Tunteet vastaan järki
Kuinka ihmisen pää voikaan olla sekaisin? Pitkä parisuhde, puolisolla vakava psyykkinen sairaus. Kuvittelin, että jaksan ja ymmärrän hamaan loppuun saakka. Mutta kun en jaksanutkaan. Nyt asutaan eri osoitteissa (pitkän henkisen taistelun jälkeen), mutta ollaan edelleen ikään kuin yhdessä. Järki sanoo ei hyvä, mutta tunteet pitävät vahvasti vallassaan. Syyllisyys, velvollisuudentunto, menneisyyden ikävä mylläävät ajatuksissa. Puoliso ollut sairauseläkkeellä jo kauan, itse pitäisi jaksaa työelämässä ainakin vielä kymmenen vuotta. Toisen avuttomuus ja läheisriippuvuus jäytäneet suhdettamme jo pitkään. Lasten muutettua pois kotoa olen vasta alkanut nähdä tilanteen toivottomuuden. Ahdistaa, itkettää. Miksi on niin vaikea irtaantua ja antaa itselleenkin mahdollisuus onnelliseen loppuelämään? 😯🗯️
Oma äitini sairastu pyykkisesti kun olin vielä teini.Isän kanssa silloin keskusteltiin asiat selväksi kun isä haki avioeroa. Kaikki oltiin sitä mieltä et miksi tuhota sairauden takia enään muiden elämää. Me neljä lasta jouduttiin sillon tekeen ison surutyön kun se huolehtiva pullantuoksunen äiti muuttu eri ihmiseksi.Äiti joutu sit oleen laitoksessa. Mutta me lapset opittiin rakastaan äitiä sellasena kun oli.Nyt äiti sai kehkokuumeen ja nukku pois.On ollu yllättävän rankkaa meille lapsille ja isälle.
Tiedän tunteen. Seurustelin kaksi vuotta alkoholistin kanssa. Asumme eri kaupungeissa, mutta kun tapasimme, mies oli joka kerta päissään. Tuntui, kun olisin ollut aikuisen miehen lapsenvahtina. Vaikka järki sanoo, että nyt olisi viisainta nostaa kytkintä, läheisriippuvuus on saanut minut vielä olemaan yhteydessä mieheen.
Hän on ripustautuva, on pahentunut kun kaverit yksi toisensa jälkeen ovat kypsyneet miehen käytökseen. Hän ei suostu tajuamaan, että en halua jatkaa. Olen sanonut asiat niin suoraan, ettei asiaa voi ymmärtää väärin. Ei, mies sulkee korvansa.
Olisi paljon helpompaa, jos pystyisi kuuntelemaan järjen ääntä, mutta kun on vielä jonkintasoisia tunteita miestä kohtaan, ei
yhteydenpidon lopettaminen ole niin yksinkertaista. Emme ole onneksi nähneet seitsemään kuukauteen. Täytyy nyt saada mies johdattelulla ymmärtämään, että meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta.. Kunpa saisi viimeisetkin tunnerippeet kuolletettua.
Antakaa nyt joku potku pe....lle, että ymmärtäisin oman parhaani ja saisin voimia tehdä oikea pesäero. Olen ihan loppu enkä enää yhtään tiedä mitä tehdä. Tunteet ja ajatukset laukkaa puolelta toiselle. Järki sanoo, että ota vihdoin ja viimein oikea ero. Tunteet haraa vastaan eivätkä antaisi ajatella järjellä. Vaikka pitäisi jo olla elämänkokemusta, silti olen kuin pikkutyttö, joka on ihan pihalla. Kuinka voi olla niin vaikea irrottautua ihmisestä, jonka kanssa yhdessä oleminen tuottaa vain lähinnä huonoa oloa ja samaan aikaan on niin kiinni samassa ihmisessä eikä tiedä kuinka voisi elää ilman. Miksi syyllisyys aina vaan kalvaa vaikkei ole edes aihetta tuntea sitä? Olo on täysin voimaton ja saamaton, kurkkua kuristaa. Mikä mua vaivaa?😯🗯️