Tarinani juontaa juurensa jo muutaman vuoden taakse. Aviomieheni ihastui firman pikkujouluissa naispuolisen työkaveriinsa ja minulle asia esitettiin alussa hyvin viattomana ystävyytenä. Käytiin kahvilla, mesetettiin päivittäin ja olihan hän kerran naisen luona yökylässäkin. En hyväksynyt ystävyyttä ja hain eroa, mutta mieheni ”itki” minut takaisin. No annoin kaiken anteeksi, mutta viestittely ja kahvittelu jatkui. Olin voimaton, itkupotkuraivarit eivät auttaneet, kaikki oli kuulemma minun vikani, olin urkkinut hänen asioitaan, hän ei ollut kuulemma koskaan halunnut loukata minua. Ajatteli että kun en tiedä, olen tyytyväinen. Käytiin pariterapiassa josta emme saaneet apua koska terapeutti ei koskaan ottanut asioihin kantaa ja jäikin kohta pitkälle sairaslomalle eikä tainnut koskaan enää palata työelämään koska ainakaan luvattua yhteydenottoa ei enää tullut. No, tämä nainen löysi sitten uuden kumppanin elämäänsä ja mieheni yhteydenpito häneen loppui. Kunnes… yllätys yllätys, tuli uusi nainen kuvioihin. Sama meno, treffejä sovitaan ja viestitellään päivittäin. Mistäkö tiedän kaiken tämän? Olen aika salapoliisi, enkä kyllä ollenkaan ylpeä siitä. Mutta joka tapauksessa mieheni kieltää että hänellä olisi mitään yhteydenpitoa naisen kanssa. Kuulemma pelkkää työasiaa, mutta mielestäni hyvän yön suukkotoivotukset eivät ole työasioita. Naurettavaa on myös se että mieheni lähettää joka aamu minulle saman viestin kuin naisystävälleen, sydämien ja suukkojen kera. En tiedä miksi minun pitää onkia kaikki tämä tieto, kenties siksi, että minulle on valehdeltu niin monta kertaa, että halua saada 100% varmuuden asiasta. Nyt tilanne on sellainen että mieheni läsnäolo jo ahdistaa ja ällöttää. Vielä muutama viikko sitten, ennen kun sain tietää kaiken tämän, niin välillämme oli lämpöä ja rakkautta sen kaikissa muodoissa. Nyt seksin ajattelukin saa vatsalaukkuni ylösalaisin. Yhteistä taivalta on jo reilu 20 vuotta takana, lapset kohta aikuisia. Ajattelin hakea itselleni ammattiapua. Tiedän että ei ole tervettä kyttäillä toisen puhelinta, mutta se kertoo minulle kaiken sen minkä olin jo aavistanutkin. Mieheni tietää urkkimisistani, nykyään hän poistaa heti viestit ja vaihtaa pääsykoodin usein. Silti joskus saan tietooni muutaman viestin jotka on unohdettu poistaa. Olen jotenkin voimaton toimimaan, tiedän että pitäisi lähteä pois, mutta… Onko kellään kokemusta esim. omavalmentajasta, tai jostain elämänhallintaryhmästä? Onko ihan huuhaata? Kokemukset parisuhdeterapiasta on aika ala-arvoiset.
Kuin omasta kynästäni...
Vaimollani on ollut vuosia ärsyttävä tapa ottaa elämäänsä joku entinen koulukaveri, kolleega, jonka kanssa ollaan todella tiiviissä viestittelyssä. Yhden tapauksen kanssa tilanne eteni seksiin saakka, asia joka paljastui minulle vuosia myöhemmin, kun asia kävi peruuttamattomasti ilmi viestittelyssä, jota ei osattu enää peitellä kun olin jo tottunut asiaan enkä aktiivisesti seuraillut perään. Otin tästä kilahduksen ja vaimon yhteydenpito loppui kuin seinään tähän "kaveriin". Tosin itseltäni hävisi 18 vuoden yhteiseltä taipaleelta pohja ja suoraan sanottuna ilman lapsia olisin romahtanut täydellisesti.
Kävin terapiassa (nyt kolme käyntiä takana) ja heti ensimmäisellä käynnillä psykologi sanoi, etten voi odottaa vaimoni muuttuvan. Hän hakee sillä viestittelyllä jotain mistä jää minun kanssani paitsi. Ja se tulee väistämättä toistumaan. Se on kuin riippuvuus. En voisi realistisesti odottaa saavani häntä pelkästään itselleni. Minun on vain itseni kanssa mietittävä mikä on riittävästi. Riittääkö minulle, että perhetiimi toimii ja hommat hoituu? Saanko tarpeeksi irti vaimostani, jotta koen parisuhteen omia tarpeitani tyydyttäväksi? Tämä on ajatus josta on pidettävä kiinni.
Sillä eihän siihen mennyt kahta kuukauttakaan, kun vaimon ex-kollega tuli messengerin kautta kuvioihin ja viestittely on ollut riipaisevaa. Oikein nauratti viimeisimmällä terapiakäynnillä kuinka oikeassa psykologi oli ollutkaan arvioinsa suhteen. Ovat käyneet lounailla kaupungilla, harrastamassa iltaisin ja elokuvissakin. Juuri niitä asioita mitä ITSE haluaisin tehdä vaimoni kanssa, mutta sehän ei käy kun olemme eri puolella kaupunkia töissä ja kotona lapset sitten huolehtivat siitä ettei vanhemmat pääse kahdestaan ikinä minnekään. Tämän vielä voisin sulattaa, mutta sydänviestien lähettely on perkeleestä ja olen ottanut tästä yhteen, mutta eihän ne kuulemma merkitse mitään... Mutta aamulla voidaan laittaa viestiä heti, että näin unta sinusta. Olen yrittänyt saada keskustelulla aikaiseksi muutosta, ettei se tunnu minusta kivalta, mutta ainoa tulos on se, että viestiketjut poistetaan jos siellä on jotain arveluttavaa. Puhelin ei mene suojakoodin taakse, koska luottamusta yritetään rakentaa ja viattomat keskustelut pidetään kyllä tallessa, kunnes nähtävästi liian herkät jutut poistetaan.
Joten alan itse luopua ajatuksesta, että minulla olisi enää koskaan rakkaussuhdetta vaimooni. Se, että tämä ajatus on edes olemassa jo ahdistaa, mutta mikä on vaihtoehto? Itkeä ja ruikuttaa epätoivoisesti, että rakasta ja halua minua! Ei se toimi niin. Tunnetasolla emme kohtaa ja fyysisestikin suhde on aika lailla taputeltu. Mikä on todella hämmentävää sillä se on ollut toimivaa kohta 20 vuoden ajan. Nyt pitäisi elää sitten selibaatissa aina ennalta arvaamattomia aikoja ja näin miehenä se on aika... Haastavaa? Parempi olla sitten kokonaan ilman. Mikä tuntuu kohtuuttomalta rangaistukselta.
Minulla on toisessa vaakakupissa se, että perhe toimii ja lapset kasvavat, mutta se on vain eri kokonaisuus kuin parisuhde vaimooni. Nähtävästi molempia en yksinkertaisesti pysty saamaan. En tiedä missä meni pieleen, mutta tämä kuvio olisi pitänyt tajuta jo lukio- ja armeija-aikana 15-20 vuotta sitten kun aloin havainnoimaan merkkejä pakonomaisesta viestittelystä ja kontaktinhakemisesta parisuhteemme ulkopuolelta. En tajunnut sitä silloin ja tässä ollaan.
Keskusteluissa vaimon kanssa sivutaan aihetta, että pitäisikö erota nyt 35 vuotiaina, jotta olisi vielä mahdollisuus hankkia onnellinen parisuhde, kun yli 50 vuotiaina aletaankin olla jo toinen jalka haudassa ja nuoren aikuisen parisuhdetta ei enää silloin voi saada.
Perhe vs. oma onnellisuus. Keksikääpä joku siihen ratkaisu.
Juurikin näin Keaton, ajattelen samoin että miehelläni on jokin pakonomainen tarve viestittelyyn vieraan naisen kanssa. Joko se pönkittää hänen egoaan, tai sitten hän hakee vaan jännitystä elämäänsä tai kenties molempia. En haluaisi enää kokea muutaman vuoden takaisia tapahtumia uudelleen, se oli todella raskasta aikaa. Parisuhdeterapiassa mieheni väitti mm. terapeutille että minulla on suhde toiseen mieheen, ja hän jopa mainitsi erään yhteisen tuttavamme nimeltä, mutta terapeutti ei tiennyt että kyseinen mies pitää enemmän miehistä kuin naisista. Asian tiesi kyllä mieheni, koska olimme jutelleet yhdessä aiheesta. Kaikki terapiaistunnot tuntuivat kääntyvän minua vastaan. Minun pitää lopettaa urkkiminen ja luottaa kumppaniini, ym. typeriä kommentteja sain kuulla, yleensä terapeutti oli vaan hiljaa, eikä sanonut mitään. Istuntojen jälkeen oli tunteet pinnassa ja vaan itketti koko ajan. Nyt ajattelin ottaa vastuun omasta onnellisuudestani, ja tuntuu että se kallistuu sille puolen vaakakuppia jossa mieheni ei ole enää kuvioissa mukana. En vain kerta kaikkiaan enää pysty luottamaan häneen. ☹️
Riipaisevaa lukea toisten kokemuksia☹️
Itselläni on hyvin ristiriitaiset tunteet miestäni kohtaan. Hän jäi lopullisesti kiinni pettämisestä toukokuun lopulla. Hän oli elänyt kaskoiselämää yli vuoden. Toki minä asiaa epäilin ja useaan kertaan häntä yritän saada asiasta puhumaan. Hän meni puolustuskannalle, olin hänen mielestään vainoharhainen ja epäluuloinen jne jne. Ilmaantui outoja menoja, kaveri muutti ihmeelisen usein, työkaverin läksiäisiä oli oudon usein, hiihtämäänkin hän lähti käyden ensin suihkussa, puhelin oli mukana jopa saunassa. Siis aivan samanlaisia "oireita" kuin muidenkin kertomuksista luin.
Eroa yritin joulukuussa, hän sai mieleni muuttumaan, tilanne kärjistyi toukokuussa. Tyttäreni sai hänet kiinni valheesta, minulle mieheni kertoi olevan korona ja tyttäreni meni meille ja eihän siellä ketään ollut. Siitä alkoi helvetti, anelu takaisin ja minä taas jäin. Muutama päivä siitä ja mieheni pahoinpiteli minut (asia menossa sovitteluun). Maailma romahti ja sillä tiellä olen. Jouduin tyhjän päälle, asuin tyttäreni luona viikon ja sain sitten oman asunnon. Mieheni alkoi jälleen pommittamaan minua viestein, teki pienestä asioista aiheen päästä käymään luonani. Hän kertoi lopettaneensa suhteen ja halusi minut takaisin. Muutaman viikon kuluttua erilleen muuton jälkeen päätimme yrittää vielä. Minä pidän edelleen oman asunnon ja opettelemme luottamusta uudelleen. Sain tietää pari viikkoa sitten, että mieheni naisystävä oli ollut vaikeasti psyykkisesti sairas. Siis oli ollut, koska henkilö on nyt kuollut. Sain tietää tämän naisen sairaudesta ystäväni ystävän kautta. Mieheni kertoi, että kun erosimme ja he olivat pitempiä aikoja yhdessä, hän huomasi ettei kaikki ole kohdallaan. Lääkkeitä tämä nainen oli käyttänyt paljon, kävellyt yökaudet ympäri asuntoa jne. siis selvästi maaninen. Ihmettelin, miten ihmeessä mieheni ei ole asiaa huomannut aiksemmin, mutta ei ollut kuulema ollut sen aika!!! Olen kauhuissani, mieheni oli luvannut tälle raukalle maat ja taivaat. Ihanan kodin, timanttisormuksen (pääsin lukemaan tämän heidän sähköposteista)mitä nämä turhat lupaukset olivat aiheuttaneet sairaan mielessä ja oliko tämä ollut yksi syy tämän naisen kuolemaan??? . Mieheni on aivan tunteeton asiaa kohtaan, kuvittelee meidän välillä olevan kaikki kunnossa. Ahdistun jokainen kerta kun olemme yhdessä, kuitenkin olen häneen vahvasti tunteissa kiinni. Mietin vain, milloin hänellä on seuraava uhri ja miten siitä selviäisin. Hän vakuuttaa olevansa luottamuksen arvoinen, mutta miten sellaiseen voi luottaa. Mieheni on jo kohta 60 vuotias, itse olen 50 ja tämä nainen jonka kanssa suhde oli 36 vuotias. Luulen, että mieheni sokaistui nuoren naisen huomiosta ja siksi sokaistui tämän psyykkisestä tilasta. Tänään on paha päivä, mutta huomenna toivon olevan jo parempi. Meitä petettyjä ja särjettyjä ihmisiä on tällä paljon.
Tällä keskustelupalstalla on todellakin monella tunteet solmussa, riipaisevia elämäntarinoita saa lukea. Oma tilanteeni on taas jumiutunut kaikesta uhmakkuudestani huolimatta. Juteltiin mieheni kanssa asiasta oikein kunnolla, ja hän vakuutti että viestittely toisen naisen kanssa ei merkitse hänelle mitään. En vaan ymmärrä että miksi sitä pitää jatkaa jos se ei merkitse hänelle mitään. Tiedän mitä se merkitsee tuolle toiselle naiselle. Olen ollut häneen yhteydessä ja hän myönsi minulle olevansa ihastunut mieheeni. Jos joku, johon minä olisin vähintäänkin ihastunut, lähettelisi minulle joka päivä sydän- suukko- ja hyvänyön-toivotusviestejä, niin ajattelisin että lähettäjällä olisi myös samanlaiset tunteet minua kohtaan. Eikö niin? Aivan loogista. No, mieheni on ollut aivan ihana minua kohtaan keskustelimme jälkeen. Viestillely toiselle naiselle vaan todellakin loukkaa minun tunteitani, enkä ymmärrä miksi mieheni ei sitä käsitä. En tiedä jatkuuko viestittely tällä hetkellä, vaikea ajatella että se olisi loppunut, varsinkin kun mieheni ensimmäisen kerran jäätyään kiinni sanoi että ei tule sitä lopettamaan ennen kuin se loppuu omia aikojaan (ymmärsin että loppuu sitten kun hän kyllästyy). Paljon puhutaan nykyään narsistisesta luonnehäiriöstä. Ymmärrän että meissä jokaisessa asuu pikku narsisti, mutta mieheni käyttäytymismalli saa minut epäilemään, että hänellä on näitä narsistin luonteenpiirteitä enemmän kuin keskivertoihmisellä. Mietin, että miksi joka kerta kun riitelemme asiasta, hän saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja riita usein päättyykin minun anteeksipyyntööni.