Hei Melinak !
Vastaan sinun viestiisi melko myöhässä "olosuhteista johtuen".
Kun kysyt miten itse suhtaudun ns. kotitöihin (ruuanlaitot, siivoukset yms), niin totean, että joskus alkuaikoina niitä koetettiin tehdä yhdessä, mutta myöhemmin ne ovat jääneet vaimoni töiksi. Tähän on mielestäni kaksi selvää syytä: 1. Vaimoni katsoo, että ne kuuluvat hänelle ja että hän tekee ne mielellään. 2. Kun meillä ei koskaan ole ollut kunnon keskusteluyhteyttä, niin näistäkään asioista ei ole paljoakaan puhuttu ja sovittu.
Olemme kyllä muita töitä tehneet paljonkin yhdessä. Näissä puuhissa vaimoni on innolla mukana ja niissä tulee hänestä esille sellainen piirre, että hän tuntuu aina tietävän paremman ratkaisun jonkin tekemiseen, kuin mitä minulla on; tämä ainakin silloin jos hetkeksi pysähdyn miettimään jonkin tekemisen tapaa. Tämä tuntuu minusta oudolta, kun hän ei kykene puhumaan mistään tärkeämmistä asioista.

Kaiken kaikkiaan tämä viestien kirjoittelu on ollut sikäli hieman helpottavaa, että olen huomannut, että en ole aivan yksin tässä perimmäisessä asiassa, vaan kohtalotovereita löytyy ainakin joitakin.
En osaa sanoa muuta kuin, että koetetaan elää päivä kerrallaan.

Hei Melinak, Venemies ja muut!
Oli pakko kirjautua tänne palveluun huomattuani tämän viestiketjun. Olen nuori, hieman alle 30-vuotias nainen, ja yhdeksän vuotta elämästäni olen viettänyt sulkeutuneen mieheni kanssa. Rakastan häntä valtavasti, niin suuresti että uuvutin itseni täysin auttaessani häntä suhteemme alkuaikoina masennuksestaan. Sitten lopulta masennuin itse, olen toipumassa, ainakin haluan näin uskoa.

Mieheni on kiltti ja ihana. Oikeastaan on suhteellisen huvittavaa valittaa siitä, että mitään suuria riitoja ei ole. Arki toimii hyvin, mutta se puhuminen... Suomalaisten miesten stereotypiahan on se, että ei puhuta, mutta toisaalta välillä tuntuu että tämä nyt ei ole ihan normaalia. Kaikki vakavat asiat, tai tunnepuolen asiat joista mielestäni on hyvä keskustella vaientavat mieheni täysin. Olen oppinut ymmärtämään, että mieheni ei osaa ilmaista itseään, uskoisin sen johtuvan hänen vaikeasta nuoruudestaan jossa oli paljon puutetta ja menetyksiä. Sieltä ovat luultavasti mallit puhumattomuuteen tulleet. Olen tehnyt monia asioita väärin, yrittänyt painostaa puhumaan, haastanut riitaa, joka on johtanut puhumattomuuteen tai hänen ehdotukseensa päättää parisuhde, aika selvää on että nämä keinot ovat olleet huonoja.

Tavallaan olen oppinut hyväksymään hänen hiljaisuutensa ja "en tiedä" -vastauksensa, se ettei hän ikinä vaadi tai pyydä mitään ja kaikki pitää kysyä tavalla johon voi vastata "ei,joo,en tiedä" vaihtoehdoilla. Kyllähän se arki niinkin voi toimia, koska kuitenkin tiedän hänen hellyydestä, halauksista ja hyväilyistään, että hän oikeasti rakastaa ja tavallaan kyllä ehkä ymmärtääkin että hänen puhumattomuutensa on minulle raskasta. On erittäin vaikeaa rakentaa tulevaisuutta ihmisen kanssa joka ei pysty puhumaan siitä, mitä elämältä haluaa tai odottaa. Olen opetellut itse elämään päivä kerrallaan kuten hän, mutta lähinnä kasailen sitten päässäni pilvilinnoja ja unelmia, koska en voi hänelle niistä puhua, tai voin toki, mutta mitään keskustelua siitä ei saa aikaan. Kaikista surullisinta on se, että hän puhuu joskus asioistaan, mutta ei minun kanssani, kai hän edelleen pelkää, että erimielisyyksistä voi syntyä riita tai että jotenkin kun on niin lähellä toista, on vaikea lisätä toisen kuormaa omilla ongelmillaan. Tähänhän kai sitä on ryhtynyt, että itselle lähimmän ihmisen ajatuksia pitää vain arvailla. Aikoinaan ajattelin, kuten monet muutkin teistä, että kyllä toinen vielä joskus alkaa avautumaan, kunhan vaan antaa aikaa ja tilaa toisen tuntea itsensä turvalliseksi olonsa. Ehkä osittain vieläkin ajattelen, että ehkä tulevaisuudessa, jos hankimme jälkikasvua, lapset voisivat auttaa häntä avautumaan, mutta epäilen tätä kyllä.

Eihän tämä ole normaalia, mutta tämä on minun valintani, ehkä hänkin olisi voinut valita vähemmän puhuvan puolison, mutta rakkaus on hassu juttu. Ehkä erilaisuutemme on tietyssä mielessä myös rikkaus, vaikka se ei siltä aina tunnukaan. Tsemppiä teille kaikille hiljaisten puolisojenne kanssa.

- Anniina

Hei!

Minunkin oli pakko kirajatua mukaan keskusteluun ketjua lukiessani! MelinaK:n tarina oli täysin kuin minun kirjoittamani! Olen reilu 30v. nainen, naimisissa ja kahden lapsen äiti. Mieheni kanssa olemme olleet yhdessä n. 10 vuotta. Kun tutustuimme, hänellä oli hiljattain päättynyt edellinen suhde, jossa häntä oli petetty. Luulin tämän olevan syynä siihen ettei hän osaa näyttää tunteitaan. Uskoin, että tilanteeseen tulee muutos, kunhan aika kuluu ja hän huomaa etten ole itse pettäjä-tyyppiä. Mutta ei. Hän ei kymmenen vuoden jälkeenkään juurikaan näytä tunteitaan ja keskustelua mistään syvällisemmästä on turha yrittää saada aikaiseksi. Lapsillemme hän on hyvä isä ja onneksi halii ja hellii heitä. Minua kohtaan hän käyttäytyy usein myös alistavasti. Siis henkisesti. En usko että hän ikinä löisi, mutta loukata ja vähätellä hän osaa!

Tilanne on ristiriitainen, koska itse koen etten jaksaisi elää tällaisessa suhteessa. Kuitenkin lasten takia haluan yrittää. En voi tehdä heille sellaista vääryttä että veisin heiltä perheen. Muuten mieheni on kelpo aviomies. Korjaa ja remontoi, pitää autot kunnossa, pesee itse likaiset työvaatteensa, ei käytä alkoholia.. Ulkopuolisen silmiin hän näyttää unelmamieheltä! Porukassa hän osaa olla hauska ja puhelias.

Olenkin miettinyt, että ehkä hän ei koskaan ole oikeasti rakastanut minua. Ehkä olemmekin yhdessä vääristä syista. Mene ja tiedä. Olen pyytänyt häntä lähtemään kanssani pariterapiaan, mutta hänen mukaansa terapia on perseestä, hänen omia sanojaan lainatakseni.

Tällä hetkellä myös työelämäni on hyvin rankkaa, enkä oikein tiedä miten selviä tästä.

Hei.

Lukiessani näitä viestejä minunkin piti tänne kirjautua. Anniinan kirjoitus oli kuin omasta elämästäni. Kymmenisen vuotta yhdessäoloa takana ja kaksi ala-aste ikäistä lasta. Mieheni on myös kaikin puolin "kelpo" aviomies ja loistava ja rakastava isä lapsilemme. Asumme suhteellisen pienellä paikkakunnalla jonne en ole koskaan sopeutunut kovinkaan hyvin. Koen olevaani ulkopuolinen ja vain mieheni vaimo joka muutti jostain mieheni perässä. Mieheni ei ole koskaan ymmärtänyt yksinäisyyttäni, vaikka olen siitä muutamaan otteeseen maininnut ja hän olisi ensisijaisesti se ihminen jolta tarvitsisin tukea elämässsäni.

Elämäni ei ole ollut helppo ja joitain asioita olen käsitellyt terapiassakin muutamia vuosia sitten kun masennuin ja koin totaallisen romahduksen työelämässä. Koitin selviytyä liian suuresta taakasta yksinäni ja lopulta en enään jaksanut. Mieheni kyllä tuki minua pitkän sairaslomani aikana, mutta luulen ettei hän koskaan oikein ymmärtänyt mistä kaikki johtui.

Olen mielestäni suhteellisen sosiaalinen ja iloinen persoona ja vanhassa kotipaikassani ystäviä ja tuttavia olikin paljon ja onneksi yhteys läheisimpiin on säilynyt vaikka kovin kiireistä elämää kaikki tunnumme viettävän. Täällä olen erittäin yksinäinen ja vuosien saatossa olen jopa eristäytynyt ihmisistä ja jopa miehestäni.

Vuorotyöni vuoksi perheen yhteiset viikonloput ovat harvassa ja silloinkin kun minulla olisi vapaa viikonloppu niin mieheni järjestää niin ettei hänen tarvitse olla kotona silloin kun minä olen siellä tai ainakin minusta siltä tuntuu. Lasten harrastukset ja muut työt vievät kaiken ajan. Emme koskaan tapaa "ystäviämme" tai juurikaan käy missään. Hän ei tee mitään sen eteen että joskus voisimme kahdestaan lähteä jonnekkin tai edes perheen kesken.

Myönnän myös sen että olen huono käsittelemään omia tunteitani ja myös ilmaisemaan niitä, mutta jonkinverran olen välillä koittanut kertoa tuntemuksistani tai yleensä siinä vaiheessa kun tuntuu siltä että nyt ei enään jaksa. Avioerostakin on keskusteltu ja hän sanoi ettei halua erota, mutta ei näinkään voi jatkua. Tunnen itseni omassa kodissani täysin vieraaksi.

Miten kuulostaakin niin surullisen tutulta tuo kodin ja parisuhteen ilmapiiri, mistä olette monet kirjoittaneet. Meillä on pian kaksikymmentä vuotta parisuhdetta takana ja kaksi murrosikäistä lasta. Koen, että alan olla mm.mieheni tunnekylmyyden vuoksi henkisesti aivan lopussa. Onko ero ainoa vaihtoehto, sitä pohdin vaikka en todellakaan helposti halua erota. Eroa olen kyllä pohtinut jo aika lailla suhteemme alkutaipaleelta lähtien, mutta jotenkin olen aina sitten päättänyt jatkaa. Meillä on ollut paljon raskaita asioita suhteemme aikana, läheisten vakavia sairastumisia ym.ja perheemme sisäisiä ristiriitoja, mutta yhdessä olemme pysyneet. Kaitpa meillä on sitten paljon hyvääkin, esim. olemme perhekeskeisiä eikä ole esim. alkoholiongelmia tms. Mutta eihän tämä tämmöinen riitä.

Olen vuosikaudet yrittänyt puhua aina harvakseltaan miehelleni tuntemuksistani, mutta hän ei ymmärrä eikä ole juuri muuttanut käyttäytymistään. Itsessäni ja omassa käytöksessäni on tietysti paljon korjattavaa myös, tiedostan kyllä, olen pyrkinyt muuttamaan ikäviä puoliani parempaan suuntaan. Paljon työtähän se vaatii itse kultakin, että oppii tiedostamaan omat virheensä ja reagointitapansa ja ymmärrän että mikään muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Mutta en vain tahdo jkasaa enää.
Mieheni mielestä nähtävästi se on sitä "hyvää" elämää, että puhuu niitä näitä, eikä oikeasti sano toiselle, miltä tuntuu ja todella ole läsnä ja läheinen sillä tavalla. On kuin seinä olisi vastassa, jos yritän jotakin muuta puhua kuin juuri näitä arkisia kauppa..telkkuohjelma...laskujenmaksu..akselilla. Olen todella uupunut, koska minun elämässäni on muutenkin vaikeita asioita parhaillaankin. Niin kuin ajoittain meillä jokaisella.

Eilen kun yritin sydämestäni kertoa tuntemuksistani miehelleni, vastauksena oli karrikoituna "Mikäli keskustelu ei johda mihinkään päämäärään, on turha keskustella." Tässä ei enää edes huono huumori auta. Ymmärrän että mies on mies ja ajattelee ja kokee asiat eri tavalla kuin minä, mutta...kun tuo sama asia pätee seksielämäämmekin. Halauksia tai muuta pientä hellyyttä en ole juuri saanut koskaan, koska hän ei niitä kaipaa, näin hän on asian ilmaissut. Tuntuu ihan selkäpiitä karmivalta ku kirjoitan tätä. Olen ennenkin tuhat kertaa ajatellut, miksi olen suostunut tähän. Ehkä juuri siksi, että hän on kuitenkin ns. kunnon perheenisä ja tunnollinen ihminen. En sentään enää jaksa ajatella, että olen 10 v. kuluttua tässä samassa tilanteessa. Olen todella ahdistunut, vaikka kuinka yrittäisin ajatella positiivisia puolia.

Hei pitkästä aikaa. Omassa elämäntilanteessani ei ole mainittavia tapahtunut, ehkä tilanteeni parisuhteessa on entisestäänkin lukkiintunut. Luin tässä näitä teidän viestejänne, joissa monissa tulee esille sama seikka; se puhumaton puoliso on kaikissa muissa suhteissa melkeinpä täydellinen, mutta kyky ilmaista tunteensa ja sisimpänsä puuttuu täysin. Ja kun vielä tilanne on se, minkä monet meistä ovat todenneetkin, että arkiasioista ilmoista, ostamisista, ruuasta jne kyllä riittää puhetta, niin sen yhden osan puuttuminen on käsittämätöntä. Olen odottanut, että joku tämän alan ammatti-ihminen selittäisi meille tätä ongelmaa, mutta lienee niin, että me tästä kärsijät olemme ainoastaan tässä viestiketjussa mukana.
Tilanteessa jossa meistä monet ovat, on todella vaikeaa löytää positiivisia seikkoja parisuhteeseen. Normaali ihminen on niin paljon tunnetasolla elävä, että sen puuttuminen tärkeimmässä ihmissuhteessa tekee elämän todella raskaaksi. Tuntuu, että elämä vain valuu hukkaan.
Sanotaan, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Uskon, että tunteiden osalta kerroin on vielä suurempi. Mutta minkäs teet, jos et saa toista osapuolta siihen "jakamiseen" mukaan.
Olisi todella hienoa kuulla, jos joku pari on kyennyt ratkaisemaan tämän ongelman ja jos on niin miten he löysivät ratkaisun. Vai onko niin, että tällainen tilanne on lopullisesti "kiveen hakattu"?

Monesti edellä mainitut ihmissuhdeongelmat pitäisi varmaan ratkaista parisuhdeterapiassa. Omat voimat siihen eivät ehkä riitä. Itse tein oman ratkaisuni vuosi sitten, kun erosin miehestäni silloin. En enää jaksanut tehdä pelkästään kotitöitä sellaisessa tunneköyhässä suhteessa, josta en saa mitään energiaa. Mies olisi varmaan ollut tunteellisempi sanoissaan, mutta minä en ole saanut sanottua hänelle esimerkiksi, että rakastan häntä, vaikka hän on sitä minulta kysellyt, koska en saa sitä itsestäni ulos. Ehkä hän ei ollutkaan oikealla tavalla käyttäytyvä, että en siksi saanut kerrottua hänelle tunteistani. Ehkä puhumattomuuteni ei siksi ollutkaan täysin minun syyni.

Nukuimme tietyistä syistä vuosikaudet eri huoneissa, joten se on varmaan ollut viimeinen niitti suhteellemme, kun emme ole voineet keskustella vaikka päivän asioista yhteisessä sängyssä. Se on kylmettänyt ne tunteet, joita meillä muuten voisi olla. Se harmittaa minua, sillä mieheni on ollut todellinen rakkaus minulle. Tai sitten olen luullut olevan suurta rakkautta se, että olen palvonut häntä kerjäämällä läheisyyttä ja hän on ollut koko ajan enemmän itsekseen viihtyvää tyyppiä ja on ehkä vain ollut tyytyväinen, kun joku on ollut kiinnostunut hänestä ja on sopeutunut tilanteeseen. Olen ollut kuin "uskollinen koira", joka selvistä merkeistä huolimatta jaksaa yrittää uudelleen ja uudelleen.

Tiedostan hänen rakastavan minua edelleen, mutta onko se jotain sellaista rakkautta, mikä ei koskaan voi saavuttaa ja koskettaa minua - se menee jotenkin minun ohitseni. Ehkä hän on tyytynyt menetettyyn tilaisuuteen suhteemme onnistumisessa ja ei siksi enää ollut aloitteellinen missään suhdeasioissa. Jos hän näki minut allapäin tms., niin hän ei koskaan tullut kysymään, että mikä minulla on. Hän takuuvarmasti meni aina ohi ja tiesin, että hän ei koskaan tulevaisuudessakaan tulisi kysymään, mikä minulla on. Tietysti myös omasta käyttäytymisestäni johtuu se, miten toinen käyttäytyy. Mietin joskus, millaista olisi ollut kaikki nämä viimeiset vuodet mennä yhdessä nukkumaan mieheni kanssa niin kuin silloin alkuaikoina teimme. Paljon on rakkautta jäänyt saamatta sen takia ja menetetyt mahdollisuudet suhteemme jatkon suhteen harmittavat edelleen.

Aloin aikoinaan aloitteellinen hänen suhteensa ja suhde on ollut minun puoleltani myös fyysistä kiinnostusta häneen. Rakkauteni ja fyysinen kiinnostukseni häneen loppui neljä vuotta sitten, kun yhtäkkiä totesin, että olen tarpeeksi kauan yrittänyt kerjätä häneltä hellyyttä ja läheisyyttä - sellaisia tunteellisia, välittömiä ja sydämestä tulevia osoituksia - kuitenkaan niitä saamatta. Mieheni on sellainen, että hän ei halua "kyhnätä" vierekkäin televisiota katsellessa, vaan haluaa olla omissa oloissaan. Minä taas haluaisin läheisyyttä myös arkipäivässä. Hänestä riittää, että kunhan hän minulle toimeentuloa hankkii, niin hyvä on.

Olen miettinyt sitä, miksi naisena en voinut puhua hänelle tunteistani ja olin ehkä muutenkin jäykkä, vaikka mielessäni olisinkin ollut erilainen. Toki sitä jollekin ihastukselle voi jotain puhua, mutta kun pitäisi osata puhua myös pitkäaikaiselle kumppanille. Lapsuudessani isä sanoa tokaisi (pelkäsin häntä) jotain ja menin suremaan sitä omaan huoneeseeni. Meillä ei kotona näytetty hellyyttä, ei neuvoteltu eikä puhuttu muutenkaan paljon mitään, usein oli hiljaista isän takia. Ehkäpä olen tottunut isän takia puimaan asioita vain mielessäni aikuisenakin ja menen loukkauksen jälkeen "nuolemaan haavojani" omiin oloihini. Jos pitäisi sanoa "rakastan sinua", olisin liian haavoittuvainen ja avoin. Ennemmin osoitan tunteitani menemällä toisen lähelle "kyhnäämään". Toinen voi tuntea tällaisen tavan pikku hiljaa liian tunkeilevana, kun tunteita ei ilmaista ääneen puhumalla.

Komppaan kaikkia edellä kirjoitettuja.

Nykyään suhdetta vaikeuttaa myös erilaiset päivärytmit eikä sen tiimoilta yhteistä aikaa oikeasti ole. Minä käyn töissä ja mies on kotona sairaslomalla. Iltaisin olen väsynyt ja menen aikaisin nukkumaan. Ei siinä paljon ehditä kommentteja vaihtaa, kun tulen iltapäivällä töistä. Kysyn aina, että mitenkä päivä on mennyt. Nykyään en enää edes odota vastausta, koska niin monta kysymystäni ovat jääneet vaille vastausta.

Puolisoni tunnekylmyys on osin psyykkisen sairauden aiheuttamaa, mutta ei hän muutenkaan koskaan ole ollut mikään käsi-kädessä kadulla kulkija. Nyt tilanne on vaan jotenkin mielestäni kärjistynyt entisestään. En oikeasti tiedä miten hän voi ja miten voisinkaan, kun hän ei kerro miltä hänestä tuntuu "miten menee".

Myöskään minulle tunneilmasu ei ole helppoa. Lapsuus oli mikä oli ja toi mukanaan tiettyä kyynisyyttä ja varautuneisuutta. Käsitys tavallisesta perhe-elämästä ja tunteiden näyttämisestä ovat minulle vaikeita käsitteitä. Toki vanhakin koira oppii uusia temppuja ja jotenkin olen lannistunut puolisoni tunnekylmyyteen ja sen myötä tullut itsekin kylmäksi kuin jääpuikko.

Heippa venustrap
Joo se olisi tärkeätä että onnellisessa parisuhteessa pitäisi pystyä puhumaan
kaikista asioista mutta sanoppas miehellesi että nyt muutetaan
hiljakseen elämän tyyliä ja puhutaan kaikista asioista ja katsokaa toisia
suoraan silmiin??!! on yllättävän tehokas keino.
Kannattas kyllä harkita ammatti ihmisen luona käyntiä??
Pyri unohtamaan lapsuuden aikaiset kurjat kokemukset ja pyri ajattelemaan
tulevaisuutta valoisasti!!
Kaunista uutta vuotta sinulle

Ihanaa, että täältä löytyi vertaistukea itseänikin vaivanneeseen asiaan! Olen etsinyt mieheni sulkeutuneisuuteen ratkaisua monelta kannalta. Teidän kertomuksenne ovat aivan samaa tarinaa, kuin mitä meillä on ollut. Itse olen tehnyt aina töitä parisuhteen eteen, mutta mieheltäni en ole saanut mitään takaisin. Vähitellen meillä kaikki asioiden hoitokin siirtyi minulle. Mieheni oli kotikissa ja pärjäsi parhaiten meidän lasten kanssa, sekä osallistui kotitöihin kohtalaisesti.

Vähitellen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos mieheni ei pidä huolta minun jaksamisestani, niin minun on itse alettava siitä huolehtia. Niinpä aloin ottamaan omaa aikaa ja olin ilman syyllisyyttä kavereideni kanssa. Tästä seurasi sitten se, että mieheni alkoi kostamaan minulle ja perheelleni sen, että otin vähän itselleni omaa aikaa. Mieheni ei ollut kiinnostunut itse sosiaalisesta elämästä. Pariterapiaan mieheni ei suostunut lähtemään vaikka uhkaili minua avioerolla. Aloin ystävieni avulla näkemään mikä on tervettä ja mikä epänormaalia. Muutuin itse siten, että en enää alistunut, enkä enää yrittänyt ymmärtään hänen sulkeutuneisuuttaan. Tästä seurasi se, että mieheni alkoi saada raivokohtauksia, kun hän yritti laittaa minua haluamaansa ruotuun. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että lähdin lasteni kanssa turvakotiin.

Silmäni avautuivat lopullisesti vasta turvakodissa. Mieheni käytös on ollut henkistä väkivaltaa, alistamista. Puhumattomuus on pahinta henkistä väkivaltaa, jolla saa murennettua toisen henkistä kanttia. Olen itse ollut aina puhuvaa sorttia ja myös tunteiden käsittely on ollut itselleni luonnollista. Oma kiltteyteni ja ymmärtäväisyyteni ovat mahdollistaneet meidän suhteemme toimivuuden koko avioliittomme ajan. Miehestäni on löytynyt piirteitä epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriö-tyypistä ja aspergerista. Nämä eivät ole mitään diagnooseja vaan kuvaavat hänen persoonaansa.

Valitettavasti meillä paljastui kotoa lähdön jälkeen selkäni takana tapahtunutta lapsiin kohdistunutta väkivaltaa eri muodoissaan. Olen jälkikäteen ajatellut sen niin, että hän on kostanut lapsiimme omaa pahaa oloaan.

Mieheni hiljaisuus on kääntynyt minua vastaan jopa eroamistilanteessa. Hänen perheensä puolustaa häntä lynkkaamalla minua joukolla, vaikka meidän lapset ovat hänen väkivaltaisuutensa uhreja. Mieheni on myös perheensä uhri. Erittäin alistettu lapsesta saakka. Toivon vaan, että lapseni oppivat normaalisti keskustelemaan ja käsittelemään asioitaan, ettei tällainen tunnevamma jatkuisi enää heissä.

Rakkaus ja tunteet ovat ihmeellisiä. Olen koko ajan kokenut tunteita miestäni kohtaan, vaikka hän on käyttäytynyt väärin itseäni ja lapsiani kohtaan. Olen oppinut sen, että lapsille tällainen puhumaton koti ei ole hyvä kasvupaikka ja saattaa hyvinkin altistaa heidät samalaiseen käyttäytymiseen. Miten lapsille voi opettaa tunteiden ilmaisua normaalisti jos malli on se, että mistään ei puhuta. Lapsille ei ole parempi ehjä koti, vaan koti jossa on hyvä ilmapiiri. Lapsemme ovat muuttuneet todella paljon sen jälkeen kun olemme eronneet. Ja yllättäen pärjäänkin ihan mukavasti kolmen pienen lapsen kanssa.

Tervehdys kaikille. Aikaa on taas kulunut edellisestä kirjoittelustani. Onkohan kukaan meistä kirjoittajista löytänyt mitään ratkaisua ongelmiimme??
Olen omalta kohdaltani päättänyt kokeilla ehkä aika epätoivoistakin stratekiaa. Kun vaimoni ei halua keskustella mistään "pintaa syvemmästä" asiasta, niin olen päättänyt todeta hänelle lopettavani puhumisen ilmoista yms. toisarvoisista asioista, joista hän taas puhuu. Hiljaisuushan siitä meille tulee, mutta mitä muuta? Ajatukseni tässä on konkreettisesti näyttää, miltä tuntuu, kun toinen ei suostu keskustelemaan sellaisista asioista, joista vastapuoli haluaisi.
Onko liian kova tapa osoittaa mistä on kysymys?? Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta tilanteesta?

Moi,

Jotenkin outoa kirjoittaa tänne kun on itse se tunnekyvytön osapuoli suhteessa. Olen nyt pilannut kaksi parisuhdetta ongelmillani ja ehkä vasta nyt tajuan ongelmieni laajuuden (siksi varmaan tänne kirjoittelenkin). Aiemmin ajattelin että tunteiden puuttuminen / niistä puhuminen olivat jotenkin normaaleja ja omaan luonteeseen kuuluvia.

Lapsuuteni oli tunnetasolla erittäin outo. Isäni ei puhunut minulla lainkaan koko lapsuuteni aikana. Eikä puhu edelleenkään. Hän ei pahoinpidellyt eikä muutenkaan kohdellut huonosti. Ajoi minua lätkätreeneihin ja muihinkin menoihin ja muutenkin huolehti päivittäisistä asioista. Mutta en muista yhtä ainutta hetkeä milloin olisimme puhuneet yhtä lausetta pidempiä keskusteluita. Tuntui että hän oli vain mies joka asui meidän talossa. En muista että hän olisi edes puhunut äitini kanssa mistään. Äidin kanssa meillä oli suht normaali äiti-poika suhde. Hän oli ehkä hieman ylisuojelevainen mutta se nyt ei äideiltä ole mitenkään poikkeavaa. Meillä ei kuitenkaan vakavista asioista ikinä keskusteltu kotona. Ehkä osittain isän hiljaisuuden takia. En tiedä. En nyt voi sanoa että minulla oli onneton lapsuus koska minusta oli ihan normaalia että isä on vaan hiljaa eikä perheen kesken asioista puhuttu ollenkaan. En ole näin vanhemmallakaan iällä (28v) uskaltanut kysyä heiltä että miksi näin oli. Se on tuntunut vaan liian oudolta.

Kun muutin kotoa pois ja ensimmäisen vakavan tyttöystävän kanssa yhtään ja näin miten heidän perheensä toimi niin aloin tarkastelemaan itseäni / vanhempiani eri valossa. Oli outoa nähdä isä joka puhui lapsilleen ja osoitti tunteitaan. Luulin että kaikkialla isät ovat kuten meidän isä. Huomasin myös että tyttöystäväni pystyi helposti kertomaan miltä hänestä tuntuu ja mitä mieltä hän on asioista. Kun hän taas kysyi minulta tunteistani niin vastaukset olivat usein: 'Ihan sama', 'En tiedä', 'Samaan kun sinä'. Kun yritin katsoa sisälleni ja tutkia omia tunteitani, en löytänyt mitään. Tai jos löysin jotain, en osannut pukea sitä sanoiksi. Usein tiesin että mitä minun tietyssä tilanteessa olisi pitänyt tuntea mutta en vain löytänyt sitä tunnetta. Välillä näissä tilanteissa yritin vaan matkia toisen osapuolen tunnetta etten vaikuttaisi oudolta/tunteettomalta (vaikka juuri sitä olinkin). Se suhde päättyi eroon ja nyt olen samassa tilanteessa nykyisen tyttöystäväni kanssa. Olen kuulemma muuten aivan ihana mies mutta tämä ongelma on vaan aivan ylitsepääsemätön. Nyt on kun olen hieman lukenut täällä olevia tarinoita niin ymmärrän hänen näkökulmaansa hieman paremmin. En ikinä tiennyt että kaltaiseni ihmisen kanssa eläminen voisi olla noin rankkaa.

Tunnen vaan meneväni aivan lukkoon asioista puhuttaessa. Tuntuu siltä haluaisin käpertyä pieneen kerään ja laittaa silmät ja korvat kiinni. Jotenkin että olisi turvassa. Kun yritän ajatella mitä tunnen tietystä asiasta huomaan että mielenä alkaa vaeltaa jossain aivan muissa asioissa enkä enää keskity puheenaiheeseen ollenkaan. Mieleni ikäänkuin haluaa paeta sitä keskustelua. Esim. jokin aika sitten tyttöystäväni kertoi että haluaa erota minusta. Minä rakastan tyttöystävääni valtavasti. En osannut reagoida asiaan mitenkään muuten kuin ett' 'Aijaa'. Se oli jotenkin pelottavaa. Tiedän että minun pitäisi olla aivan rikki, huutaa ja itkeä mutten tunne mitään. Miksi? Syyttääkö tästä vanhempia? Isää? Itseä? Oon vaan jotenkin niin hukassa...

Hei sherdog, olen 30+ nainen ja myöskin tunnekyvytön osapuoli. Monesti olen miettinyt lapsuuttani, ja uskon että tämä on aika lailla peräisin sieltä. Meillä ei kotona puhuttu mistään, äiti oli "omissa oloissaan oleva" ja purki ahdistustaan tekemiseen; muuhun kuin meidän lasten kanssa olemiseen. Hänen kanssaan ei voinut keskustella mistään vakavista tai lapselle tärkeistä asioista. Sama oli isän kanssa. Paljon oli puhumattomuutta. Koin lapsuudessani ja nyt aikuisiälläkin yksinäisyyttä ja häpeää. Kotona salailtiin asioita mm. menneisyydestä, mutta lapsihan vaistoaa sen. Alkoholin käytöllä vähän vapauduttiin, mutta usein myös riideltiin.

Itse mietin nyt miksi olen tällainen kuin olen: sitoutumiskammoinen - oli sitten kyse työpaikoista tai parisuhteista. Parisuhteissa en osaa ilmaista rakkauttani, enkä tiedä edes onko sellaista. Haen ja haen jotain, ja mikään ei tunnu miltään ☹️

Olen aina ollu sellainen, että vaikeita asioita on ollut hankala käsitellä, ja mieluummin lakaisisin ne maton alle. Koen turvattomuutta. En osaa ilmaista itseäni ollenkaan... Inhoan käydä lääkärissä tai jossain muuten puhumassa, sillä tuntuu että ajatukset eivät pysy kasassa, enkä osaa ilmaista itseäni oikein.

Minulla on nykyään puoliso, joka on hyvinkin tunneherkkä, mutta hän usein valittelee sitä, että en osaa avautua ja puhua asioista. Tuntuu, että koen välistä oikein ahdistusta kun hän vuolaasti puhuu rakkaudestaan ja omista tuntemuksistaan. Itse en saa sanaa suusta... ☹️

Minulla on myös kumppani joka ei kykene puhumaan tunteistaan. Arkiset asiat ovat ok ja niistä puhutaan ja kaikesta muustakin. Muttei rakkaudesta eikä hellyydestä eikä muustakaan joissa olis kyse herkistä asioista. Se vaivaa minua, kun kaipaan pieniä helliä sanoja, en suurta kuohua enkä isoja näyttöjä.
Olemme tästä puhuneet ja mies sanoo että ei ole mikään tunne-ihminen eikä "livertelijä".
Hänen kotonaan ei ole puhuttu tunteista, eikä ole ollut hellyyttä vanhempien kesken. Loppujen lopuksi hänen vanhempansa erosivat vanhoina, mies lähti ja löysi toisen naisen. Ja tietenkin joutui siihen aikaa perheen hylkäämäksi, tämä tapahtui joskus 80-luvulla. Ja he olivat jotain 70-vuotiata.
Olen puhunut ja puhunut tästä asiasta ja siitä miten lapsi ottaa mallia vanhemmistaan. Mutta se malli pitäisi aikuisena oppia pois ja oppia oma uusi malli.
Mutta miten sen saa toisen mieleen upotettua, miten saa torjunnan ja kuoren läpi edes yhdenkään "ahaa" elämyksen läpi ja hän tajuais mistä minä puhun. Olen ymmärtänyt ettei hän edes tiedä eikä kykene tuntemaan mistä on kyse. Kait hänen mahdotonta muuttaa itseään jos ei edes tunnista mikä on vikana?
Olen alkanut hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Hän muutoin ahkera ja tunnollinen (joskus liiankin) ja tekee asioita mieluummin kuin puhuu. Mutta ne teot eivät ole muuta kuin arkisia askareita, ei romanttisia. Hänen on vaikeaa osoittaa hellyyttä ja rakkautta tai edes myöntää sitä. Esim. ei uskalla hyväillä ohimennen tai osoittaa muutenkaan fyysistä lämpöä, koska pelkää kait torjuntaa.
Elän pienistä hellyyden palasista, joita ehkä itse kuvittelen hellyydeksi. Mieluummin se kun myrkyttäisin oman mieleni olemalla tyytymätön, koska sen jälkeen on mahdoton olla saman katon alla.

Kuten taru123 ja sherdog, itse olen myöskin se tunnekyvyttömämpi osapuoli, ja olen siis 25v. nainen. Olen toki miettinyt, että tämä viallisuuteni joskus saattaa aiheuttaa hankaluuksia parisuhteessa, mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksikaan kuinka paljon ja pahasti se voikaan vaikuttaa, ennenkuin nyt kun luin teidän ajatuksianne aiheesta 😮 Tällä hetkellä meillä avopuolisoni kanssa menee ihan hyvin, eikä hän ainakaan vielä ole valittanut tunnekylmyydestäni, mutta pelkään että sekin päivä vielä joskus koittaa...

Itse ainakin tiedostan ongelman ja kärsin siitä itsekin, haluaisin olla avoimempi ja "lämpimämpi" mutta en vain voi itselleni mitään. Arkisista asioista jutteleminen onnistuu, mutta heti kun pitäisi puhua tunteista/toiveista/syvällisemmistä asioista, menen ihan lukkoon enkä osaa puhua enää mitään. En yksinkertaisesti pysty. Kuten taru123:kin tuossa sanoi, minäkään en osaa ilmaista itseäni ollenkaan, enkä kykene käsittelemään hankalia asioita ja riitatilanteita. Mielummin pakenen paikalta ja pohdin asioita vain omassa päässäni. Hellyyden osoitus ja kaikenlainen aloitteellisuuskin on minulle todella vaikeaa. Minun pääni vain sanoo, että tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on paha paha asia, enkä ollenkaan tiedä mistä tämä johtuu ja mitä sille voisin tehdä. Olen hirveän ujo ja luultavasti pelkään torjutuksi tulemista ihan älyttömän paljon, vaikka tietoisella tasolla tiedän, ettei minua torjuttaisi. Mutta vaikeahan alitajunnalle on "järkeä" puhua 😟

En oikein osaa neuvoa teitä, eikä minulla ole ratkaisua ongelmaan vaikka asiaa näin "toiselta puolelta" tarkastelenkin. Jos mietin, mitä oma puolisoni voisi tehdä helpottaakseen tilannetta, tulee mieleeni ainoastaan se, että hän kyselisi ja kyselisi, ottaisi asioita puheeksi ja olisi itse avoin ja kertoisi/näyttäisi tunteitaan esimerkkinä minulle, niin rohkaistuisin itsekin ehkä pikkuhiljaa olemaan avoimempi. Mutta tätähän varmaan olettekin kaikki jo kokeilleet.