Olipa helpotus löytää tämä ketju!!
Olen lukenut nämä tekstit (ainakin) kahteen kertaan ja ne sai kylmät väreet aikaiseksi…

Ihan ensiksi VENEMIES: jos et olisi mies ja kirjoittaisi naisesta, olisin varma, että kirjoitat minun miehestäni!! Niin uskomattoman samoja piirteitä ja ajatuksia kirjoitit!

Olen 37-vuotias nainen ja naimisissa juuri tällaisen tunneköyhän ihmisen kanssa. Olemme olleet yhdessä parikymppisistä asti, joten tässä on ikään kuin kasvettu yhteen.
Meillä oli aviokriisi josta selviydyimme(?) ja palasimme yhteen. Mies on aina ollut huono puhumaan. Mutta olen sen vuosien saatossa hyväksynyt. Hän on sanonut mulle, että osoittaa rakkauden muulla tavoin, esim laittamalla ruokaa, siivoamalla tms. Ja tämä on tietenkin hyvä asia, että jotenkin osoittaa.

Mutta nyt tulee se mutta. Tunteista puhumattomuus aiheuttaa paljon tuskaa. Nyt kun olemme ikään kuin ”palanneet yhteen” ja aloittaneet puhtaalta pöydältä. Olen miettinyt itseäni ja katsonut itseäni peiliin, että missä omalta osaltani mentiin metsään, kun olimme vaikeuksissa. Ja yrittänyt sitten sen mukaan parantaa tapani. Mutta mitä mieheni on tehnyt? Ei mitään. Olen sanonut, että meidät ajoi erilleen avoimuuden puute, puhumattomuus ja siitä seurannut välinpitämättömyys. Haluatko saman käyvän uudellen?

Olen aina ollut se meidän liiton kantava voima mitä avoimuuteen ja puhumiseen tulee. Pystyn puhumaan pinnallisista arkisista asioista, mutta myös syvällisemmistä. Pystyn kertomaan tunteistani, mutten ole niitä kaiken aikaa suitsuttamassa. Olen jo lapsuudenkodista oppinut avoimuuden ja asioista puhumisen taidon, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia. (Olen ymmärtänyt, että miehen kotona tunteet tukahdutettiin).
Olen kautta aikojen ollut avoin ja puhunut tunteista ym ym sen enempää ajattelematta. Mutta vuosien saatossa väsyin miehen "jörrykkämäisyyteen”. En tiennyt mitä hänen päässään liikkuu, mitä hän miettii. Ja kysymällä en saanut mitään irti. Tämä aiheutti mussa juuri VENEMIEHEN kertomaa tunteiden väljähtymistä (ellei peräti kuolemista).
Siinä vaiheessa kun musta tuli välinpitämätön enkä enää avoimesti jutellut elämästäni ja tunteistani, olimme niin kaukana toisistamme. Ja kriisi oli valmis.

Nyt olisin toivonut, että mieheni olisi vihdoin ja viimein herännyt ajatukseen, että avoimuutta tarvitaan. Mutta uhkaavasti näyttää siltä, että mies taitaa vanhemmiten käydä entistä sulkeutuneemmaksi.

Haluan korostaa, että kaikki olemme erilaisia ja ymmärrän 100% ettei kaikki osaa puhua tunteistaan, ei tarvitsekaan! Mutta jos kysyn suoran kysymyksen, saan vastaukseksi lähes aina ”en tiedä”, ”en mä nyt tohon osaa mitään sanoa” jne. Sitten selvää hermostumista ja yleensä hän kävelee tilanteesta pois. Vaikka olisin vain ystävällisesti kysynyt esim hänen fiiliksistään johonkin tunnepuolen asiaan, enkä missään nimessä riitely-mielellä. Hän kokee kaikki nämä tilanteet äärimmäisen ahdistavina ja syyttää heti minua nurkkaan ahdistamisesta, jankuttamisesta, riidanhaastamisesta jne.

Ja joku (taisi olla VENEMIES) kirjoitti täällä hyvin siitä, että mies (hänen kohdallaan nainen) ei koskaan esitä mitään ”vaatimuksia” tai toiveita minulle siitä mitä minä voisin tehdä, että voisimme paremmin. Meillä ainoa toive on varmaan ollut, että mentäisiin päivä kerrallaan liikaa miettimättä. Se antaakin voimia ja uskoa tulevaisuuteen ☹️

Miksi mies ei ymmärrä, että hän saa tuhoa aikaiseksi tällä sulkeutuneisuudellaan?? Olen pyytänyt häntä sata kertaa menneen vuoden aikana, että olisi avoimempi ja kertoisit edes joskus PARILLA SANALLA fiiliksistäsi, mutta ei. Hän kuulemma puhuu sitten, kun sen aika on.
Eikö hän ymmärrä, että väsyn jälleen kerran? En voi elää loppuelämääni miettien mitä toisen päässä liikkuu (en tätä tietenkään koko ajan mieti).

Tähän liittyy mielestäni myös se, ettei hän puhu juuri koskaan minun kuullen kavereidensa kanssa puhelimessa. Hän pyytää niiden soittamaan aina, kun en ole kotona. Tämä ei ainakaan lisää minun silmissäni sitä avoimuutta, jota suhteeseemme kaipaisin!

Mitä tällaisen elämän keskellä voin muuta kuin erkaantua hänestä jälleen kerran? En haluaisi mutten jaksa yksin olla AINA se kantava voima. Hänestä siihen ei selvästikään ole. Ilmeisesti tällaiset asiat eivät herätä hänessä mitään tuntemuksia, vaikka minä menisin kuinka kauas. Ja tiedän, että siinä vaiheessa, kun itse otan välimatkaa, on tarinamme lopussa. Hänestä ei taida olla miestä tekemään omaa osaansa meidän eteemme. Valitettavasti!

Tulin aika surulliseksi lukiessani teidän kirjoituksia kuinka 50-60-vuotiaat kirjoittaa siitä kuinka paha heidän on olla vuosikymmeniä tunneköyhän ihmisen kanssa. Nyt sitä vaan alkoi miettiä omaa tulevaisuuttaan…

En vaan voi sille mitään, että koen mieheni avoimuuden puutteen, puhumattomuuden ja sulkeutuneisuuden välinpitämättömyytenä ☹️

Kunpa tulisi lisää kirjoituksia niiltä jotka ovat tunne-elämältään kylmiä, estoisia tai mikä se sitten onkaan, joka saa ihmisen epäämään sekä henkisen, että fyysisen lämmön toiselta ihmiseltä? Oppisin ymmärtämään mitä se on? Tunteettomuutta, välinpitämättömyyttä, tyhmyyttä, sokeutta, itsekkyyttä, vai mitä?
Ehkä sellaisen ihmisen pitäisi oikeasti etsiä samankaltainen ihminen joka on myös etäinen, niin ei ainakaan aiheuttaisi tuskaa sellaiselle joka haluaa että tunteita näytetään.
Tajuan kyllä että jokainen on erilainen. Ja ihmisessä on paljon muutakin kuin tunteet joista puhua ja näyttää. Kun luen näitä kirjoituksia, alan huolestua. Jaksanko kauan olla tämän ihmisen kanssa? Sitten muistan, että rukous on paras apu. Kun muuta en voi. En kuitenkaan voi toista pakolla muuttaa. Ja hän on oikeasti hyvä ihminen.
Se on eri asia kyllästyykö hän minun valitukseen siitä etten saa tunteille vastakaikua sanallisesti ja muuten, etten saa ihailua, en keskustelua tunteista ja haaveita ja unelmia joita yhdessä jakaa....
Mutta en sillekään mitään voi jos niin käy.

Aikuinen Nainen kirjoitti 24.11.2010 17:49

Miten kuulostaakin niin surullisen tutulta tuo kodin ja parisuhteen ilmapiiri, mistä olette monet kirjoittaneet. Meillä on pian kaksikymmentä vuotta parisuhdetta takana ja kaksi murrosikäistä lasta. Koen, että alan olla mm.mieheni tunnekylmyyden vuoksi henkisesti aivan lopussa. Onko ero ainoa vaihtoehto, sitä pohdin vaikka en todellakaan helposti halua erota. Eroa olen kyllä pohtinut jo aika lailla suhteemme alkutaipaleelta lähtien, mutta jotenkin olen aina sitten päättänyt jatkaa. Meillä on ollut paljon raskaita asioita suhteemme aikana, läheisten vakavia sairastumisia ym.ja perheemme sisäisiä ristiriitoja, mutta yhdessä olemme pysyneet. Kaitpa meillä on sitten paljon hyvääkin, esim. olemme perhekeskeisiä eikä ole esim. alkoholiongelmia tms. Mutta eihän tämä tämmöinen riitä.

Olen vuosikaudet yrittänyt puhua aina harvakseltaan miehelleni tuntemuksistani, mutta hän ei ymmärrä eikä ole juuri muuttanut käyttäytymistään. Itsessäni ja omassa käytöksessäni on tietysti paljon korjattavaa myös, tiedostan kyllä, olen pyrkinyt muuttamaan ikäviä puoliani parempaan suuntaan. Paljon työtähän se vaatii itse kultakin, että oppii tiedostamaan omat virheensä ja reagointitapansa ja ymmärrän että mikään muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Mutta en vain tahdo jkasaa enää.
Mieheni mielestä nähtävästi se on sitä "hyvää" elämää, että puhuu niitä näitä, eikä oikeasti sano toiselle, miltä tuntuu ja todella ole läsnä ja läheinen sillä tavalla. On kuin seinä olisi vastassa, jos yritän jotakin muuta puhua kuin juuri näitä arkisia kauppa..telkkuohjelma...laskujenmaksu..akselilla. Olen todella uupunut, koska minun elämässäni on muutenkin vaikeita asioita parhaillaankin. Niin kuin ajoittain meillä jokaisella.

Eilen kun yritin sydämestäni kertoa tuntemuksistani miehelleni, vastauksena oli karrikoituna "Mikäli keskustelu ei johda mihinkään päämäärään, on turha keskustella." Tässä ei enää edes huono huumori auta. Ymmärrän että mies on mies ja ajattelee ja kokee asiat eri tavalla kuin minä, mutta...kun tuo sama asia pätee seksielämäämmekin. Halauksia tai muuta pientä hellyyttä en ole juuri saanut koskaan, koska hän ei niitä kaipaa, näin hän on asian ilmaissut. Tuntuu ihan selkäpiitä karmivalta ku kirjoitan tätä. Olen ennenkin tuhat kertaa ajatellut, miksi olen suostunut tähän. Ehkä juuri siksi, että hän on kuitenkin ns. kunnon perheenisä ja tunnollinen ihminen. En sentään enää jaksa ajatella, että olen 10 v. kuluttua tässä samassa tilanteessa. Olen todella ahdistunut, vaikka kuinka yrittäisin ajatella positiivisia puolia.

Hei mitä tämän ketjun kirjoittajille kuuluu?
Törmäsin tähän ketjuun kun etsin vastauksia samaan ongelmaan, tunnekylmä mies ja itse aivan loppu, kun ei jaksa enää tätä hiljaisuutta.
On yritetty kaikki keinot mitä voi, joten tämä yksinäisyys on se minun tulevaisuus, vai onko? En tiedä, kaipaan ainakin samanlaisessa tilanteessa olevien neuvoja.

Vanha keskustelu, ehkä osallistuneet ovat löytäneet ratkaisuja tilanteisiin. Moni asia muistuttaa omaa suhdettani, mieheni tunnekylmyys ja siihen yhdistettynä omat läheisriippuvaiset piirteet. Jos itse olisi vahva, mutta kun on herkkä ja säröillä. 😭

Tosiaan avartava keskustelu, sain oivalluksia ja vertistuellist lohtua. Luen kaiken mitä en nyt jaksanut vielä. Kuinkahan teillä kaikill nyt meneekään? Tunnekylmyys, mykkäkoulua, karjumista, haukkumista  erouhkat...pitkä lista niitä koin, yhtä vuoristorataa ja niistä toivun nyt. Kiitos teksteistänne🌻🌻🌻