Hei venemies,

Ongelmasi ei varmaankaan ole mitenkään harvinainen, ainakaan toisinpäin, siis siten että nainen haluaa selvittää asiat, puhua tunteistaan avoimesti jne., mutta mies pysyy hiljaa. En tosiaankaan pysty vastaamaan, mitä voisi tehdä, että tilanne ei menisi kokonaan lukkoon, mutta haluan kirjoittaa koska olen itse samanlaisessa tilanteessa mieheni kanssa. Olemme molemmat 50- paikkeilla. Yhteiseloa n. 20 vuotta. Mieheni on aina ollut juuri samanlainen, miten kuvaat omaa vaimoasi. Hän ei halua puhua tunteistaan, ainoastaan jokapäiväisistä asioista tai sitten muiden ihmisten ongelmia jonkin verran kommentoi. Kärsin tästä kovasti, sillä itse haluaisin selvittää kaikki asiat puhumalla ja uskon, että se on ainoa tie selvitä parisuhteen kriiseistä.
Meidän ongelma on kuitenkin vielä lisäksi, että pienestäkin riidasta tulee pitkä mykkäkoulu. Tälläkin hetkellä mies on ollut puhumatta viikon. Meillä ei ole mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia, mutta jostain syystä pienistäkin vastoinkäymisistä seuraa puhumattomuus, joka mielestäni loppujen lopuksi johtaa tuhoon. Olen monet kerrat tämän sanonut miehelleni, mutta mitä enemmän kerron tunteistani, sitä enempi hän käyttää niitä aseinaan. Meillä on teini-ikäinen tyttö, ja pelkään kovasti, miten tämä hiljaisuus ja huono ilmapiiri vaikuttaa hänen kasvuun. Toivoisin kovasti, että mieheni suostuisi lähtemään ammatiauttajan puheille yhdessä tai erikseen, mutta siihen hän ei suostu. En haluaisi erotakaan tämän takia, sillä tunteet miestäni kohtaan ovat vielä niin syvät.
Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että en voi ottaa vastuuta mieheni elämästä. Tällä hetkellä pyrin vain pysymään järissäni ja pitämään arjen ennallaan lapseni vuoksi, vaikka mykkäkoulu jatkuukin.
Olisi kiva tietää, venemies, pitääkö myös sinun vaimosi mykkäkouluja tai miten yleensä hoidatte riitatilanteet?

Kiitos viestistäsi kv !
Sinulla on hyvin samanlaiset ajatukset ja tunteet tilanteen takia kuin minullakin. Kysymykseesi vastaisin näin: Vaimoni ei tavallaan reagoi edes erimielisyyksiinkään vaan jatkaa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Sekin tuntuu minusta erittäin oudolta.
Meillä ei sinänsä ole mitään suuria erimielisyyksiä edes ollut mistään muusta asiasta kuin tästä hänen sulkeutuneisuudestaan. Olen koettanut monella tavalla perustella hänelle ongelman ratkaisemisen tärkeyttä, olen luvannut koettaa auttaa keskustelun etenemisessä, jos hän vain avaisi hiukankin mieltään jne. Toki on myönnettävä, että kun tätä on jatkunut vuosikymmenet, niin joskus tilanteeseen tuskastuneena olen käyttänyt ehkä liiankin kovia sanoja. Tällaisten tilanteiden yhteydessä hän myöntää oman ongelmansa ja lupaa jatkossa olla avoimempi, mutta minkäänlaista muutosta ei tapahdu. Erittäin outo on myös hänen asenteensa minun esittämiin toivomuksiin; joskus kerron hänelle jostakin seikasta, jonka toivoisin meidän välillämme olevan toisin, mutta hän ei näitäkään millään tavalla huomioi. Eikä myöskään ole koskaan esittänyt pyynnöistäni huolimatta mitään, minkä minä voisin tehdä toisin, jotta meillä menisi paremmin. On tämä kummallinen tilanne !!

Hei,

Tilanteenne on todella outo ja ulkopuolisen silmin jopa pelottava. Tuntuu tosi pahalta ajatus, että riitatilanteissakaan hän ei reagoi, vaan on välinpitämätön.
Oma tilanteeni on se, että olen lopultakin hyväksymässä sen, että mieheni tekee minulle henkistä väkivaltaa. Minä myös koen, että olen tehnyt kaikkeni, että tilanne ei menisi näin pitkälle, yrittänyt puhua, välillä käyttänyt kovaa kieltä, ollut välinpitämätön, mutta mikään ei auta. Samalla tavoin kuin sinä, olen pyytänyt, että hän kertoisi miksi menee mykkäkouluun, mitä olen tehnyt niin väärin tai miten voisin muuttaa omaa käytöstäni, mutta en koskaan saa vastausta. Olen päättänyt, että enää en anele. Mitä enemmän kerron tunteistani sitä enemmän hän käyttää niitä aseenaan.

En tiedä onko teidän tilanne yhtä paha, mutta itse olen panemassa lopullista pistettä tähän kärsimykseen. En tiedä onko se avioero lopulta, enkä vielä tiedä mikä se keino on, jolla voin hypätä pois tästä hänen pitämästään pelistä. Mutta alan lopultkin irtautua henkisesti. En voi kuvitella loppuelämääni ja eläkepäiviä ihmisen kanssa, joka ei suostu kasvamaan rinnallani, vaan haluaa jatkaa loputonta valtataistelua ja lapsellista peliään. Itselleni tärkeintä suhteessa on lämpö, läheisyys, rehellisyys ja toisen tunteiden kunnioittaminen ja arvostus. Jos näitä en koe saavani puolisoltani, niin hän ei ole minun arvoinen. Toivottavasti teidän tilanne ei kuitenkaan ole aivan niin paha ja edes osa kunnioituksesta toista kohtaan on vielä jäljellä.
t. Kv

venemies kirjoitti 19.8.2010 16:35

Kiitos viestistäsi kv !
Sinulla on hyvin samanlaiset ajatukset ja tunteet tilanteen takia kuin minullakin. Kysymykseesi vastaisin näin: Vaimoni ei tavallaan reagoi edes erimielisyyksiinkään vaan jatkaa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Sekin tuntuu minusta erittäin oudolta.
Meillä ei sinänsä ole mitään suuria erimielisyyksiä edes ollut mistään muusta asiasta kuin tästä hänen sulkeutuneisuudestaan. Olen koettanut monella tavalla perustella hänelle ongelman ratkaisemisen tärkeyttä, olen luvannut koettaa auttaa keskustelun etenemisessä, jos hän vain avaisi hiukankin mieltään jne. Toki on myönnettävä, että kun tätä on jatkunut vuosikymmenet, niin joskus tilanteeseen tuskastuneena olen käyttänyt ehkä liiankin kovia sanoja. Tällaisten tilanteiden yhteydessä hän myöntää oman ongelmansa ja lupaa jatkossa olla avoimempi, mutta minkäänlaista muutosta ei tapahdu. Erittäin outo on myös hänen asenteensa minun esittämiin toivomuksiin; joskus kerron hänelle jostakin seikasta, jonka toivoisin meidän välillämme olevan toisin, mutta hän ei näitäkään millään tavalla huomioi. Eikä myöskään ole koskaan esittänyt pyynnöistäni huolimatta mitään, minkä minä voisin tehdä toisin, jotta meillä menisi paremmin. On tämä kummallinen tilanne !!

Hei,

Olet varmasti kokeillut temppua jos toisenlaistakin, joten voi olla että tämä on täysin kuolleena syntynyt idea. Yritä lähestyä vaimosi tunnekuolleisuutta/parisuhdetunteita muun aiheen kautta, jOsko hän avautuisi aina ihan vähän kerrallaan. Itse olen pohtinut paljon lapsuuden merkitystä ja omien vanhempien mallien/toilailujen vaikutusta omaan elämään - kaikkea ei edes tajua, kuinka ne jutut vaikuttaa.

Olisiko tuo lapsuus aihe, josta voisi pikkuhiljaa yrittää aloittaa? Pohdit ensin omaa lapsuuttasi, vanhempiesi vaikutusta omiin valintoihihisi ja sitten aina suoraan kysyt toiselta onko hän huomannut omissa jutuissaan sellaista, muistuttaako hän mielestään äitiään, mitä yhteistä heissä sisaruksissa on (jos sellaisia hänellä on). Jos ei ole tottunut puhumaan tunteistaan, on aloittamine varmasti vaikeaa ja sitä on opeteltava.

Yksi mahdollisuus on toki, ettei vaimollasi ole yhteyttä omiin tunteisiinsa. Kenties on joskus tapahtunut jotain niin ikävää yms. Eräs ystävänikin puolusteli sitä, ettei isäni halua kohdata omia traumojaan sillä, että elämä on helpompaa niin. Ja tottahan se toisaalta on - sulkee vain kaiken pois.

Mielestäni on kyllä ihan hedelmällistä lukea itse sitten parisuhde yms. kirjoja, nekin auttavat pohtimaan omaa sisintään ja valintoja. Luin viimeksi Kaija Maria ja Lari Junkkarin teoksen Läsnä ja lähellä, seksuaalinen viisaus parisuhteessa (Seven pokkari). Kirja käsitteli mielenkiintoiella tavalla paljon, paljon muutakin kuin seksuaalisuutta ja juuri itsetuntemuksen lisäämisessä se oli mielestäni hyvä. Kokeile kirjoja (- toista kun ei voi muuttaa) ja siten sinä saisit tarpeesi tyydytetyksi edes vähän.

Tsemppiä!

Hei !
Kiitos kv:lle ja Jasselle viesteistä.
Muutama kommentti teidän viesteistänne. Sinä kv kerroit, että teidän suhteessanne on toisen hyvää tarkoittavien tarkoitusperien hyväksikäyttöä, niin voin sanoa, että meidän tilanteessamme ei mielestäni ole mitään sen kaltaista. Eikä mitään varsinaisia riidanaiheitakaan; ainoa suuri ongelma on vain tämä sulkeutuneisuus.
Sitten Jasselle kommentti: Mielenkiintoista, että ehdotit sellaisia keinoja, joita on koetettu, mutta jotka eivät ole johtaneet tuloksiin. Nuorenpana luimme molemmat useitakin parisuhdetta ja viestinnän tärkeyttä käsitteleviä mielestäni todella hyviä kirjoja, joissa mm. terapeutit kertoivat, miten jotkut ovat onnistuneet korjaamaan tilannettaan. Yritimmi keskustellakin niiden pohjalta omasta tilanteestamme, mutta ei se vaimoni asennetta miksikään muuttanut. Yritin aikanaan "opettaa" häntä ilmaisemaan itseään juuri lapsuudenkokemuksista kertomalla, mutta siitä ei pitkälle päästy, koska hän melko nopeasti totesi, että ei hänellä ole niistä enempää kerrottavaa.
Mielestäni meidän suhdetta kuvaa hyvin kahden yhtiökumppanin tai työtoverin suhde. Tällä tasolla suhteemme toimii lähes täydellisesti. Olen koettanut kertoa vaimolleni siitä, että se ei minulle riitä, vaan että aviopuolisoiden välisen suhteen pitäisi olla paljon syvempi ja tunnepitoisempi. Senkin hän myöntää, mutta toteaa samalla, että hän ei ymmärrä miten ilmaista itseään puhumalla. Hän on usein näissä tilanteissa kysynyt, että mistä asiasta pitäisi puhua. Siihen olen todennut, että ei siinä varsinaisesti ole mistään erityisestä asiasta kyse, vaan oman sisimmän avaamisesta toiselle tai henkisesti ja tunneperäisesti toisen lähelle tulemisesta. Jos joku osaa tähän kysymykseen paremman vastauksen, kuulisin siitä mielelläni, koska yrittäisin mielelläni asiaa rakentavalla tavalla saada vieläkin eteenpäin.
Jään toivekkaana odottamaan viestejänne.

Heippa,

Vaikuttaa jotenkin siltä, että vaimollasi ei ole yhteyttä omiin tunteisiinsa. On kuin puhuisit hänelle vierasta kieltä, hän ei tosiaankaan ymmärrä mitä ja miten "pitäisi" puhua. Miten hän oikein reagoi, kun kerrot jonkin hänen tekonsa tai sanomisensa ilahduttaneen sinua? Kun kerrot kokeneesi voimakkaan yhteyden välillänne jossakin tilanteessa?

Hei!

Luin keskusteluanne pääpiirteissään, mutta minulla ei ollut voimia lukea sitä kokonaan, niin koskettavia kohtia nousi esille. Olen päälle 3-kymppinen nainen ja olen avioliitossa muutaman vuoden minua vanhemman miehen kanssa. Hän on juuri tällainen tunneköyhä ihminen. Hän on hiljainen, joten luulin seurustelumme alkuvaiheessa, että hän vielä joskus avautuu. Tutustumisestamme on nyt kulunut jo yli 15 vuotta, eikä tuota ihmettä ole tapahtunut. Liittoamme lienee pitkittänyt se, että hän kävi vuosia reissutöissä ja oli viikot poissa kotoa. Jälleennäkemisen riemu peitti muut tunteet alleen. Nyt olemme asuneet joitakin vuosia "tavallisena" perheenä ja karu totuus on paljastunut minulle. Hän ei itke koskaan. Nauraa harvoin. Hän ei ilmaise mitään tunteitaan. Hän ei osaa keskustella. Syvällisempien asioiden esille nostaminen saa hänet aivan lukkoon ja tavallisistakaan asioista hän ei osaa itse puhua. Kun kysyn, miten töissä meni, ei siellä hänestä tapahtunut mitään erikoista.

Joku mainitsi tässä ketjussa "työtoveruuden", jonka minäkin allekirjoitan. Olemme kuin kämppäkavereita. Hän on käytännön asioissa mitattuna erinomainen mies, hän osaa niin "miesten kuin naistenkin työt"; pyykkää, siivoaa ja laittaa ruokaa. Viime aikoina olen alkanut pohtia avioeroa. Koska mieheni on ehdoton kotihiiri, tuttavamme ja ystävämme ovat vuosien varrella karisseet. Olen puhunut asiasta parille suht läheiselle sukulaiselleni, jotka ovat alkaneet kehua miestäni, ja sinkku sukulaisnaiseni tarjotui heti ottamaan mieheni, kun otan hänestä eron. Kuten arvata saattaa,eron pohtiminenkin saa aikaan huonon omatunnon.

Mieheni ei lyö, mutta paineen kasvaessa äärimmilleen, itsestäni en menisi niin takuuseen. Kun koetan puhua jostakin asiasta hän sanoo "en tiedä" ja heittäytyy puhumattomaksi. Mököttäminen on minulle myös lapsuudenkodistani tuttua ja en voi sitä sietää, joka nostaa raivoani. Mikä pahinta, työkalujen puuttuessa olen opetellut itsekin mököttämään. Mieheni saattaa alkaa tuntien tai päivien puhumattomuuden jälkeen olla, kuin mitään ei olisi tapahtunut; "tule syömään". Usein olen tässä vaiheessa niin huonon omatuntoni latistama, että asiat ovat palanneet uomiinsa. Mutta mikään ei muutu. Olen "uhkaillut" erolla, jos asioita ei saada käsiteltyä. Olen sanonut, että me emme pysty itse asioita ratkaisemaan, ja että vain ulkopuolinen henkilö voisi auttaa. Näihin vaatimuksiini hän on yllättäen osannut vastata sanoen, että hänen mielestään ihmisten pitää itse hoitaa asiansa. Hän ei siis osaa/halua puhua itse eikä halua lähteä pariterapiaan. Miten tässä voisi edetä?

Koen pahimpana läheisyyden puutteen ja tunteettomuuden. Hän ei osaa ilmaista tunteitaan (tai niitä ei ole?) eikä jakaa toisen pahaa oloa. Näistä on jäänyt katkeria tunteita, esim. raskauteni aikana lapsen epäiltiin olevan kehitysvammainen ja tutkimustulosten odottaminen oli yhtä helvettiä. Mies ei osannut olla asiassa minkäänlaisena tukena, vaikka kysesssä oli hänenkin lapsensa. Hän ei ole koskaan sanonut edes pitävänsä minusta eikä halua vapaaehtoisesti läheisyyttä. Ilmeisesti hän osoittaa tunteensa esim laittamalla ruokaa ja siivoamalla, mutta se saa aikaan vain huonon omatunnon minulle. Tai hän haluaa siivota, koska minä olen niin saamaton, en voi tietää.

Mieheni tykkää olla kotona, hän ei käy missään eikä hänellä ole kavereita. Hän ei ole mustasukkainen ja minä saan käydä missä haluan, mutta hän ei halua lähteä kanssani mihinkään. Poikkeuksena kesälomareissut tms koko perheellä. Olen ollut uskollinen, eikä minulla reissuistani ole sillä tavoin huono omaatuntoa, mutta saan niistä huonon olon, koska parit käyvät esim. baareissa yhdessä tai sinkut valittavat yksinäisyyttään ja näin aikaansaavat huonoa omaatuntoa. Minullahan on mies kotona, mitä minä täällä?

Olen siis huonon omatunnon ja huonon itsetunnon nujertama. Sairastuin pari vuotta sitten masennukseen. Itse asiassa luulen olleeni lähes koko aikuisikäni masentunut, mutta tuolloin olin niin puhki, että sain lääkkeet. Sain lääkkeet ja kävin lääkärin juttusilla, siinä kaikki. Tämäkään asia ei saanut miehessä aikaan reaktioita. Olen tullut epävarmaksi ja aloittanut ja lopettanut useita kouluja ja työpaikkoja hakien hyvää oloa. Arvatenkin siinä epäonnistuen. En enää usko, että voin saada elämääni muutosta kuin eroamalla. Tuo askel kuitenkin pelottaa. Entä jos elämäni tulee olemaan siitä huolimatta yhtä kurjaa ja arvotonta? Haaveilen miehestä, joka rakastaisi minua ja osoittaisi sen. Entä jos en häntä löydäkään vaan kohtaan vain surkimuksia ja naistenhakkaajia ja tulen katumaan eroani katkerasti.

Meillä on siis myös kouluikäisiä lapsia, joille jatkuva mykkäkoulu ei voi tehdä hyvää. Raivotessani saatan myös sanoa miehelle hyvin pahasti saadakseni aikaan jonkun reaktion, mutta en siinä ole onnistunut. Pahastuminen lienee hänen suurin tunnereaktionsa. Itse olen luonnostani ja kaiken tämän paineen ahdistamana aina enemmän tunneherkempi ja tulisempi. Pelkään, että vuosien kuluttua pääsemme iltapäivälehtien lööppeihin.

Kirjoituksestani tuli aika pitkä, mutta en ole näitä asioita päässyt koskaan käsittelemään. Hakkaavien ja uskottomien miesten (ja naisten) kanssa elämään joutuvat saavat aikaan sympatiaa ja empatiaa, mutta en ole vielä löytänyt ihmistä, joka ymmärtäisi, millaista on asua tunneköyhän ihmisen kanssa.

Hei taas.
Muutama kommentti viimeisistä viesteistä. Jassen toteamukseen: Pitkään aikaan en ole enää itse kyennyt tilanteestamme johtuen antamaan hänelle paljoakaan myönteistä palautetta, enkä tuntemaan sellaisia tunteita häntä kohtaan joita haluaisin tuntea. Mutta jostakin myönteiseenkään sanontaan hän ei reagoi oikeastaan mitenkään. Jotenkin tuntuu, että hän ei todellakaan tunne mitään tai ainakin hän sulkee sen niin sisäänsä, että se ei millään tavalla näy tai ainakaan kuulu (tarkoitan puhetta). Ihminen tarvitsee palautetta; parempi on saada vaikka kielteistä palautetta, kuin olla saamatta mitään. Olen lukenut kirjoituksen, jossa todettiin, että puhumattomuus tappaa tunteet ja näin on meidän tapauksessamme käynyt.

Melinakille: Olen tavallaan yllättynyt sinun ajatuksista siinä suhteessa, että tuntemuksesi ja tilanteesi ovat niin kovin samanlaiset kuin minullakin. Todennäköisesti tämänkaltaiset ongelmat johtuvat melkein aina meistä miehistä ja meidän asenteistamme. Toteat hyvin, että ulkopuolisen on varmasti mahdoton käsittää. millaista on elää tunneköyhän ihmisen kanssa. Itse en ole asiasta kenenkään ulkopuolisen kanssa keskustellut, mutta näin asia varmasti on.

Kun tämä meidän tilanteemme on kestänyt vuosikymmeniä, niin se on johtanut omalla kohdallani täydellisen toivottomuuden ja masennuksen tilaan, josta taas seurauksena on ollut se, että aika ajoin tulee ajanjaksoja, jolloin en itse enää jaksa puhua niistä syömisistä, kotitöistä tms. ja muiden asioista. Vaikka tällainen täydellinen hiljaisuus vallitsee päiväkausia, vaimoni elää tavalla, joka osoittaa, että mitään erikoista tässä ei ole (vrt. Melinakin kokemukseen). Saan häneltä näissäkin tilanteissa erittäin hyvän "palvelun"; ruuanlaiton, kodinhoidon jne.
Näissä tilanteissa saattaa olla, että päivän aikana keskustelumme käsittää vain muutaman sanan (esim. Joko laitetaan ruoka? Laita vaan. Tuliko posti jo? Tuli. Pian tulee TV:stä uutiset.) Eikä mahdollisesti enempää.
Muut ihmiset pitävät avioliittoamme todennäköisesti melkein ihanteellisena, koska me olemme yhdessä tehneet elämässämme lähes kaiken ja sitä tekemistä se sitten on ollutkin. Pelkkä yhdessä tekeminen tai edes ajan käyttäminen (esim. lomat) yhdessä ei kuitenkaan anna paljoakaan aviopuolisoiden välisessä suhteessa. Näin sen ainakin itse koen.

Hei taas,

Miltä ajatus yksinolosta tuntuu - onko se vapauttava ajatus?

Hei Melinak,

Tarinasi oli kuin minun kirjoittama. En vaan ole jaksanut kirjoittaa ja kuvata kaikkea sitä mitä olen 20 vuoden aikan joutunut kokemaan. Tai oikeastaan olen varmaan ihan viimeisen kahden vuoden aikana alkanut pikkuhiljaa huomaamaan, että en ole pystynyt myöntämään iselleni miten vaikeaa on ollutkaan elää ihmisen kanssa joka ei kykene puhumaan tunteistaan. Erona kuitenkin sinun tarinaasi on, että mieheni kuitenkin silloin tällöin edelleenkin sanoo rakastavansa minua ja olevansa minussa henkisesti kiinni.

Suurimmaksi ongelmaksi on koituneet viimeisen neljän vuoden aikana yhä pahentuneet mykkikset, jotka vie minulta kohta järjen. Ja ennenkaikkea olen huolissani juuri siitä, miten tilanteemme vaikutta teini-ikäiseen tyttäreeni.

Edellisessa kirjoituksessani muistaakseni kerroin meneillä olevasta mykkäkoulusta. Se jatkuu edelleen eli mieheni on pitänyt nyt mykkäkoulua tasan kuukauden. Tämä pitkittyy tällä kertaa sen vuoksi koska eka kerran yhdessäolomme aikana, en suostunut jatkamaan elämää normaalin tapaan heti kun hän siihen olisi ollut valmis. Sanoin hänelle, että nyt tämä peli riitti. En aio olla enää pelinappulasi pienenkin erimielisyyden sattuessa. Aion hypätä tästä kelkasta. Olen sanonut hänelle nyt, että en aio hyväksyä sitä, että hän ns. sanotusti hyllyyttää minut mykkiksen ajaksi ja ottaa minut hyllyltä kuin esineen takaisin heti kun se hänelle itselle sopii. Ja haluaa jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaadin, että asioista puhutaan edes jonkin verran joka riidan jälkeen. Hän ei ole sitä nyt hyväksynyt, vaan on nyt täysin suivaantunut siitä, etten enää alistukaan hänen tahtoon.

Olen lopultakin ymmärtänyt, että tämä on raakaa henkistä väkivaltaa ja minun on laitettava tähän loppu. Olen myös tämän kertonut miehelleni, mutta hän menee entistä enemmän lukkoon ja en todellakaan tiedä mitä hän tällä hetkellä ajattelee. Ainut mitä hän osaa sanoa on, että ero on kait ratkaisu. Se myös loukkaa minua syvästi, että hän uhkailee erolla, kun ei kuitenkaan mitään tee asian hyväksi.

Olen hakenut keskusteluapua kriisikeskuksesta ja saanut myös tukea ajatukselle, että näin ei voi jatkua. Tämä on todellakin alistumista ja lapseni saa tästä erittäin huonon mallin, että väkivallalle on alistuttava.

Olen itse nyt siinä pisteessa, että en voi enää miestäni auttaa häntä enkä jaksa enää ymmärtää. Tähän asti olen sitä tehnyt, koska hän on todellakin erittäin hyvä mies muuten. Siivoaa, laittaa ruokaa, on tunnollinen työssään. Mutta muuten juuri samanlainen kuin sinun miehesi, Melinak, hänellä ei ole kavereita, on todella koti-ihminen. Ei halua käydä missään, lukuunottamatta ulkomaan matkojamme. Näitä piirteitä olen arvostanut hänessä kovasti, koska itsekin tykkään olla kotona ja sen vuoksi en ole usklatanut myöntää, kuinka paljon olen kuitenkin kärsinyt hänen sulkeutuneisuudestaan.

Vasta viime viikkoina asia on minulle valjennut, ja olen tekemässä todellista muutosta elämälleni. Mieheni ei suostu pariterapiaan, joten haen itselleni apua ja tässä pikkuhiljaa alan laittaa myös käytännön asioita järjestykseen. Jos ei todellakaan ole muuta keinoa, eikä mieheni suostu asioita selvittämään, edessä on avioero, vaikka en todellakaan haluaisi pitää sitä ensimmäisenä vaihtoehtona, sillä minulla on vielä syviä tunteitani miestäni kohtaan. Mutta entiseksi alistuvaksi vaimoksi en aio enää palata.

Tällanen on siis minun tilanteeni tällä hetkellä. Yritän jaksaa päivän kerrallaan ☹️ja pysyä päätöksessäni, että en enää palaa entiseen malliin. Se vaatii todella tahdon voimaa ja vahvuutta.

Tsemppiä ja vahvuutta myös sinulle, Melinak🙂🌻

Melinak kirjoitti 8.9.2010 12:11

Hei!

Luin keskusteluanne pääpiirteissään, mutta minulla ei ollut voimia lukea sitä kokonaan, niin koskettavia kohtia nousi esille. Olen päälle 3-kymppinen nainen ja olen avioliitossa muutaman vuoden minua vanhemman miehen kanssa. Hän on juuri tällainen tunneköyhä ihminen. Hän on hiljainen, joten luulin seurustelumme alkuvaiheessa, että hän vielä joskus avautuu. Tutustumisestamme on nyt kulunut jo yli 15 vuotta, eikä tuota ihmettä ole tapahtunut. Liittoamme lienee pitkittänyt se, että hän kävi vuosia reissutöissä ja oli viikot poissa kotoa. Jälleennäkemisen riemu peitti muut tunteet alleen. Nyt olemme asuneet joitakin vuosia "tavallisena" perheenä ja karu totuus on paljastunut minulle. Hän ei itke koskaan. Nauraa harvoin. Hän ei ilmaise mitään tunteitaan. Hän ei osaa keskustella. Syvällisempien asioiden esille nostaminen saa hänet aivan lukkoon ja tavallisistakaan asioista hän ei osaa itse puhua. Kun kysyn, miten töissä meni, ei siellä hänestä tapahtunut mitään erikoista.

Joku mainitsi tässä ketjussa "työtoveruuden", jonka minäkin allekirjoitan. Olemme kuin kämppäkavereita. Hän on käytännön asioissa mitattuna erinomainen mies, hän osaa niin "miesten kuin naistenkin työt"; pyykkää, siivoaa ja laittaa ruokaa. Viime aikoina olen alkanut pohtia avioeroa. Koska mieheni on ehdoton kotihiiri, tuttavamme ja ystävämme ovat vuosien varrella karisseet. Olen puhunut asiasta parille suht läheiselle sukulaiselleni, jotka ovat alkaneet kehua miestäni, ja sinkku sukulaisnaiseni tarjotui heti ottamaan mieheni, kun otan hänestä eron. Kuten arvata saattaa,eron pohtiminenkin saa aikaan huonon omatunnon.

Mieheni ei lyö, mutta paineen kasvaessa äärimmilleen, itsestäni en menisi niin takuuseen. Kun koetan puhua jostakin asiasta hän sanoo "en tiedä" ja heittäytyy puhumattomaksi. Mököttäminen on minulle myös lapsuudenkodistani tuttua ja en voi sitä sietää, joka nostaa raivoani. Mikä pahinta, työkalujen puuttuessa olen opetellut itsekin mököttämään. Mieheni saattaa alkaa tuntien tai päivien puhumattomuuden jälkeen olla, kuin mitään ei olisi tapahtunut; "tule syömään". Usein olen tässä vaiheessa niin huonon omatuntoni latistama, että asiat ovat palanneet uomiinsa. Mutta mikään ei muutu. Olen "uhkaillut" erolla, jos asioita ei saada käsiteltyä. Olen sanonut, että me emme pysty itse asioita ratkaisemaan, ja että vain ulkopuolinen henkilö voisi auttaa. Näihin vaatimuksiini hän on yllättäen osannut vastata sanoen, että hänen mielestään ihmisten pitää itse hoitaa asiansa. Hän ei siis osaa/halua puhua itse eikä halua lähteä pariterapiaan. Miten tässä voisi edetä?

Koen pahimpana läheisyyden puutteen ja tunteettomuuden. Hän ei osaa ilmaista tunteitaan (tai niitä ei ole?) eikä jakaa toisen pahaa oloa. Näistä on jäänyt katkeria tunteita, esim. raskauteni aikana lapsen epäiltiin olevan kehitysvammainen ja tutkimustulosten odottaminen oli yhtä helvettiä. Mies ei osannut olla asiassa minkäänlaisena tukena, vaikka kysesssä oli hänenkin lapsensa. Hän ei ole koskaan sanonut edes pitävänsä minusta eikä halua vapaaehtoisesti läheisyyttä. Ilmeisesti hän osoittaa tunteensa esim laittamalla ruokaa ja siivoamalla, mutta se saa aikaan vain huonon omatunnon minulle. Tai hän haluaa siivota, koska minä olen niin saamaton, en voi tietää.

Mieheni tykkää olla kotona, hän ei käy missään eikä hänellä ole kavereita. Hän ei ole mustasukkainen ja minä saan käydä missä haluan, mutta hän ei halua lähteä kanssani mihinkään. Poikkeuksena kesälomareissut tms koko perheellä. Olen ollut uskollinen, eikä minulla reissuistani ole sillä tavoin huono omaatuntoa, mutta saan niistä huonon olon, koska parit käyvät esim. baareissa yhdessä tai sinkut valittavat yksinäisyyttään ja näin aikaansaavat huonoa omaatuntoa. Minullahan on mies kotona, mitä minä täällä?

Olen siis huonon omatunnon ja huonon itsetunnon nujertama. Sairastuin pari vuotta sitten masennukseen. Itse asiassa luulen olleeni lähes koko aikuisikäni masentunut, mutta tuolloin olin niin puhki, että sain lääkkeet. Sain lääkkeet ja kävin lääkärin juttusilla, siinä kaikki. Tämäkään asia ei saanut miehessä aikaan reaktioita. Olen tullut epävarmaksi ja aloittanut ja lopettanut useita kouluja ja työpaikkoja hakien hyvää oloa. Arvatenkin siinä epäonnistuen. En enää usko, että voin saada elämääni muutosta kuin eroamalla. Tuo askel kuitenkin pelottaa. Entä jos elämäni tulee olemaan siitä huolimatta yhtä kurjaa ja arvotonta? Haaveilen miehestä, joka rakastaisi minua ja osoittaisi sen. Entä jos en häntä löydäkään vaan kohtaan vain surkimuksia ja naistenhakkaajia ja tulen katumaan eroani katkerasti.

Meillä on siis myös kouluikäisiä lapsia, joille jatkuva mykkäkoulu ei voi tehdä hyvää. Raivotessani saatan myös sanoa miehelle hyvin pahasti saadakseni aikaan jonkun reaktion, mutta en siinä ole onnistunut. Pahastuminen lienee hänen suurin tunnereaktionsa. Itse olen luonnostani ja kaiken tämän paineen ahdistamana aina enemmän tunneherkempi ja tulisempi. Pelkään, että vuosien kuluttua pääsemme iltapäivälehtien lööppeihin.

Kirjoituksestani tuli aika pitkä, mutta en ole näitä asioita päässyt koskaan käsittelemään. Hakkaavien ja uskottomien miesten (ja naisten) kanssa elämään joutuvat saavat aikaan sympatiaa ja empatiaa, mutta en ole vielä löytänyt ihmistä, joka ymmärtäisi, millaista on asua tunneköyhän ihmisen kanssa.

Hei

kaikessa surullisuudessaan tunnen kuitenkin pientä iloa lukiessanne teidän, venemies ja kv, tarinoita. Pientä iloa omasta puolestani, että koen löytäneeni kohtalotovereita. Sillä, kuten sanoin, kun olen jollekin varovasti vihjannut parisuhteemme ongelmista, on päälleni vyöräytetty kaikki nuo ulkoisesti hyvältä vaikuttavat asiat, joiden vuoksi minun kuuluisi olla tyytyväinen. Tästä olen myös ymmärtänyt, että ulkopuoliset ymmärtäjät ovat harvassa.

Meille kuuluu samaa edelleen. Välitän miehestäni edelleen ja odotan aina, että hän tekisi jotakin, josta näkisin, että hän haluaa tehdä jotakin suhteemme eteen. Vuosien varrella hän on antanut minulle jonkun lahjan tai tuonut kukkia ehkä yhteensä viisi kertaa. Jos se tapahtuisi heti, tilanne olisi korjattavissa. Mutta jos mykkyyttä on kestänyt vaikka kaksi viikkoa, joku kukkapurkin ojentaminen "tuossa mörököllille"-tyylisillä saatesanoilla, on jotenkin alimitoitettu. Kauniita sanoja tai oikeaa keskustelua en uskalla enää edes toivoa. Olen alkanut ajatella mieheni tunneköyhyyttä sairauden kannalta. Onko minun pakko kestää hänen sairauttaan ja sairastua itse samalla? Onko minulla oikeutta vaatia häntä "parantumaan"? Koska hän on tunneköyhä, olan alkanut uskoa, ettei hän tule koskaan ymmärtämään tarpeitani (keskustelu, läheisyys), koska hänellä ei ole samanlaisia tarpeita. Jos hän pystyisi opettelemaan joskus keskustelemaan, osaisiko hän todella keskustella sydämestään kumpuavista asioista vai olisiko hänen puheensa vain joutavaa näennäistä sanahelinää. Koska uskon, että loppujen lopuksi haluaisin keskustella oikeista, minulle tärkeistä asioista, enkä esim. säästä ja syyskauden hattumuodista? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Jos joku kertoisi sinulle sydänjuuria raastavan elämäntarinansa vaikka mandariinikiinaksi, empatiasi olisi teennäistä nyökyttelyä ja hymistelyä, koska et voi oikeasti ymmärtää, mitä hän kertoo?

Voimia teille! 🙂👍

Hei !
Jasselle: Jos kysymyksesi tarkoitti omaa tilannettani, niin en missään tapauksessa haluaisi elää yksin, mutta toisaalta joskus muutaman tunnin yksin puuhastelu tai vaikkapa lukeminen on kyllä oikein mieleistä. Jos tarkoitit vaimoni tilannetta, niin hän ei haluaisi olla yksin juuri lainkaan. Varsinkin nuorena hän oli kovasti otettu, kun joskus jouduin työni takia olemaan päivän tai pari matkoilla. Nytkin hän kokee pienenkin poissaoloni ikäväksi ja sen hän on kyllä kertonutkin.

Vielä totean kv:n ja Melinakin viesteihin, että vaimoni on 10+:n ansaitseva lähes kaikessa muussa vaimon rooliin kuuluvassa, mutta ei tunnetason ilmaisussa (todellisessa pintaa syvemmälle menevässä yhteydessä) Melinak totesi, että ei haluaisi keskustella vain "säästä ja syyskauden hattumuodista" ja se se minunkin pulmani on.
Eikö olisi hienoa, jos tällaiset yhteensopivuusongelmat pystyttäisiin jollakin testillä selvittämään jo ennen avioliiton solmimista, koska osapuolethan todennäköisesti useimmissa tapauksissa katselevat toisiaan silloin liian ruusunpunaisten linssien läpi, eivätkä näe todellista tilannetta tai sitten uskovat siihen, että toinen osapuoli "korjaa" ei toivotut ominaisuudet. Monilta ikäviltä elämänkokemuksilta voitaisiin silloin välttyä.

Hei!

Venemiehen ehdottama testi ennen avioliittoa olisi kyllä hieno idea, mutta omalla kohdallani aloin miettimään sen myötä sitä, että parikymmentävuotta sitten kun tapasimme mieheni kanssa olin itse aivan erilainen. Näiden vuosien aikana olen käynyt todella rankan henkisen koulun itseni kanssa. Todella mennyt syvälle sisimpääni, kohdannut omat ongelmakohtani ja teen sitä edelleen. Tuntuu että en ole koskaan "valmis". Toisin sanoen olen kasvanut aikuiseksi, tai kasvamassa. Eli en ehkä itsekään nuoruudessa olisi kyvennyt puhumaan niin avoimesti asioista, kuin tänäpäivänä.

Nyt olenkin kuitenkin huomannut, että mieheni ei ole kasvanut mukana. Hän käyttäytyy edelleen samalla tavoin kuin seurusteluaikanamme. Sen vuoksi testi ei ehkä olisi toiminut meidän kohdalla. Eräs erittäin tunnettu suomalainen kirjailija/psykologi kirjoittaa juuri tästä aiheesta, eli avioeroista, joissa avioparit eivät suostu kasvamaan henkisesti saman aikaisesti.

Meidän tilanne on nyt se, että mykkis laukesi siihen, että jouduin sairaalaan kovan vatsakivun takia. Tilanne oli tosi paha, ja mieheni vei minut autolla ja oli vierelläni koko ajan. Säikähti tilannetta. Siitä saimme sovinnon aikaiseksi, ja osan asioista puhuttuakin. Päätimme vielä yrittää, mutta tein selväksi, että samaan tilanteeseen en enää itseani laita. Hän oli erittäin loukkaantunut siitä, että olin mykkiksen aikana elänyt omaa elämääni, enkä jäänyt kotiin surkuttelemaan ja odottamaan luolan suulla, milloin herra suvaitsee tulla ulos. Sillon olin entistä varmempi, että toimin oikein, enkä anna itseäni enää alistaa. Olin kutenkin tyytyväinen, että hän jollakin keinoin sai mielipahansa kakistettua ulos, vaikka se tulikin syyttelemällä ja kiukuttelemalla, ja kierrellen ja kaarreleen, mielestäni hyvin lapsenomaisesti kiukuttelemalla. Mutta ehkä kuitenkin jotain edistystä , kuin että olisi kokonaan niellyt mustasukkaisuuden ja kiukun tunteet.

Emme kuitenkaan mielestäni ole päässeet vieläkään sellaiseen puheyhteyteen, johon haluaisin. Katson päivän kerrallaan. Edelleen olen sitä mieltä, että suhteemme kaipaisi syvempää keskustelua, mutta mieheni on niin "pinnallinen",että huomaan että hän on ihan tyytyväinen tilanteeseen, vaikka emme asioita puisikaan. Eli erittäin hyvin menee, jos keskustelumme pidättäytyy säässä ja uudessa hattumuodissa. En siis jatka matkaa ollenkaan luottavaisin mielin, vaan ehkä ajatuksissani on ns. koeaika, ja tulevaisuus näyttää mihin suuntaan tämä vie. Positiivista kuitenkin oli, että mieheni ei enää pannut niin paljon vastaa, mm. pariterapiaan lähtöä tiukan paikan tullen. Se oli yksi syy, miksi päätin vielä antaa mahdollisuuden itselleni yrittää.

venemies kirjoitti 16.9.2010 15:58

Hei !
Jasselle: Jos kysymyksesi tarkoitti omaa tilannettani, niin en missään tapauksessa haluaisi elää yksin, mutta toisaalta joskus muutaman tunnin yksin puuhastelu tai vaikkapa lukeminen on kyllä oikein mieleistä. Jos tarkoitit vaimoni tilannetta, niin hän ei haluaisi olla yksin juuri lainkaan. Varsinkin nuorena hän oli kovasti otettu, kun joskus jouduin työni takia olemaan päivän tai pari matkoilla. Nytkin hän kokee pienenkin poissaoloni ikäväksi ja sen hän on kyllä kertonutkin.

Vielä totean kv:n ja Melinakin viesteihin, että vaimoni on 10+:n ansaitseva lähes kaikessa muussa vaimon rooliin kuuluvassa, mutta ei tunnetason ilmaisussa (todellisessa pintaa syvemmälle menevässä yhteydessä) Melinak totesi, että ei haluaisi keskustella vain "säästä ja syyskauden hattumuodista" ja se se minunkin pulmani on.
Eikö olisi hienoa, jos tällaiset yhteensopivuusongelmat pystyttäisiin jollakin testillä selvittämään jo ennen avioliiton solmimista, koska osapuolethan todennäköisesti useimmissa tapauksissa katselevat toisiaan silloin liian ruusunpunaisten linssien läpi, eivätkä näe todellista tilannetta tai sitten uskovat siihen, että toinen osapuoli "korjaa" ei toivotut ominaisuudet. Monilta ikäviltä elämänkokemuksilta voitaisiin silloin välttyä.

Olen vähän niin kuin "samassa veneessä" venemiehen kanssa, ehkä meillä puhutaan enemmän, mutta läheisyys, halailu, pussailu tai seksi ei kiinnosta vaimoa ehkä lainkaan (oikein koskaan, 37 vuotta yhdessä), miten muilla, liittyykö tunneköyhään olemukseen seksi ja läheisyyden "puutos" myös teillä.

Hienoa kv, ehkä saatte asianne järjestymään! Mielenkiintoista että venemiehen tilanne on hyvin paljon samanlainen kuin minulla. Jos vaimosi on 10+ nainen "ulkoisesti", niin millainen koet itse olevasi? Teetkö esim kotitöitä? Minusta on huvittavaa, ja rasittavaa, että vaikka olen nainen, mieheni tekee ehkä enemmän kotitöitä kuin minä 🙂 Tästäkin aiheesta olen messunnut, että minusta olisi kiva tehdä niitä yhdessä, mutta ei, se on joko minä tai hän. On toki mukavaa, että jos tulen myöhemmin kotiin, on ruoka valmiina. Mutta olenpa joskus veemäisellä päällä ollessani testannut hermoja, mitä tekee mies, jos olen kotona ja puuhailen jotakin muuta, ärähtääkö? Ei, ryhtyy vain tyynesti laittamaan ruokaa. Olen joskus todennut, että voisin kuukahtaa tänne sängynpohjalle, eikä kukaan huomaisi pitkään aikaan mitään, niin hienosti hommat rullaa ilman minuakin. Mitäpä valitan siis? Tarpeettomuutta. Kun ei ole toisella tarvetta puhua, koskettaa, eikä myöskään tarvitse apua mihinkään.

Koska olen huomionkipeä, muutamalla "normaalilla" sanalla siitä säästä ja syksyn hattumuodista on yleensä rikottu päivien ja viikkojen mykkäkoulu. Nyt olen siihen väsynyt, koska mikään ei muutu. Olen tietoisesti pitänyt vihaa yllä ja esittänyt ikäviä kommentteja että pysyisin kannassani. Haluan muuttaa hänestä erilleen. Minulla on edelleen tunteita häntä kohtaan, mutta pieni välimatka tekee hyvää. Erosta tulee tosin helvetillisen vaikeaa, koska kaikessa erinomaisuudessaan mieheni on täysi lapanen tietokoneen ja kaikkien virastoasioiden kanssa joten olen saanut sekä patistaa häntä äkäpäisesti etsimään asuntoa JA hakemaan hänelle valmiiksi nettisivuja, mistä asuntoja voisi kysyä... Lisäksi, kuten mainitsin, olen tässä mylläkässä hukannut jo oman itsenikin ja haeskellut omaa paikkaani vähän sieltä ja täältä sekalaisista työ- ja opiskelupaikoista. Olen siis aloittanut, hyvän matkaa neljääkymppiä käyvänä, taas opiskelun ja pahaa pelkään, että saan mönkiä elämäni ensimmäistä kertaa sossunluukulle tullakseni toimeen 😐