Vähän aikaa sitten vielä kirjoitin julmia lauseita exästäni. Ihan hetkessä tänään olen kuitenkin toipunut. En ole hänelle enää vihainen. Ei kannata vihoitella. En kerro teille millä tavalla olen päättänyt unohtaa koko jutun. Elämä menee vihoittelussa hukkaan. Etsin vain elämänkumppania, mutta hetki ei ollut oikea. Niin hänkin. Kihlaukseni oli vain suuri elämänkriisi siitä, että pitäisi olla joku jonka kanssa elämän jakaa. Sellaista kriisiä ei olen ennen ollut. Se alkoi, kun vanhemmat jäivät eläkkeelle, ja tulin uudessa asunnossani ajatelleeksi hetken, että mitä jos jossain vaiheessa ei enää ole elämässä ketään jonka kanssa jakaa itse elämän. Se kriisi oli kokemuksena niin pelottava että syöksyin heti ensimmäisen eteen joka lupasi. Pelkäsin itseasiassa kuolemaa. Mutta ei kihlausta kannata ottaa niin vakavasti. Oli niitäkin jotka sanoivat, että ei niin nopeasti. Olin hiljaa. Opin itsestäni paljon. Ja siitä, että minulla on kaksi ihanaa vanhempaa, jotka rakastavat minua ehdoitta. Elämän jatkuvuus perustuu rakkauteen. Annan anteeksi.

Rakkaus on mielenkiintoinen asia. Koska olet päättänyt mennä eteenpäin, niin siksi et halua enää kohdata häntä oikeasti. Et halua kohdata, koska hän elää tavallaan menneessä, mitä tulee omaan persoonaasi. Koko se ympäristö, jossa hän elää, on joskus haavoittanut sinua. Se on haavoittanut, koska he eivät ole nähneet sinun persoonaasi ja lahjakkuuttasi oikein. Saatika kykyäsi rakastaa. Heidän peilinsä sinusta on niin negatiivinen, että et halua edes nähdä. Näyttää siltä, että he tarvitsevat minua yhä kipeänä. Itse en halua sitä olla. Minulle sanotaan: unohda jo koko juttu. Kuitenkin he jauhavat sitä, mistä ei enää edes pitäisi puhua ja jota he eivät kuitenkaan tajua. Siksi on joskus oltava vain itsensä kanssa. Jos heiltä kysyisi kuvaile häntä ystävyydessä, he eivät osaisi edes vastata.

Luuleeko psykiatri tuntevansa asiakkaansa? Hänhän diagnoistisoi pettymyksetkin. Osaako psykiatrisi kuvailla sinussa mitään mitä muuta olet kuin potilastaapus x? Varmasti kaikki tietävät vastauksen. Juuri kun olet saamassa itseäsi kokoon esim. epäluotettavista ihmisistä, niin psykiatri luulee tietävänsä mikä potilasta vaivaa. Onko psykiatrin kenties vähän vaikeaa ymmärtää, että ihminen tosiaan pärjää ja että hänellä on luotettava ihminen elämässään, joka ei lääkäripäivillä puhu potilastapaus x:stä, jonka niin hyvin luulee tuntevansa. Hänkin näyttää tarvitsevan kipeänä. Minä en tarvitse kipeyden maailmaa. Ei humanisti tarvitse ihmisiä kipeänä. Kyllä meillä kaikilla on huonoja ja hyviä päiviä. Mutta psykiatri ei salli sitäkään. Jos minulla ei olisi sitä yhtä hyvää ystävää olisin psykiatrini vuoksi eilen ollut pieniniä palasina, koska hänkin on ihmisenä julma siinä samassa missä niin monet muutkin. Itkin, koska psykatrini oli niin julma, mutta ystäväni nosti minut ihmiseksi. Mutta enhän minä häntä tunne. Onko psykiatrien vaikeaa hyväksyä, että asiakas luottaa mielummin ystäväänsä, joka on käynyt myös hänen kodissaan ratkaisevalla hetkellä? Ja elänyt hänen kanssaan hänen nuoruudessaan? Ja kohdannut sinä saman ihmisenä kuten silloin joskus? Mitä psykiatri oikein luulee asiakkaistaan? Ystävyyttä ei korvaa mikään silloin kun sydän särkyy. Ja ennenkaikkea silloin kun psykiatrikin yrittää vielä murtaa sinut, jotta olisit taas jonkun asiakas. Tätähän ystävä ei koskaan tee. Ystävä kannustaa sinua etsimään uusia ystäviä. Psykiatri tekee vain rahaa sillä, että et aina luota. Ja puhuu potilastapaus X:stä. Eihän kummatkaan tunne toisiaan. Ystävä ei tienaa sillä euroakaan. Siitä erottaa ystävän.

Tätäkin varmaan jokin lukijoista kritisoi, koska tarinahan ei ole ihan selkeä mitä tulee ilmaisuun. Tarkoitus täällä ei ole kuitenkaan kilpailla paremmuudesta. Ajatusten virta oli niin nopea, että unohdin luovuuden puuskassa korjata tarinan.Tästäkin tarinasta psykiatri tekee sen vuoksi varmaan oman maailmankuvansa vuoksi diagnoosin sekavassa mielentilassa. Opettaja sanoo vain korjaa lause. Ystävä ei edes kommentoi. Antakaa rakkauden pettymyksissä hyvänen aika ihmisen itse hoitaa itsensä kuntoon. Onko rakkaus potilastapaus x? Vai elämää? Minulle ainain elämää. Kiitoksia sille yhdelle opettajalle joka näki elämänä.

Elämän polku ei saa olla julma, koska muuten elämä on merkityksetön. Elämähän voi päättyä kenellä tahansa koska vaan. Kuoleman mahdollisuus on meillä kaikilla läsnä periaatteessa joka päivä. Ihan jokaisen, sen psykiatrinkin ja sen exän elämä perustuu kuitenkin somatiikan lakeihin, jotka ovat elämän lakeja ihmisillä. Niitä lakeja ei kukaan voi kieltää. Valitettavasti edes liike-elämän laki ei kumoa somatiikan lakia. Se ei ole mahdollista. Enkö saisi sanoa sitä täällä, että joskus tuntuu, että vaikka en ole lääkäri ,niin tajuan silti enemmän elämästä? Ehkäpä juuri siksi että en ole tehnyt auttamista työkseni. Kun näkee liikaa rankkoja tapauksia ei enää välttämättä nää olennaista. Elämän lakeja ja sitä, että taustalla on ihminen. Tunteeton rakkaudessa on menettänyt elämän polun. Elämän polun löytäminen tekee elämästä rikkaan. Elämän polut erkanevat, koska elämän on jatkuttava.

Voiko miestä yleensä rakastaa mietin tänään, kun heteroseksuaalin maailmassani ei ollut enää yhtään oikeaa miestä, vaan ainoastaan mielikuva siitä, mitä se voisi olla kun minua rakastetaan taas ihmisenä parisuhteessa. Rakastan tällä hetkellä vain itseäni, ja myönnän että oireilen ruoalla taas. Naiseuttani loukattiin sillä tavoin, että teen kaikenlaisia ruokia. Mutta haluan lihoa. En vain halua päästää miestä lähelleni. En minä ole kuitenkaan syömishäiriöinen vaan kokkailen siksi, että haluan näyttää että,on parempi elää yksin, jos ei ole varma siitä arvostetaanko rakkauttasi. Jos joskus vielä löydän jonkun, olen varovainen. Elämänkriisiini suhtautuduttiin sillä tavalla alaarvoisesti, että en päästä kovinkaan monta ihmistä lähelleni. Äitini kuitenkin päästän. Hän suhtautui siihen hyväksyvästi. Hän tietää, että olen kunnollinen nainen. Ehkäpä liiankin kunnollinen tähän maailmaan. Jos nainen ei harrastaseksiä, häntä pidetään kelpaamattomana. Jos nainen harrastaa seksiä hänestä pidetään silti kelpaamattomana. Juuri tämä ristiriita on saanut pääni oireilemaan. Joku huusi jossain huoraa, aiemmin heitettiin muka hyvää läppää kunnon tytön maineestani. Mahtaakohan kuitenkaan kukaan heistä tietää millainen olen rakkaudessa? Tuskin. Kun nainen on nuoruudessaan kaunis ja lahjakas ja sisäisesti kaunis häntä ei uskalleta lähestyä, kun hän vanhenee hänlelle ollaan julmia. Mies on välillä aika julma. Siksi on parempi elää yksin. En minä torjuisi miestä, jos hän osoittaisi uskollisuuden ja rakkauden arvon. Mutta toistaiseksi minä torjun, koska eivät he ole minun arvoisiani.

Nyt varmaan ne, jotka ovat lukeneet tarinani tekevät johtopäätöksiä, että olen jotenkin katkeroitunut, kun mies ei ole arvostanut rakkauttani. Voin kertoa, että olette väärässä. Olen sen sijaan taas kovettanut itseni miehille. Olen tullut siihen lopputulokseen, että ei miehelle kannata antaa rakkauttaan. Tämä on jotenkin ristiriitaista minustakin, koska olen umpihetero. Naisen kanssa en todellakaan voisi elää. Mutta en suostu enää miehen lohduttajaksi. Se on empatian hyväksikäyttöä ja rakkauden hyväksikäyttöä. Se ei ole sama kuin, että rakastaa toista ja kunnioittaa toista. Ansaitsen parempaa ja jos ihan rehellinen olen niin oikeastaan yksikään mies elämässäni ei ole ollut riittävän kykenevä rakkauteen kanssani. Oikeastaan vain isää voi rakastaa. Vaikka se onkin täysin eri asia. Se suhdehan on koskematon ja siinä ei käytetä hyväksi henkisesti eikä fyysisesti. Isän rakkaus on pysyvä. Yksikään mies sen sijaan ei ole ollut elämässäni sen pysyvämpi. Aina he ovat lähteneet. Miksi siis rakastaisin miestä? Kun todisteta rakkaudesta ei vain ole. Elämässäni on niin paljon muutakin. Totuushan on se, että en halua tällä hetkellä edes ketään. He hylkäävät kuitenkin. En halua ketään, koska luonne ei näytä merkitsevän. Miehet eivät myöskään näytä rakastavan perhetyttöjä. Onko huoraa helpompi rakastaa? Rakkauttani ei vain ansaitse tällä hetkellä ketään. Tällä hetkellä ei ole olemassa miestä, joka pystyisi vakuuttelemaan minulle rakkauden pysyvyydestä kahden ihmisen välillä. Toivon, että se aika tulee, että uskon vielä rakkauteen, mutta nyt sellaista miestä ei vain ole, joka pystyisi voittamaan luottamukseni. En kuitenkaan hae lohduttajaa itselleni vastakkaisesta sukupuolesta. En käytä ihmisiä rakkaudessa.

Voin jo paljon paremmin. Siitä, kun lähdin lopullisesti oman itseni takia on jo melkein vuosi. Enää sairastumisen raja hälyytyskelloni ei hälyytä. Tiedän, en riittänyt heille. En ollut sitä, en ollut tätä, kaikki oli huonosti, mikään ei riittänyt. Ennenkaikkea viesti et riitä naisena sai hälyytyskellon todella hälyyttämään. Ja juoksin ja juoksin vaan. Mutta nyt minulla on hyvä olo. Minä riitän itselleni, ja elän vain itselleni, koska en halua sairastua. Teen terveellisiä ja hyviä ruokia ja syön joskus epäterveellistä, mutta vain sillä tavoin, että en ahdistu ja omin ehdoin. Niin no, ei ole juhannusseuraa, koska en juo. Mutta voihan juhannuksena olla itsensä kanssa. Sitä voi olla nainen aivan hyvin ilmankin miestä. Voi laittaa omaa kotia, ja hoitaa itseään. Ei ole sitä ongelmaa, etteikö riittäisi. Ja itsellenhän sitä riittää kuitenkin. Ei ole ketään naureskelemassa, että kun et osaa ottaa kaikkea huumorilla, koska olet nukkunut tunnin liian vähän, etkä aina muutenkaan päästä ketään lähellesi. Kukaan ei ole ihmettelemässä ja väärinkäsityksiä ei tule. Ei ole ymmärtämättömyyttä ja empatiakyvyttömyyttä. On vain oma seura. Joskus voi käydä katselemassa millaisia miehet ovat, mutta aina sitä vain toteaa, että tuollaista vain ei voisi todenäköisesti rakastaa. Hän mahdolisesti sylkisi kuitenkin päälleen vanhan suhteen, ja työpaineet ja kenties oman kriisinsäkin vielä. Ja voisi taas lähteä valloittamaan seuraavaa, kun on saanut itsensä kokoon. Sorry, mutta sanon juuri siksi kiitos ei.

Heräsin aamulla yksin sängystäni hyvin nukutun yön jälkeen. Olin kuulemma eräiden ilkeiden juorujen mukaan ollut ravintolassa eilen illalla. Huomaan, että itseasiassa on hyvä, että kukaan ei todellakaan tunne minua. Luultiin tosiaan, että olen ollut ravintolassa ympärihumalassa. Voin paljastaa, että olen viimeksi juonut pikkujouluna, ja senkin ansaitun hauskanpidon erään ystävän seurassa. Tyydyttikö tämä uteliaisuuttanne siitä, mitkä ovat alkoholinkäyttötapani? Toivon niin. Mutta mitä siitä sitten hyötyy, että levittelee perättömiä juoruja? Onko tämä kaupunki edelleen niin raukkisten, että ei voida olla hiljaa? Mitä tekisin juhannuksena ravintolassa, koska en käytä miehiä korvikkeena? Hyvä, että minua ei tunneta naisena, hyvä että luullaan tuollaista. Olen ilmeisesti mielenkiintoinen ihminen. Kuka nyt mielenkiinnottomasta ihmisestä perättömiä juoruja levittelisi. Joisinko siihen, että haluan elää tällä hetkellä yksin? Koska en ollut hänelle se ykkönen? En tietenkään. En tarvitse kuin yhden miehen sitten joskus. Mitä yhdestä juhannuksesta.

Taidan olla tähän yhteiskuntaan muutenkin tällä hetkellä ihan kelpaamaton. Koska huolehdin yöunestani, haluan syödä säännöllisin väliajoin hyvää ja ravitsevaa ruokaa ja liikkua. Olen kyllä kouluttautunut ja tiedän asioista, mutta tajuan kait liian hyvin, että elämä on aika lyhyt. Ilman rakkautta ei ole mitään. Lapsikaan ei jää psykologisesti henkiin, jos hän saa pelkkää materiaa ja pelkkää ruokaa. Hän tarvitsee myös lämpöä ja kokemuksen siitä, että on tärkeää, että hän on yleensä olemassa. Rakkaus on siis kait sitä, että olet nähty ja hyväksytty sellaisena kuin olet. Rakkaus ei kait ole sitä, että sitten, kun olet tehnyt 12 tuntia töitä ja saanut sen ja sen palkkapussin ja olet sen ja sen näköinen niin sitten sinua rakastetaan. Sitten kun? Rakastan sinua sitten kun? Jos olet...? Äidin ja isän rakkaus näyttää kuitenkin pysyvän. Se on helppo suhde. Se rakkaus ei katoa mihinkään. Mutta miten on nyky-yhteiskunnan rakkaus käsitys parisuhteessa? Kun kykenee rakastamaan itseään, voi yrittää rakastaa toista. Rakkaus ei ole yhteiskunnallinen suoritus eikä Cv:n sivu 3, vaan sen tarkoitus on kyetä jakamaan itse elämä.

Tunteeton rakkaudessa on tunteeton elämässä omista syistään. Minä en ole pitkään aikaan ajatellut edes, että palaisin saatika haluaisin edes kohdata hänet. Ei hän ymmärtänyt fobiaani, johon on realistinen pohja. Fobia on tositarina. Luulisin, että kaikki itseään kunnioittavat tytöt tulisivat foobisiksi sellaisesta nuoruuden uhasta. Mutta en paljasta kaikkea täällä. Opiskelijaterveydehuollossa kuitenkin ymmärrettiin kokemukseni, ja nuoruuden mielenterveydenjärkytykseni sekä reaktioni, ja annettiin ohjeet miten toimia.
Ja loppujen lopuksi suhde olikin vain elämänkriisi, josta olen nyt todennut että parempi ratkaista se toisin. Ei voi miettiä, että mitä sitten kun ei mitään rakkautta enää ole. Sitä on vielä. Pitää keskittyä siihen mitä on. Eivät he voikaan millään ymmärtää. Mutta ihmisenä olisi voinut kohdella. Eivät he vain osaneet. Ihminen tietää sisimmässään, jos rakkaudessa valehdellaan.

Jollain tavalla olen pettynyt siihen, että tämäkään ei ollut enää yksityistä. Ymmärtämättömät sanovat: itsehän menit tälle palstalle. Tottahan tuokin, koska sillä hetkellä ei ollut muita keinoja mennä eteenpäin, kuin kirjoittaa. Kuinka pitkälle terapeuteilla ja psykiatreilla on oikeus mennä? Jos ystävä kysyy miten menee ja siihen vastaa ihan hyvin ei kysellä sen enempää. Se on toisen rajojen kunnioitusta. Terapeutti ja psykiatri käyttävät sen sijaan valtaa oikein koulutuksensa luvalla. He katsovat oikeudekseen määritellä miten toimia ja voivat omasta mielestä tonkia kaiken. Heikolla hetkellään sitä sitten avautuu. Koin siksi, että sisimpäni ei ollut enää yksityinen. No, kait tästäkin palstasta toipuu. Muistan kuitenkin vielä sen ajan, kun sisimpäni oli yksityinen. Sitäpaitsi eihän psykiatrisi sinun luoksesi tule kuitenkaan kahville elävässä elämässä. Ja jos ihan rehellinen olen, en kotiini päästäisikään. Sillä siellähän ovat ne kaikki hyvät muistot, jossa nähdään ihmisenä. Katson kuitenkin elämää niin eri näkökulmasta kuin ammattiauttajat.

Hei White princess!

Huh huh mikä tunteenpalo tekstistäsi huokuu. Osittain sopii minuunkin. Mielestäni on tärkeätä, että olet oppinut rakastamaan itseäsi ja huolehdit itsestäsi!

Aina löytyy myös niitä, jotka puhuu perättömiä seläntakana. Ne ovat useinmiten pahantahtoisia ja kannattaa jättää omaan arvoonsa. Se mikä muhun myös kolahti tekstissäsi oli vanhempien rakkaus. Se on sitä aitoa. Ja ainoa mies johon tyttö voi luottaa on isänsä. 🙂

Hei! Kiitos viestistäsi. Ei ole tunteita enää sitä erästä kohtaan, kun syljin pahan oloni tänne kirjoittamalla. Vanha juttu jo. Niin, vanhempien rakkaus ei koskaan katoa. Mutta miehiä en lähelleni päästä. Parasta olla vaan itselleen rehellinen.