Hei kohtalotoveri,
ymmärrän sinua-tuntuu,että repeää- vihaa ja rakastaa ?! Mieheni petti minua kaksi vuotta. Ja nainen oli täydellinen (kuvasta päätellen pönäkkä lyllerö) niin se oli ihastus ja rakastuminen saa aikaan ns. idealisaation eli näkee kaiken toisessa hyvänä ja ihanana. Nyt kun aikaa on kulunut noin vuosi siitä kun mieheni paljastui se hurma on alkanut haihtua ja mieskin uskoo, että kysymys oli tuollaisesta idealisaatiosta. Meidän lapset ovat 15 ja 17-vuotiaita joten he ymmärsivät paljon ja reagoivat rajusti, varsinkin tyttäreni. Hän sanoi, ettei hänellä ole isää. Nyt on sentään isä mutta isä jota hän häpeää.Mieheni on kyllä yrittänyt kovasti korjata aiheuttamaansa lasten suhteen.

Meillä oli ongelmia parisuhteessa ennen mieheni tekosia ja minä ehdotin paritapaamisia tai jotain ulkopuolista apua mutta se ei käynyt.
Me olemme käyneet paritapaamisissa ja viimeksi totesivat siellä, on menty aimo askel eteenpäin.
Mieheni sanoi siellä, että eikö me vain voisi olla.
En sanonut mutta minusta tuntui,että minun sieluni on vielä niin kipeä ja naiseuteni loukattu että minusta se vaan olla tuntui mieheni itselleen toivomalta ja kokonaan minut huomioonottamattomalta. En kuitenkaan sanonut juuta tai jaata. Nyt pyörii mielessä avioero johon mieheni ei tunnu noin vain olevan suostuvainen.
Olen alkanut ottaa etäisyyttä mieheeni. Jos hän ei halua kohdata minua kaikkine kipuineni niin adios ja jos hän haluaa takaisin lähelleni tervetuloa.
Mutta loputtomiin en odota. Kaikesta huolimatta yhä vaan pahalta tuntuu, niin pahalta.
Sinä olet minua nuorempi ja vielä pienet lapset -ei kateeksi käy. Hirveän vastuuttomalta ja itsekkäältä tuo miehesi teko tuntuu. Minun mieheni joutui kohtaamaan itsekkyytensä ja oman nautinnontavoittelun hedelmät lasten rajun reaktion kautta. Tuskin hän minun tuskaani niin olisi myötäelänyt. Mieheni kohdalla kävi nääs niin, että kahden lapsen äiti, jonka kanssa hän minua petti jätti hänet jäätyään kiinni. Hän sanoi puhelimessa myös ettei ollut koskaan aikonutkaan jättää perhettään. Minun mieheni oli eroaikeissa , mutta niin sinisilmäisenä että... vasta nyt on myöntänyt ettei tajunnut mitä kaikkea olisi tapahtunut ja miten vaikeaa elämä olisi ollut ....

Voi kun voisin , jotenkin auttaa. Minä käyn terapiassa, josta on apua, saa paremmin jäsennettyä tunteitaan ja tilannettaan. Olisiko sinulla siihen mahdollisuus?

Kirjoittele jos se tuntuu helpottavalta, minulle se auttaa.

terveisin: hauveli

Eipä sitten ollutkaan tulevaisuutta meillä vaikka niin vakaasti siihen vielä muutama viikko sitten uskoinkin. Loppujen lopuksi ainoa joka yritti viimeiseen saakka olin minä. Mies heilui "haluan en halua" akselin välillä kunnes tajusi, että ei rakasta minua enää eikä löytänyt edes sitä tahtoa alkaa rakentamaan meidän juttua. Vieras oli täyttänyt pään ja sydämmen. Meidän liiton korjaaminen tuntui liian vaikealta. Ero tuntui hänestä helpoimmalta ratkaisulta tässä tilanteessa, mutta hänestä ei ollut sitä päätöstä tekemään. Ainoa ratkaisu mitä mies pystyi tarjoamaan minulle olisi ollut yhdessä olo ilman, että vaikeista asioista saisi puhua ollenkaan, jolloin hän toivoi löytävänsä sen halun/tahdon alkaa työskentelemään avioliittonsa pelastamiseksi. Minusta tuo oli kohtuuton vaatimus ja päätin vihdoin 2 kuukauden pyörityksen jälkeen tehdä sen mikä on minulle parasta, lopetin tämän epävarmuudessa ja turvattomuudessa elämisen. Vielä tänä aamuna mies uskotteli (ehkä itselleen), että kyllä hänellä se tahto vielä löytyy ennen esikoisen koulun alkua eikä se muka olisi liian myöhäistä... Mutta nyt olen päätökseni tehnyt, tämä oli miehen viimeinen mahdollisuus eikä hän halunnut siihen tarttua. Ei nainen kestä ihan mitä tahansa, eihän?

Eropaperi on tänä aamuna jätetty. Asuntoasiat ovat jo rullaamassa, jään paikkakunnalle kunnes esikoisen esikoulu loppuu ja muutan sitten kesällä lasten kanssa 40 km päähän naapuripaikkakunnalle lähemmäs omaa työpaikkaani. Saan siihen saakka etsiä uutta asuntoa rauhassa.

Kuinka oma läheinen voi olla noin välinpitämätön puolison tunteista? Valitettavaa on, että lapset tästä loppujen lopuksi eniten kärsii miehen itsekkyyden vuoksi. Itse tiedän selviäväni ajan kanssa ja jopa uskon, että tulen löytämään onnen jonkun vahvan ja mukavan miehen rinnalla tulevaisuudessa. Se jotenkin lohduttaa... Sitä ennen haluan oppia olemaan yksin ja lasten kanssa onnellinen.

Paljon olet saanut kokea ja vielä on paljon edessä.
Oma mieheni petti minua tammikuussa pari kertaa jonkun lumpun kanssa. Suhde oli hänen mukaansa vain seksuaalinen akti, koska meillä oli ollut hiljaista eloa sänkykamarin puolella jo pari kuukautta.
Asia ei ollut minulle mikään pikku kömmähdys vaan suunnaton shokki. Meillä ei ole vielä tehty mitään lopullisia päätöksiä. Mies haluaa jatkaa ja minä en tiedä mitä haluan.
Sisälläni jyllää monet tunteet: rakkaudesta vihaan ja kostonhaluun, joten elämän pitää ensin tasoittua ennenkuin teen lopullisia päätöksiä.
Voimia sinulle, meitä on monta kohtalotoveria.

Satu 71:lle

Teit oikean ratkaisun jos ei mies ole sen vertaa kypsä , että kestäisi asioista keskustelun niin mihin hänestä on. Ajatteleppa pitkällä juoksulla mitä siitä olisi tullut moisen mielestäni "epäkypsän pojannulikan kanssa". Tarttis hemmetisti kasvu-uutetta tai jonkun Justiinan kaulinta heiluttamaan. Toivon, että pärjäilet lastesi kanssa (eivätkö he kuitenkin ole niitä, jotka tuovat hyvää eläkääsi).
Raukkamainen mies kun ei edes itse uskaltanut ottaa vastuulleen eroasiaa vai onko hän jo tulossa häntä koipienvälissä luoksesi (ei olisi mitenkään tavatonta), jos näin on harkitse tarkkaan.

Toivottavasti löydät kypsän , vastuuntuntoisen ja rakastavan miehen, joka osaa myös suhtautua lapsiisi rakastavasti vaikkeivat omia olekkaan.

Kaikkea hyvää sinulle ja voimia

PS. Kertoisitko minulle auttoiko se eropäätös ja ero yhtään oloasi edes vähitellen . olen nääs itse juupas eipäs tilanteessa tuon eron suhteen. Ja sama kuin sinulla minun on se ratkaisu tehtävä vaikkakin mieheni on suostunut puhumaan asioistamme.

Nyt eropäätöksestä on kohta kaksi viikkoa ja kyllä olo on ihan oikeasti helpottanut. Mies on aloittanut seurustelun naisensa kanssa ja ihmettelee miksi olen asiasta hänelle vihainen! Viha on tällä hetkellä ainoa tunne mitä noita kahta ajatellessa tunnen ja senkin tunteen huomaan olevan laimenemassa vähitellen.

Viikko sitten muutimme omaan asuntoon lasten kanssa ja siellä olemme influenssan kourissa koko viikon kärvistelleet ja paikkoja ojennukseen laitelleet. Muuttotohinassa esikoinen (7-v) totesikin, että on se äiti hyvä kun muutetaan niin ei tarvi kuunnella niitä riidan ääniä. Eikä niitä kyllä ole tarvinnut enää kuunnella. Lapset on selvästi viihtyneet ja rauhoittuneet nukkumaan yönsä ilman ylimääräisiä heräämisiä.

Tänä viikonloppuna lapset ovat eka kertaa isänsä luona ja minulla on ensi kertaa omaa aikaa pitkästä aikaa. Ikävä kyllä tenttiin luku on päällimmäisenä ohjelmassa, mutta yritin tuossa juuri tavoitella yhtä miespuolista ystävää josko iltakahveille pääsisi... Taitaa vain turkanen olla reissussa kun ei mene viesti perille.

Mies kiukuttelee kun hänen mielestään tyhjensin asunnon niin ettei siellä enää ole "sievää". Itse ei suostunut olemaan paikalla kun tavaroita pakkasin ja ihan oikeasti yritin olla oikeudenmukainen. Haikeudella jätin astioita ym. joita olin vuosien varrella keräillyt. Verhot ripustin ja itse kutomat matot jätin lattialle... Huonekaluliikkeessä olen jo sen verran vieraillut, että uuden sängyn ja lisäosia olohuoneen hyllyyn sekä tv-tason kävin ostamassa. Lisäksi ostin imurin ym. pientä kodissamme tarvittavaa. Mies ei ole mitään hankintoja tehnyt ja valittaa kuinka hänelle ei jäänyt mitään (taloon jäi kalusteita ja parisänky ym. joilla kyllä pitäs pärjätä, ainoa oikeasti hankittava juttu olisi lasten sängyt). Oikeasti taitaa vain nyppiä oma saamattomuus tässäkin asiassa. Anoppi tekee taas pojalleen karhunpalvelusta hyysäämällä ja ostelemalla teflonkattiloita ym. tarvittavaa kun miehet ei kuulemma itse osaa... Tällä menolla ei ikinä kyllä opikaan.

Nyt poismuuttamisesta on kohta 3 kuukautta. Välillä on jo tuntunut paljon helpommalta ja nyt taas huomaan olevani erittäin itkuherkkä ja voipunut, tuntuu ettei millään jaksaisi kaikkea yksin.

Uusi asunto on ostettuna, remonttia olen jo siellä aloittanut ja yksin teen sitä koko tulevan juhannuksen. Heinäkuussa apuun ehtii ehkä isäni ja muutama muu sukulainen. Lisäksi mieltä painaa työ, tehokas työskentely on ollut olematonta ja vielä pitäisi opiskellakin... Yritän ajatella ettei ihmisella anneta enempää vastoinkäymisiä kuin mitä hän pystyy kantamaan. Ja silti kaikki vain itkettää.

Toukokuun alussa minun piti tehdä selväksi miehelle, etten halua tietää hänen vaikeuksistaan kun omissakin on tekemistä ja pieni breikki auttoikin. Nyt ihan viimeaikoina hän on taas alkanut juttelemaan enemmän ja heti on tilanne kohdallani huonompi. Sanoi mm. eilen, että on tyytyväinen, että juuri minä olen hänen lastensa äiti. Ihan kivasti sanottu, mutta perhana viekööt, tehdä sitten tämmönen temppu ja jättää minut yksin lapsia kasvattamaan ja lapset meidän väliin matkalaukkuelämää viettämään... Kait jotain tunteita on vielä 15 vuoden jälkeen olemassa vaikka järki sanookin, ettei mitään pitäisi olla. Mies tulee jo uniinkin. Juhannusaattona olen luvannut miehen tulla lasten kanssa uudelle asunnolle makkaranpaistoon kun olen siellä yksin remontoimassa. Kuitenkin tuntuu, että pitäisi perua kun mitään perheidylliä ei enään ole mutta toisaalta haluaisin olla lasten kanssa...

Muutamilla nettitreffeillä olen käynyt mutta en ole ensitapaamista pidemmälle niissä edennyt, en kait ole vielä valmis mihinkään enkä halua mitään korviketta. Olenko vielä jotenkin henkisesti miehelle uskollinen vai mitä tämä on?

Tiedän, että aika auttaa mutta silti sitä haluaisi jotenkin jouduttaa tätä toipumistaan. Ärsyttää kun entisestä tehopakkauksesta ei ole enään mitään jäljellä...

Käyn nyt tällaista yksinpuhelua täällä, mutta saanpahan ajatuksiani selkiytymään kun kirjoitan.

Viime viikko oli vaikea, mutta nyt olen antanut periksi ajatuksilleni joita vastaan koko viikon kapinoin ja olo on helpottanut. Olen nimittäin vakuuttunut, että tällä kaikella oli tarkoitus saada minut kasvun tielle tässä elämässä ja muokata meidän perhettä niin, että emme pitäisi mitään itsestäänselvyytenä. Olen hyväksynyt tapahtuneen ja uskon, että vielä jonain päivänä perheeni on jälleen kasassa. En oikein tiedä miksi, mutta minulla on todella vahva tunne siitä, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Olen tehnyt miehelleni selväksi ajatukseni, mutta jos hän päättää niin, että tästä tulee lopullinen ero, niin sittenpähän tulee. Sitten kohtaan joskus tulevaisuudessa prinssini ja olen vahvempi ja kypsempi puoliso hänelle. Nyt minulla on aikaa ajatella, hoitaa ihania lapsiamme, remontoida, opiskella, elää... Jos mies haluaa perheensä takaisin, hänellä on siihen mahdollisuus ja jos hän päättää, että emme ole sen arvoisia niin omapahan on menetyksensä.

Nyt moni ajattelee, että olen heikko kun annan periksi. Mutta mihin päädyn olemalla ylpeä, vihainen, katkera? Kaikkein tärkeintä kuitenkin on perhe, lapset. Ei meidän liitto nyt niin kamala ollut, ei ollut väkivaltaa, ei alholiongelmaa eikä päivittäisiä riitoja. Kiirettä vain, toisen arvostuksen puutetta ja hoitamaton avioliitto sekä miehen oma ikäkriisi sai aikaan sen, että vieraan ihmisen oli helppo iskeä väliin. Valitettavasti vain tämä toinen ei omassa heikkoudessaan nähnyt muuta kuin itsensä ja omat tarpeensa, siinä ei pienet lapset vaa’assa paljoa painaneet. Mutta minun va’assa lapset painavat enemmän kuin painonsa arvosta kultaa ja heidän vuoksi olen valmis aloittamaan alusta.

Sinulle Satu 71
Itse petin miestäni useita kertoja nuorempana. Koskaan en kiinni jäänyt vaan tunnustin itse tekoni. Liittomme oli katkolla, mutta selvisimme jotenkin. Nyt jälkeenpäin kadun tekojani syvästi ja surenkin salaa. Suhteemme on erittäin luja ja ystävyytemme sitäkin lujempi. En usko että menneet tekoni sitä varsinaisesti lujensi, vaan se perusta oli siellä olemassa en vain osannut sitä silloin arvostaa. Uskon että pettämiseni johtui huonosta itse tunnosta ja oman arvon puutteesta. Nyt piden tekojani lähinnä omaa arvoani loukkaavina puolisostani puhumattakaan. En usko että voisin rakastaa ketään enempää kuin rakastan puolisoani ja uskon vilpittömästi että meidät on luotu toisillemme, en vain halunnut hyväksyä sitä nuorempana. Se että antaa anteeksi ei siis välttämättä ole huono asia. On kuitenkin syytä tietää että tuntee puolisonsa riittävän hyvin ja että hän varmasti tekoaan vilpittömästi katuu ja on myös rehellinen. Olen nimittäin reissuillani törmännyt niihinkin jotka katuvat vain kiinnijäämistään ja jatkavat minkä ehtivät. Tuo rehellisyys on varmaan ollut meillä se tekijä, sillä vaikka teinkin väärin kerroin sen itse, myös kipeät asiat rehellisesti ja suoraan, en kaunistellut. Toipuminen vei vuosia, aluksi riitelimme paljon ja esim pettämisestä kertovat elokuvat, lehtileikkeet laukaisivat tilanteita. Itsekkin opin niitä pelkäämään. Kun aikaa kului asiat alkoivat jäädä taakse ja elämä hymyillä. Meitä on yhdistänyt yhteiset tekemiset ja vietämmekin kaiken aikamme yhdessä. Meillä ei ole erillisiä ystäviä eikä salaisuuksia. Yksin menemiset lopetimme yhteisellä päätöksellä joten esim pikkujouluihin menemme yhdessä tai ei ollenkaan. Näin siis meillä, kiitän miestäni anteeksi antamisesta joka päivä mielessäni ja kunnioitan koko sydämmelläni.

Hei taas!

En tiedä onko tästä apua kenellekään, mutta kirjoitampas taas kuulumisiamme.

Raskas kesä on takana. Remontoin itselleni ja lapsillemme kodin muutaman sukulaisen avustama ja nyt on reilut 2 viikkoa uudessa kodissa asusteltu. Ensimmäisen kerran 5-vuoteen minulla ei ole remontti huolia, vaan saan asua sievässä ja toimivassa kodissa keskittyen elämäämme.

Esikoinen aloitti koulun viime torstaina. Pienemmät (5v ja 4v) tarhan kiven heiton päässä uudesta kodistamme. Kaikki alkaa pikkuhiljaa olemaan paremmin.

Ainoa kuka meiltä kuvioista puuttuu on mies ja lasten isä. Hän ei ole kertaakaan käynyt katsomassa lasten uutta kotia. Tapaa lapsia harvakseltaan ja syyttää minua kaiken maailman asioista. Olen kuulemma itsekäs kun olen häneltä lapset vienyt naapuripaikkakunnalle (35km). Minun pitäisi huolehtia hänen yhteydenpidostaan lasten kanssa, pakottaa lapset soittamaan hänelle joka ilta.. Nämä syytökset ja viha on yllättänyt minut nyt täysin! Eilen viimeksi mies ilmoitti kuinka ottaa lapset itselleen to-la ja hieman vastustellen suostuin (olihan minun vkoloppu mutta kun edellisenä vkoloppuna hän ei harrastuksensa vuoksi kyennyt lapsia ottamaan). 2h myöhemmin hän ilmoitti, että perjantaina tulikin yllättäen työmatka Jyväskylään eikä hän lapsia otakaan. Kun hieman myöh hoksasin mistä ehkä on kyse ja asiaa myös kysyin, sain tunnustuksen, että kyseessä onkin suurajojen seuraamismatka...

Mies syyttää minua, että olen väärässä kun pidän perhettä tärkeimpänä, en ole kuulemma viime kuukausina mitään oppinut. Kysyin asiasta tänään psykologiltani ja hän sanoi, että nämä ovat niitä arvovalintoja kuten myös se, että rallikilpailut menevät lasten tapaamisen ohi... On myös käynyt ilmi, että hän käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiimme (4v kertoi nähtyään tukistamistilanteen, että isi tekee noin myös minulle ja 5v ei halua isänsä luo kun isi on niin ankara). Nyt olenkin psykologini ja muutaman muun ulkopuolisen kehotuksesta ottanut yhteyttä kaupunkimme sosiaalityöntekijään ja pyytänyt keskusteluapua välillemme sillä itse en yksin jaksa enkä näemmä edes pääse yhteyteen exän kanssa edes näissä lapsia koskevissa asioissa. Kun eilen kysyin tukistamisesta hän sanoi, että tunnethan sinä minut. Vastasin, että en taida tuntea, se mies jonka minä tunsin ei olisi pettänyt, perhettänsä jättänyt ja nyt lapsiansa näin kohdellut.

Suoraan sanoen elän keskellä pahinta painajaistani! En olisi ikinä uskonut joutuvani elämään yksin lasteni kanssa, mutta nyt jotenkin olen pikkuhiljaa alkanut eron hyväksymään, mutta että nyt piti alkaa lapsetkin sotkemaan noihin kiukuttelukuvioihin, niin menee jo yli ymmärryksen. Mitähän seuraavaksi?

Psykologinin kehotti luopumaan kaikista odotuksista hänen suhteensa etten turhaan pettyisi. Sanoi myös ettei mies välttämättä ikinä "toivu" joten sitä on turha jäädä odottamaan. Olen vähän niinkuin alkoholistin vaimo, uskon joka kerta hänen kykenevän olemaan hyvä edes lapsilleen ja petyn pahasti kun näin ei käy. Mies ei kuulemma tuosta muutu ellei hän itse havahdu ja halua muutosta. Minä en häntä kykene auttamaan. Minun vain nyt täytyy luovuttaa, mutta on se niin vaikeaa kun on kuitenkin kauan toista rakastanut ja yhdessä myös tämän elämän taipaleen kuvitellut loppuun saakka kulkevansa...

Uskon ja toivon, että jotain parempaa on minun ja lasten elämään tulossa kuin hän ja se myös auttaa jaksamaan. Olen jo ilmoittautunut syksyn erokurssille omaan seurakuntaan ja tänään menen yksin- ja yhteishuoltajien vertaisryhmään ekakertaa. Vielä kun toipuisi niin, että entinen tehokas ja hyvä työntekijä palautuisi, niin kaikki olisikin hyvin. 🙂

Hei Satu71!
Olen melko uusi tällä keskustelupalstalla, joten löysin viestisi vasta nyt. Ne koskettivat syvältä, sillä itse koin juuri samanlaisia tuntemuksia kun erosin neljä vuotta sitten. Lopullisena eron syynä oli väkivalta, sillä sain muutaman kerran melko railakkaasti selkääni puolisoltani, mutta meillä oli myös mukana pettämistä. Miehelläni oli pitkäaikainen suhde erääseen naimisissa olevaan naiseen ja itsekin menin mieleni pimennossa pettämään miestäni ennen kuin avioliittomme loppui. Se oli jonkinlainen hätähuuto, olin tilaisuudelle altis huonon liittomme vuoksi enkä jaksanut silloin ajatella omaa nokkaani pidemmälle. Olin surullinen tapaus ja häpeän nyt omaa typeryyttäni.

Minulle jäi myös erossa kolme lasta (1v, 3 v. ja 11v.), tai oikeastaan otin erotilanteessa lapset mukaani ja mieheni ilmoitti viikkoa myöhemmin, että pidä ne vaan, hän haluaa elää nyt vapaata elämää (uhmakkuutta😑❓). Ensimmäiset puoli vuotta eron jälkeen olivat hyvin vaikeita. Minäkin hain psykologilta keskusteluapua ja lääkäriltä rauhoittavia, jotta selvisin henkisesti ehjänä niistä tilanteista kun jouduin kohtaamaan ex-mieheni. Pienemmät lapseni reagoivat eroomme hyvin rajusti. Kolmevuotiaasta tuli krooninen yökastelija ja vuoden ikäinen sairastui vaikeaan ruoka-aineallergiaan. Minä menetin ruokahaluni kahdeksi kuukaudeksi ja ensimmäinen vuosi eron jälkeen meni kuin ilman tunteita. Tunsin olevani jotenkin tyhjä sisältä😞. Jossain vaiheessa samanlaiset takaisin yhteen -ajatukset pyörivät myös minun mielessäni, mutta psykologi sai mieleni (onneksi) kääntymään. Nyt tajuan, että tein lapsilleni itse asiassa suuremman palveluksen, kun en mennyt takaisin.

Ex-mieheni on käyttäytynyt ikävällä tavalla kuten sinullakin. Hän mm. lähetteli herjauksia tekstiviesteillä ja soitteli uhkauspuheluita. Hän on sotkenut meidän väleihimme pahimmin vanhimman lapseni, jota hän on käyttänyt melko häikäilemättömästi ikävien viestien kuljettajana ja ostanut hänen hyväksyntäänsä kalliilla lahjoilla ym, ym. Nuoremmille hän on kertonut, että ei hän ole koskaan äitiä lyönyt, että äiti valehtelee😮. Itse olen melko rehellisesti yrittänyt kertoa lapsille eromme syistä. Ex-miehen sekoiluista olen jättänyt suurimman osan kuitenkin kertomatta, sillä nainen, jonka kanssa hän minua petti on minulle ja lapsille edelleen tuttu. Jotain rajaa tässä Kauniit ja Rohkeat -leikissä pitää mielestäni olla, vai mitä?

Ja mikä on tämän päivän tilanne? No, menin vuosi sitten uudelleen naimisiin. Nykyiselle miehelleni olen kertonut rehellisesti kaiken kuten hänkin minulle ja olemme sopineet, ettei meidän välillämme ole suuria salaisuuksia. En voisi edes ajatella pettäväni häntä, sillä olen lähtenyt tähän liittoon puhtaalta pöydältä. Myös hän on jo kerran eronnut, joten tunnemme jonkinlaista syvää yhteenkuuluvuutta näissä kipeissä eroasioissa. Olemme muutenkin parhaita ystäviä ja tunnen, että tämä avioliittoni on täysin eri pohjalla kuin se ensimmäinen. Tunnen olevani turvassa ja rakastettu kaikkine puutteinenikin. Meille syntyi viime vuonna pieni tyttö, joka on koko perheen silmäterä ja rakastettu kaikkien viiden sisaruksensa tahoilta (miehelläni on kaksi lasta ent. liitosta).

Omat lapseni ovat sopeutuneet uuteen elämäämme, paitsi se vanhin, joka on nyt pahassa murrosiässä ja haluaa muuttaa isänsä luo asumaan. Isä eli ex-mieheni on lähtenyt asiassa lapsen puolelle minua vastaan - tietenkin. Luulen, että hän ei käsitellyt eroamme koskaan loppuun saakka ja jauhaa samaa katkeruusrataansa vieläkin. Hänen mielestään 15 vuotias saa jo itse päättää missä haluaa asua ja mitä tehdä eikä äiskällä ole siihen mitään määräysvaltaa 😮. Meillä on ilmeisesti menossa tämä asia oikeuteen, sillä en ole vakuuttunut siitä, että lapseni saisi isänsä luona tarpeeksi huolenpitoa. Hän on tänä kesänä jo tehnyt siellä kaikkea luvatonta (kotibileitä, alkoholin käyttöä, luvatonta moottoripyöräajelua ym.) ja isänsä sanoo vain, että kerranhan sitä nuoria ollaan, heh heh. Minä olen huolissani lapseni tulevaisuudesta, tietenkin.

Eronneen elämä näyttää olevan sellaista, että koskaan siitä häijystä ex-miehestä ei pääse lopullisesti rauhaan. Ehkä sitten kun yhteiset lapset ovat aikuisia😟. Mutta hyvää rakkautta löytyy myös huonon suhteen jälkeen ja sen viestin haluan sinulle, Satu71, kertoa. Älä menetä toivoasi! Sinä vaikutat rohkealta naiselta. Pysy sellaisena, sillä itsensä arvostaminen kaunistaa ihmistä sisältä ja ulkoa🙂. Toivon, että harkitset tarkkaan kannattaako ex-miehen luo palata vai voisitko rakentaa lapsille ja itsellesi parempaa tulevaisuutta muulla tavoin. Viesteistäsi näkee, että pystyt kyllä harkitsemaan kohdallasi nämä asiat oikein. Kun sinä voit hyvin, myös perheesi voi hyvin, joten muista pitää ennen kaikkea itsestäsi huolta. Toivotan sinulle onnellisia vuosia tästä eteenpäin. 🙂👍

Kiitos Helga-Elina!

Pikkuhiljaa olen myös alkanut uskoa, että ilman exää päädyn onnellisemmaksi kuin ikinä. Kumpa olisi se kristallipallo, josta voisi nähdä pienen kurkistuksen tulevaisuuteensa... Jotenkin on niin malttamaton ja levoton olo välillä kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 7-vuoden avioliiton aikana sitä luuli suurinpiirtein tietävänsä miten tämä elämä sujuu sinne hamaan hautaan saakka...

Kyllä sen järjellä käsittää mikä meille on hyväksi ja mikä ei. Harmi kun sitten tulee mukaan nuo tunteet, jotka sotkee koko pakan...

Tiettyä vallankäyttöähän se on exältä tuo syyllistäminen ja pompottelu tässä vaiheessa. Harmi kun se on melkein jokapäiväistä ja sotkee mun kuvioita ihan liikaa... Mutta nyt pitää tapaamiset saada rullaamaan sopimusten mukaan ja ylimääräinen yhteydenpito ihan minimiin.

Olisi mukava kuulla lisää kannustavia kuulumisia, onnellisia tarinoita. Ne antaa voimia ja väriä tähän harmauteen. Uskoa siihen, että hyviäkin miehiä on vielä olemassa.