Tästä on jotenkin kauhean hankala kirjottaa… Olen 30 kymppinen nainen ja olen 6 vuotta ollut parisuhteessa ihanan naisen kanssa. Ongelmamme on valehteluni joka tuhoaa parishdettamme. Tiedostan ongelmani enkä haluaisi olla tällainen vaan luotettava puoliso johon toinen voisi tukeutua, oli tilanne mikä tahansa.

Olen paljon miettinyt mistä kaikki on saanut alkunsa. Ongelmien juuret menevät lapsuuteeni. Molemmat vanhempani ovat alkoholisteja ja väkivallan uhriksi joutuminen sekä sen näkeminen on ollut normiarkea. Äitini opetti minulle pienestä asti, että isälle ei saa kertoa asioita ja jos hän jotain kysyy pitää valehdella. Pienestä lapsesta asti opin myös koulukavereilleni valehtelemaan ja pitämään yllä kulissia meidän perhe-elämästä. Meistä tehtiin lastensuojeluilmoituksia ja vanhempien painostuksesta en voinut puhua rehellisesti sosiaalityöntekijällekkään perhetilanteestamme. Olen siis valehdellut koko ikäni.

Löysin ihanan naisen vierelleni… MUTTA… melko pian huomasin valehtelevani hänelle ihan pienissä arjen asioissa.. en pysty puhumaan rehellisesti normaaleista asioista puhumattakaan mistään hankalasta asiasta. Puolisoni tietää, että totuuden puhuminen n minulle todella hankalaa ja tietää myös miksi. Tilanne on mennyt sietämättömäksi, hän kaipaa ihmistä johon voi luottaa ja minä haluan olla se ihminen. En vain tiedä miten päästä eroon valehtelusta ja totuuden kaunistelusta. Hän kaikesta huolimatta rakastaa minua ja minä häntä, mutta en voi olla miettimättä varastaako menneisyys minuta tulevaisuuden. En halua piiloutua lapsuuden traumojen taakse vaan kantaa vastuun, mutta en tiedä miten saan suustani tulemaan ulos ainoastaan totuuden. Tietysti olisi helppoa että päättää puhua vaan totta, mutta aina suusta lipsahtaa valhe, tai valkoinen valhe.. ihan kuin en pystyisi kontrolloimaan mitä sieltä suusta tulee. Valehtelusta on tullut mulle ikäänkuin toinen nahka josta en pääse eroon vaikka kuinka tahtoisin.