Tuntuu etten jaksa enää..
En tiedä miten aloittaisin, mutta pakko jonnekin on avautua.. Olen kerran aikaisemminkin kirjoittanut tänne. Tästä voi tulla pitkä ja vaikealukuinen, asiasta toiseen ja taas takaisin pomppiva kirjoitus, mutta arvostaisin kommenttejanne suuresti. En kai voi tässäkään asiassa olla yksin.. enhän?
Erosin lapseni isästä vuosi sitten, melkein heti lapsen syntymän jälkeen. Kun lapsi oli vähän päälle 2kk saimme oman asunnon ja muutimme pois. Lapsen isän kanssa on ollut kaikenlaista sotkua, mutta nykyään hän viettää aikaa lapsen kanssa joka toinen viikonloppu, meidän välit on viileät mutta asialliset, toisin sanoen kaikki on niiltä osin suht ookoosti tällä hetkellä.
Lapsen kanssa aloteltiin elämää uudessa kodissa. Meillä ei ollut muuttopäivänä mitään, paitsi pinnasänky ja hoitopöytä, koska edellisessä asunnossa lähes kaikki oli ollut miehen (muutin sinne silloin suoraan lapsuudenkodistani) ja muusta en jaksanut tapella. Pikkuhiljaa saatiin kalusteet hommattua ja nyt, paria kuukautta vaille vuoden asumisen jälkeen, kämppä näyttää ja tuntuu kodilta. Kaikki on tähän asti mennyt päälisin puolin hyvin, mutta..
Nyt tuntuu etten enää jaksa mitään ylimääräistä.. Lapsen hoidan, ruokin ja hänen kanssaan leikin ja touhuan. Mutta kodinhoidosta ei tahdo tulla mitään. En jaksa siivota, ellei ole aivan pakko. Toisin sanoen siis siivoan silloin, kun on tulossa vieraita tai kun lähes kaikki astiat, vaatteet, tms. ovat likaisia tai kun lattialla on näkyvää likaa. Myös itsestäni huolehtiminen tuntuu ajoittain turhan vaativalta. Saatan olla kotiverkkareissa ja takkuisessa tukassa aina siihen asti kunnes lähdemme lapsen kanssa ulos tai sitten koko päivän, ellei mitään ohjelmaa ole. Tänään esimerkiksi, kun lapsi on ollut kipeänä, on sellainen päivä jona olen tukka takussa, verkkarit jalassa ja vanha t-paita päällä.
Minusta tuntuu, ettei ketään kiinnosta miltä minä tai kotimme näyttää, kunhan lapsi voi hyvin ja on onnellinen. Kyse ei ole siitä, etten osaisi siivota tai vastaavaa, vaan mielestäni enemmän juuri siitä, ettei ketään kiinnosta. Ja kun itse olen väsynyt valvomiseen ym, niin en jaksa välittää vaikka kämppä näyttääkin siltä kun pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt ohi. Äitiäni tämä päinvastoin tuntuu häiritsevän hyvinkin paljon ja sen hän kyllä muistaa mainita, vähemmän myönteisellä äänensävyllä tietenkin.
Vuoteen on mahtunut paljon ja usein tunnen itseni yksinäiseksi. Kaipaan hirveästi aikuista juttuseuraa ja tuntuu, että pikkuhiljaa alkaisin olla valmis uuteen suhteeseenkin. Vaikka olen siitä haaveillut jo pitkään, en kuitenkaan ole aiemmin uskonut sen onnistuvan.
Tuntuu kuitenkin, että kaikki miehet joista kiinnostun, tai jotka ”kiinnostuvat” minusta, haluavat vain seksiä kanssani, jos vähänkään näyttäisi siltä, että jutusta voisi tullakin jotain, mies yleensä katoaa ”kuin pieru saharaan”. Jokin aika sitten tapasin miehen, joka vaikutti myös kiinnostuneelta minusta. Kävimme muutaman kerran ulkona ja yhdellä kerralla päädyimme sänkyyn, sen jälkeen oli vielä pari kertaa ja viimeksi puhuimme, miehen aloitteesta, mitä jutustamme haluaisimme tulevan. Nyt ei hänestäkään ole kuulunut enempää kuin uudenvuoden toivotusten verran, eikä kovin innostuneelta vaikuta minunkaan viesteistäni/puheluistani.
Kuluneen vuoden aikana minulla on ollut kaksi tai ehkä oikeastaan yksi seksiin perustuva suhde. Toinen oli entisen, muutaman vuoden minua vanhemman työkaverini kanssa, pelkkää seksiä, ei muuta. Toinen hyvän miespuolisen ystäväni kanssa molempien ollessa sinkkuina, ystävyyttä, seksiä ja läheisyyttä kummankaan satuttamatta itseään. En laske sitä oikeastaan seksiin perustuvaksi suhteeksi, koska ystävyytemme toimii seksittömänäkin.
Minulle on myös tehty äskettäin abortti, siitä en osaa vielä ajatella mitään. Olen vain hämmentynyt ja mietin miten siihen tilanteeseen jouduin, tunteet ovat sekavat. Aborttiin päädyin koska muuta mahdollisuutta ei ollut. Varaa on hädintuskin jo olemassa olevan lapseni ja itseni elättämiseen, eikä jaksamisessakaan olisi kehumista. Enkä olisi missään nimessä valmis huolehtimaan juuri tässä elämäntilanteessa yksin kahdesta lapsesta. Toinen osapuoli on tämä hyvä ystäväni, joka on ollut tukenani suht hyvin, hämmentynyt hän on itsekin koska ehkäisystä oltiin kondomia käyttämällä huolehdittu. Hän alkoi seurustella juuri ennen toimenpidettä (minunkin mielestäni aivan ihanan ja hänelle kumppaniksi hyvin sopivan tytön kanssa), mutta kävi kuitenkin hakemassa minut sairaalasta ja toi kotiin. Kukaan läheisistäni ei tiedä abortista tätä ystävääni lukuunottamatta. Olisin kuitenkin kaivannut olkapäätä kovasti kotiin päästyäni, mutta en kehdannut sitä ystävältäni pyytää. Puhelimessa ollaan kuitenkin juteltu, joten kai se riittää.
Tällä hetkellä kuitenkin se, mitä eniten kaipaisin olisi se tunne, että olen tärkeä ja rakastettu. Uskon, että sen voimalla jaksaisin arkeakin paremmin, kun tietäisin että joku välittää minustakin juuri sellaisena kuin itse olen, ottaa kainaloon ja suukottaa. Entisen työkaverini olen viimeaikoina torjunut, koska tiedän ettei hän jää edes 15 minuutiksi halaamaan, hän haluaa vain seksiä ja lähtee sitten. Itseäni sellainen ei juuri nyt kiinnosta, kun tarpeeni selkeästi ovat muuallakin kuin pelkässä seksissä.
Päivät menevät hyvin lapsen kanssa, mutta iltaisin iskee voimattomuus ja yksinäisyys, kaipaus seurasta vaikka sitten vain taistelemaan kaukosäätimestä. Heh..
En tiedä saako tästä mitään selvää.. mutta.. Kirjoitan taas lisää, kunhan ehdin..
Kaikki muu tila on vapaa teidän kommenteille ja ajatuksille! 🙂
Hei 1829! Luin tarinasi ja mielestäni sinä olet pärjännyt tähän asti tosi hyvin, vaikka vaikeaa on selvästi ollut. Ei ole myöskään häpeä pyytää apua ja täältä saat ainakin ison virtuaalisen olkapään johonka voit tarvittaessa nojata! Moni täällä on väsynyt ja painii omien ongelmiensa parissa, joten älä ihmettele, jos et välittömästi saa suurta palautevyöryä.
Yksi tärkeä asia, mitä olen oman masennukseni kanssa oppinut on, että kukaan meistä ei ole särkymätön. Meillä kaikilla on jonkinlainen murtumispiste, toisilla se tulee vastaan aikaisemmin ja toisilla ehkä hieman myöhemmin. On kuitenkin turha lähteä luokittelemaan ihmisiä paremmuusjärjestykseen sen mukaan kuka kestää eniten ja kuka vähiten vaan tukea toinen toistamme, koska jonain toisena päivänä me saatamme olla se, joka tarvitsee apua. Kyynikoiden mielestä tämä menee varmaan melkoiseksi jeesusteluksi, mutta ei voisi vähempää kiinnostaa.
Olisiko vanhemmistasi auttamaan sinua lasten hoidossa, jos kertoisit kuinka väsynyt olet ja kuinka tarvitsisit joskus lepoa? En usko, että kenenkään vanhemman sydän on niin kova, etteivät he auttaisi hädässä olevaa lapseaan, jos hän ihan tosissaan kertoisi tarvitsevansa apua. Olisi myös hyvä keskustella aborttiasia monen ihmisen kanssa, sillä kyseessä on henkisesti varsin raskas toimenpide. Sanovat, että huolet ja murheet puolittuvat, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.
Toisaalta minusta on kummallista, että haluaisit aloittaa uuden suhteen sellaisessa vaiheessa, kun itse olet väsynyt. Suhde kun ei elä itsestään vaan tarvitsee toimiakseen - joskus vähemmän, joskus enemmän - vaivannäköä. Tärkeintä olisi nyt tukeutua lähimmäisiisi ja hakea heiltä tukea kuin hankkia lapsellesi uusi isäpuoli. Sitä paitsi moni mies varmaan kammoksuu suhteessa enemmän isäpuolen roolia kuin sinua. Tai näin ainakin arvioisin mututuntumalta.
Vuosi 2010 on omalla kohdallani alkanut ihan positiivisissa merkeissä, joten voin toivoa tsemppiä myös sinullekin! Kirjoita tänne niin paljon kuin jaksat, se helpottaa🙂👍
Ehkä mielialalääkityksestä voisi olla apua? Mullakin on ollut jo pidemmän aikaa samanlaiset fiilikset, lapset kyllä hoidan ja pakotan itseni siivoamaan ja käymään kaupassa, maksamaan laskut. Mutta olo on silti aivan maassa, että tiedän mistä puhut☹️ Mulla on kyllä lääkitys, mutta aion pyytää vaihtamaan sitä. Kaikki ei aina ole sopivia... Toivon että saisit olosi kohenemaan, lapseskin takia!
Kiitos vastauksestasi Trikimees! 🙂
Trikimees kirjoitti 2.1.2010 11:50
Olisiko vanhemmistasi auttamaan sinua lasten hoidossa, jos kertoisit kuinka väsynyt olet ja kuinka tarvitsisit joskus lepoa? En usko, että kenenkään vanhemman sydän on niin kova, etteivät he auttaisi hädässä olevaa lapseaan, jos hän ihan tosissaan kertoisi tarvitsevansa apua. Olisi myös hyvä keskustella aborttiasia monen ihmisen kanssa, sillä kyseessä on henkisesti varsin raskas toimenpide. Sanovat, että huolet ja murheet puolittuvat, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.
Äitini hoitaa lastani kerran viikossa, että pääsen käymään harrastuksessani. Lisäksi myös, jos minulla on jotain TÄRKEÄÄ menoa, esim. lääkäriin meno tmv. Äitini on aikoinaan ollut yksinhuoltaja minulle ja sisaruksilleni, sekä tehnyt vuorotyötä ja apua ei ole hirveästi ollut tarjolla. Hän käy vieläkin työssä ja vaihtuvien, pitkien vuorojen lisäksi ei jaksa tulla vielä tännekin, varsinkin kun osa omista sisaruksistani on vielä alaikäisiä.
Aborttiasiasta en halua keskustella äitini kanssa ja osa ystävistäni ei sitä kykenisi ymmärtämään ja on sen aiemmissa keskusteluissa tehnyt erittän selväksi. En kaipaa heiltä kauhistelua valinnoistani, vaan tukea ja sellaista, jota tiedän, etten saisi. Se tekisi oloni vain huonommaksi asian suhteen. Siksi en ole asiasta avautunut.
Toisaalta minusta on kummallista, että haluaisit aloittaa uuden suhteen sellaisessa vaiheessa, kun itse olet väsynyt. Suhde kun ei elä itsestään vaan tarvitsee toimiakseen - joskus vähemmän, joskus enemmän - vaivannäköä. Tärkeintä olisi nyt tukeutua lähimmäisiisi ja hakea heiltä tukea kuin hankkia lapsellesi uusi isäpuoli. Sitä paitsi moni mies varmaan kammoksuu suhteessa enemmän isäpuolen roolia kuin sinua.
En ole etsimässä lapselleni isäpuolta, vaan itselleni ystävää ja kumppania. En halua kiirehtiä suhteessa, vaan edetä rauhassa ja tapailla, viettää aikaa yhdessä. En myöskään halua tuoda lastani heti mukaan kuvioihin, vaan tutustua mieheen ensin ja tutustuttaa lapseni häneen sitten kun sekä mies että minä (ja myös lapsi kunhan on isompi) olisimme siihen valmiita. Kahta isää tai äitiä ei kenelläkään voi olla, ja lapsellani on jo isä jota hän tapaa säännöllisesti.
Tiedän, ettei suhde elä itsestään vaan tarvitsee työtä. Mutta minusta vain tuntuu, että olisin eheämpi ihminen jos.. En sitten tiedä.
Despered kirjoitti 2.1.2010 12:39
Ehkä mielialalääkityksestä voisi olla apua? Mullakin on ollut jo pidemmän aikaa samanlaiset fiilikset, lapset kyllä hoidan ja pakotan itseni siivoamaan ja käymään kaupassa, maksamaan laskut. Mutta olo on silti aivan maassa, että tiedän mistä puhut☹️ Mulla on kyllä lääkitys, mutta aion pyytää vaihtamaan sitä. Kaikki ei aina ole sopivia... Toivon että saisit olosi kohenemaan, lapseskin takia!
Kiitos myös Despered vastauksestasi! 🙂
En usko että lääkitys auttaisi minua. Uskon, että jos vain osaisin löytää ja alkaa työstämään syitä tähän olotilaani, se kohenisi ja sitä myötä myös jaksaisin paremmin. Toisaalta uskon, että myös taloudellinen tiukkuus tekee tehtävänsä tässä sopassa.. Mitään ylimääräistä ei voi tehdä ja jokaikinen sentti pitää laskea, että saa laskut maksettua ja ruuan pöytään. 🤔
1829 kirjoitti 2.1.2010 19:46
Äitini hoitaa lastani kerran viikossa, että pääsen käymään harrastuksessani. Lisäksi myös, jos minulla on jotain TÄRKEÄÄ menoa, esim. lääkäriin meno tmv. Äitini on aikoinaan ollut yksinhuoltaja minulle ja sisaruksilleni, sekä tehnyt vuorotyötä ja apua ei ole hirveästi ollut tarjolla. Hän käy vieläkin työssä ja vaihtuvien, pitkien vuorojen lisäksi ei jaksa tulla vielä tännekin, varsinkin kun osa omista sisaruksistani on vielä alaikäisiä.Aborttiasiasta en halua keskustella äitini kanssa ja osa ystävistäni ei sitä kykenisi ymmärtämään ja on sen aiemmissa keskusteluissa tehnyt erittän selväksi. En kaipaa heiltä kauhistelua valinnoistani, vaan tukea ja sellaista, jota tiedän, etten saisi. Se tekisi oloni vain huonommaksi asian suhteen. Siksi en ole asiasta avautunut.
Tuntuu kuitenkin siltä, että tarvitset jonkun, jonka kanssa puhua. Ehkä paikallinen mielenterveystoimisto osaisi auttaa sinua? Netistä löytyy varmaan yhteystiedot, jonka jälkeen ei tarvita kuin rohkeutta soittaa. Mitä pikimmiten haet apua, sitä nopeammin saat sitä, sillä olen aika vakuuttunut, että jonoa on jokaisen toimiston ovella varsinkin näin vuoden alussa, kun ihmiset palailevat lomilta.
Täällä tukinetissäkin on varmasti ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa (minä en ole sellainen), mutta nettikirjoittelu ei ole inhimillisen vuorovaikutuksen ja läheisyyden korvike juuri koskaan.
En ole etsimässä lapselleni isäpuolta, vaan itselleni ystävää ja kumppania. En halua kiirehtiä suhteessa, vaan edetä rauhassa ja tapailla, viettää aikaa yhdessä. En myöskään halua tuoda lastani heti mukaan kuvioihin, vaan tutustua mieheen ensin ja tutustuttaa lapseni häneen sitten kun sekä mies että minä (ja myös lapsi kunhan on isompi) olisimme siihen valmiita. Kahta isää tai äitiä ei kenelläkään voi olla, ja lapsellani on jo isä jota hän tapaa säännöllisesti.
En väittänytkään, että etsisit lapselle isäpuolta, mutta monet miehet varmasti kammoksuvat suhteessa sitä, että sinulla on lapsi edellisestä suhteesta. Netti on jälleen aarreaitta, josta voi löytää erilaisia yksinhuoltajien palstoja, joissa on samassa tilanteessa olevia ihmisiä - myös miehiä. Pienellä selailulla löysin Yhden vanhemman perheiden liitto RY:n sivut, jossa näyttäisi ainakin päällisin puolin olevan räätälöity sinulle. Kannattaa ainakin tsekata: http://www.yvpl.fi/