olen myrskyn silmässä ja ajelehdin tunteiden kirjossa.
12 vuotinen avioliittoni on kaatumassa. Olimme alussa kuin paita ja persus todella pitkään. Elämä oli ihanaa ja rakastimme toisiamme syvästi. Jossain vaiheessa suhteemme alkoi muistuttaa kuitenkin ehkä itsestään selvyydeltä. (näin jälikäteen ajatellen) Suhteeseen alkio tulla ylä- ja alamäkiä ja yhden alamäen seurauksena petin miestäni ehkä herättääkseni hänessä edes jotain tunteita /kokevani itseni halutuksi edes hetken. Suhde kun tuntui jotenkin etäiseltä silloin. Jäin asiasta kiinni, mutta en ole koskaan sanonut hänelle suoraan pettäneeni, mutta ymmärrämme molemmat mitä oli tapahtunut. Mieheni tosin uskoo että minulla olisi ollut pidempikin suhde mitä se ei ollut ja jonka olen useasti hänelle sanonut. Kaiken tämän tilanteen selvittelyjen jälkeen tulimme siihen tulokseen että haluamme jatkaa ja mieheni sanoi antaneensa anteeksi. Elämä alkoi pikkuhiljaa sujua ja minun rakkauteni mieheeni syveni entisestään. Kunnes jotain tapahtui 3 vuotta sen jälkeen.
Mieheni vetäyti kuoreen ja alkoi etääntyä minusta. En saanut häntä avautumaan ja puhumaan mistä oli kyse joten en voinut kuin odottaa että hän jossain vaiheessa olisi valmis kertomaan mikä mieltä painoi. Samalla etäännyimme jälleen toisistamme, tälläkertaa kuitenkin vielä enemmän. Seksi katosi kokonaan kuviosta ja elimme vain omaa elämäämme. Lopulta mieheni sai sanottua että ei enää jaksa vaan haluaa eron. Ehdotin ammattiavun hakemista tai mitä vain, mutta ei avioeroa, mutta hän piti päänsä. Nyt hän hankki oman asunnon ja on muuttamassa sinne muutaman viikon sisällä. Hän kertoi että häntä harmittaa suunnattomasti että ei kuitenkaan ole täysin pystynyt antamaan anteeksi tekoani ja että on pettynyt että tiemme eroavat. Hän toivoo kuitenkin että olisimme ystäviä, mutta en tiedä miten pystyn siihen.
Olemme kai nyt toistemme loukkaamisessa tasoissa. Tämä että hän luovuttaa nyt ja ei ole enää valmis taistelemaan meidän suhteen eteen loukkaa minua aivan käsittämättömän paljon! Hetkittäin pystyn elämään omaa elämääni ja hetkellisesti jopa iloitsemaan mieheni onnistumisista.
Olin niin onnellinen ja ylpeä esim- että hän oli löytänyt alan joka teki hänet onnelliseksi ja sain olla mukana auttamassa ja tukemassa häntä. vielä eilen hän pyysi minulta apua ja meninkin innoissani auttamaan. Tänän kuitenkin aloin kuitenkin ajatella että tämä tunne mikä minulla oli ollut, innostunut ,ylpeä, onnellinen oli kohta historiaa. Minua ei kaivata sitä jakamaan tai kokemaan,joten tänään tunnen itseni ulkopuoliseksi , yksin jätetyksi ja en voi muuta kuin vuodattaa katkeria kyyneleitä. Kumpa voisin jotenkin hyvittää tekoni ja saada anteeksiannon, mutta se on kai myöhäistä. Olo on todella kurja, mutta kai on otettava vain itseään niskasta kiinni ja lopettava tämä itsensä sääliminen! Ei elämä voi tähän loppua, vaikka välillä siltä tuntuukin. Vähän kyllä hirvittää tulema, kun todella jään yksin, kun mieheni muuttaa pois. Pelkään ehkä että romahdan täysin, että en pystykkään olemaan vahva.

Kauhun sekaisin tuntein tulemaa odotellen….