Tuomiota odotellessa...
Mieheni jäi alkukesästä kiinni siitä, että mesessä jutteli kaikkea muuta kuin soveliasta työkaverinsa kanssa. Tämän jälkeen hän pyyteli anteeksi ja sanoi, että minua hän rakastaa eikä halua erota. Hän sanoi, että tämä oli ollut ainoa kerta, ja että kaikesta huolimatta he olivat vain kavereita. Alkoi jopa puhumaan, että on ajatellut lapsien hankkimista.
Viime viikon maanantaina sitten mieheni ilmoitti tekstiviestillä, että meidän olisi illalla puhuttava. No, hän kertoi sitten, että hänen tunteensa ovat kadonneet minua kohtaan. Sanoi, ettei vika olisi minussa tai meidän suhteessa, että ne ovat vain kadonneet ja hän on vain odotellut, että ne palaisivat. Oli kuulemma tämän mesekeskustelun jälkeen ruvennut pohtimaan, että miksi oli käyttäytynyt näin, kun ei ole koskaan ennen niin tehnyt ja oli sitten tullut tähän johtopäätökseen, ettei rakasta enää minua. Kuitenkin sanoi, ettei haluaisi luovuttaa näin helpolla. Ihmettelin, et miks se ees puhui lasten teosta, jos kerran tilanne oli tämä, niin sanoi vaan, et ois vaan kaivannu jotain muutosta… Sanoinkin, et eihän kriisiä ainakaan helpota lasten teko.
Muutama päivä kului ja hän oli muuttunut hyvin etäiseksi, eikä edes juuri puhunut minulle. Viikonloppuna hän sitten yllättäen toikin tämän muijan meille, kun meillä oli muutakin porukkaa kylässä ja tämän miehen siskon. Jätti vain esittelemättä, mutta ihmettelinkin, et miks toinen esitteli itsensä, mutta toinen ei ja muutenkin se käyttäytyi omituisesti.. ei esim. puhunut juuri mitään mun ollessa huoneessa.
Illalla sit tivasin mieheltäni, et kuka se oli, niin tunnusti. Kysyin, et enkö mä sanonut etten halua ikinä tavata sitä, niin tuumas vaan, et nyt on vähän myöhäistä. Eipä tullut mies kotiin edes yöks.. sanoi olleensa toisen kaverinsa luona. Pyyteli kyllä taas käyttäytymistään anteeks, kun annoin sen seuraavana päivänä kuulla kunniansa.
Tällä viikolla olen yrittänyt saada miestä puhumaan ja kertomaan, että haluaako hän edes yrittää, mutta vaikka kuinka yritän nyhtää, niin mitään ei tahdo saada hänestä irti. Hän ei osaa vastata ja häntä kuulemma vituttaa sen verran, ettei tahdo olla motivaatiota tehdä mitään asialle. Kysyin vielä, että onko varma, ettei hänellä ole mitään meneillään jonkun toisen kanssa, tai ettei hän olisi ihastunut toiseen, niin vastaus oli, et jos jostain sellaisesta olisi kyse, niin hän olisi jo lähtenyt käveleen, koska hänen fiiliksensä on niin paskamaiset jo muutenkin. Olen yrittänyt puhua, että pitäisikö meidän vaan yrittää jutella ja ehkä viettää kahden keskeistä aikaa, joka on kieltämättä jäänyt vähille (minulla 10v. poika) ja yrittää virkistää meidän väljähtynyttä parisuhdetta, mutta hän kuulemma haluaisi vain olla yksin ja ottaa etäisyyttä asioihin. Sitä vaan on vaikea järjestää, kun pojalla koulu ja itse opiskelen kotoa käsin. Eilen kävin haastattelussa työharjoittelua varten, mutta en saanut paikkaa… Olisin niin tarvinnut sen, että pääsisin pois kotoa ja keskittymään johonkin muuhun ja mieheni olisi saanut enemmän yksinoloa.
Olen kuitenkin antanut hänen nyt olla rauhassa kaksi päivää kyselemättä mitään ja hän on edelleen vältellyt minua. Puhunut vain jos on ollut pakko jotain kysyä, viettänyt aikaa salilla ja kavereiden luona.
Tänä aamuna hän sitten töihin lähtiessään tuumasi, että meidän pitää puhua kun hän tulee 12:n jälkeen kotiin. Oli tosi kiva, et taas kerran ilmoitti tuollei, et mun pitää sit puol päivää viettää epätietoisuudessa. Tosin ei kyllä vaikuta mitenkään lupaavalta, enkä osaa olla kovin toiveikas. Vaistot sanoo, että se ilmoittaa vaan haluavansa erota tms.
Halusin vain purkaa tuntoja teille, kun vielä on kaksi tuntia aikaa odotella ja olo on kamalan epätoivoinen, surullinen ja pettynyt. Menimme viime kesänä naimisiin ja tähänkö se sitten jäi? Yhteistä taivalta 7 vuotta takana. Masentaa, kun itselle avioliitto on niin tärkeä asia, että sen eteen haluaisi tehdä töitä, mutta en taida saada mahdollisuutta.
No, parin tunnin päästä olen viisaampi. Pitäkää peukkuja, vaikka en osaa enää mitään hyvää odottaa…
Mitä tapahtui??? Oliko hänellä jotain "uutta tarjottavaa"
Itselläni osittain samanlainen tilanne, ainakin lopputulos.
Sillä mieheni käyttäytyminen on muuttunut, ja haluaa olla rauhassa, ei tiedä tunteistaan tms...
Ei halua puhua, kaksikin päivää "odottelua" tuntuu ikuisuudelta...
Kun ei tiedä yhtään missä mennää, tuntuu että tiedän miltä susta tuntuu, ja se on niin raastavaa..
Toivottavasti voit jo paremmin, ja ootte saaneet juteltua
Take care🙂👍
No, siinä kävi niin kuin pelkäsinkin. Mieheni ilmoitti, että hänellä ei ole mitään motivaatiota tehdä mitään suhteen eteen ja muuttaa pois. Tietenkin olin järkyttynyt, vaikka osasinkin tätä odottaa. Muutaman päivän olin aivan maassa ja itkuinen, mutta sitten sain itseni kasaan. Tuntui kuin olisi kyyneleet loppuneet. Ehkä johtuu siitä, että olen jo aiemmin elämässäni saanut kokea kaikkea rankkaa (alkoholisti isästä väkivaltaisiin suhteisiin ja poikani diabetekseen sairastumiseen). Aina olen noussut, enkä tiedä onko sitä jo alkanut ajattelemaan tyyliin, että ihmeen pitkään menikin kunnes taas tuli paskaa niskaan. Kuitenkin nyt olen oikein ihmetellyt, et miten normaali olen voinut viime päivät olla. Enkö aivan käsitä sitä, että hän on oikeasti lähtemässä vai olenko vain vahvistunut niin paljon edellisistä koettelemuksista? Välillä sitä ajatukset lähtee linjalle, että minut on hyljätty, minussa on jotain vikaa, hän ei rakasta minua jne. ja silloin minulle tulee surullinen olo. Mutta nyt olen yrittänyt ajatella, että vika on hänessä. Jos tämä on hänen tapansa käsitellä kriisejä, lähtemällä kävelemään, niin menkööt. Uskon, että kaikki tapahtuu syystä ja tästä seuraa jotain parempaa minulle. Jos toinen on valmis luopumaan minusta ja meidän 7 vuotta kestäneestä suhteesta näin helpolle, niin olkoon. Se, että hänen tunteensa katosivat ei tunnu lähellekään niin pahalta kuin se, että hän ei koe meidän suhdetta sen arvoiseksi, että sen eteen kannattaisi tehdä jotain.
Uskon, että tämä on jokin hänen henkilökohtainen kriisinsä ja toivon todella, että hän teki oikean ratkaisun, sillä jos hän siellä omassa asunnossaan tajuaakin tehneensä virheen, niin en tiedä olenko enää häntä ottamassa takaisin. En halua pelätä, että lähteekö hän seuraavan kriisin kohdalla taas kävelemään. Tarvitsen miehen, josta on myös tukea minulle pojan kasvatuksessa. Tässä suhteessa minusta tuntui välillä, että kasvatin kahta lasta, kun kinastelivat keskenään samalla tavoin. Mieheni ja poikani eivät koskaan tulleet kunnolla toimeen. Ajattelen nyt, että myös poikani ansaitsee parempaa. Toisaalta jokin osa minusta toivoo, että hän vielä tajuaisi minkä virheen hän on tehnyt. En sillä, että ottaisin hänet takaisin vaan, että hän tuntisi edes vähän sitä tuskaa minkä itse koen. Yhteenpaluu vaatisi niin paljon työtä, etten tiedä olisinko enää siihen valmis kaiken tämän jälkeen.
Huomenna on sitten tämä muuttopäivä edessä. Onneksi voin jäädä poikani kanssa tähän asuntoon (riittävän halpa vuokra kolmioksi), koska olen saanut tästä samasta talosta aivan ihania ystäviä. Olen yrittänyt nyt iloita elämän pienistä asioista ja asioista JOITA MINULLA ON ja murehtia mahdollisimman vähän asioita, joille en mahda mitään. Ehkä tässä tulee vielä tunteissa takapakkia, mutta sitä on vaan jatkettava eteenpäin.
Hei
Kuulostaa kyllä hienolta, että olet saanut pidettyä itseäsi kasassa tässä kriisissä, voisi luulla että siitä on lapsellesikin suuri etu henkisesti.
Ettei hän saa sellaista kuvaa, että pärjäisitte jotenkin "huonommin" hänen lähdettyään.
Ja uskoisin itsekin niin, että jos mieheni päättää lähteä niin häne takaisin tulonsa ei välttämättä olisi hyvä juttu, mutta toisaalta mitään elämässä ei oikein voi päättää etukäteen, vaikka kuinka haluaisi...aina tulee yllätyksiä ja pettymyksiä.
Muuttopäivä on varmasti raskas. Sekä voi olla että asia konkretisoituu vasta täysin sitten kun kaikki hänen tavaransa todella ovat poissa, mutta toivon että pystyt näkemään asioiden hyvät ja positiiviset puolet, ja saat vain enemmän vahvuutta, koska kuulosti tosiaan siltä että olet jo kerännyt tietyntyyppistä henkistä vahvuutta pienestä pitäen.
Uskon että kaikki karikot kasvattaa henkisesti, ja kun erittäin negatiiviset tunteet on käyty jo muutamaan kertaan ja on huomannut että "kaikesta" pääsee jossain vaiheessa yli ja aina sitä on saanut itsensä kasattua ja jatkanut elämää niin pakkohan sen on kasvattaa.
Tämä sinun "asennoitumisesi" antaa minullekkin jonkinlaista uskoa siihen, että jos mieheni haluaa päättää 9 vuoden liittomme niin kyllä minä siitä selviän, ja jatkan elämääni, vaikken sitä nyt pysty aidosti vielä ihan sille tasolle viemään, mutta alitajuisesti olisi pakko alkaa sitä työstämään.
Toivottavsti kaikki menee hyvin ,eikä suurempia takapakkeja tule
Pärjäile🙂