Mainitsemani kirja on fysioterapeutti Kari Heusalan kirja Miehen seksuaalisuus (Like 2003), siinä puhutaan myös tästä miesten vaihtelun tarpeesta. Sisältää myös todella hyödyllisiä ohjeita seksitekniikasta naisille, jotka haluavat lisätä kumppaninsa nautintoa.

Sama henkilö on muuten kirjoittanut myös kirjat Naisen seksuaalisuus sekä hauskan tietokirjan Rakkautta ja kihelmöintiä, jossa käsitellään mm. seksuaalisuuden kulttuurihistoriaa.

Kiitos sinulle, Etsijä. Kirjoitat siten, että jää pohdittavaa. Välillä tuntuu, etten selviä tästä asiasta millään. Tiedän, ettei ole oikein pohtia tämän uuden ystäväni merkityksestä elämälleni, etusijanhan pitäisi olla tällä omalla miehelläni. No, kirjoitan kuitenkin. Oman avioliittoni säilyminen on osittain kiinni tämän uuden ystäväni elämästä. Hän on edelleen tiukasti naimisissa, enkä ole kysynyt suoraan, mitä mieltä hän näistä meidän liitoistamme on. Olen auttamatta tullut siihen tulokseen, että olen se paljon parjattu kakkonen, oli kysymys mistä asiasta tahansa. Sen tiesin tietenkin jo etukäteen, mutta enpä olisi uskonut, että se näin koville ottaa. Kai se on aika luonnollista ,että jos joku sanoo minusta välittävänsä, hän myös tekee asioita niin, että sanat tulevat toteennäytetyiksi. Mutta nythän ei voi olla niin, koska minä tulen kuvioon sitten, jos tämä "varsinainen elämä" antaa myöten. Jurppii, kuten leikillisesti sanotaan. Siitä on leikki kaukana. Toisaalta, en sitäkään voi ehdottaa, että kertoisi kotona vaimolleen, miten asia on. Hänen pitäisi tietää itse, miten asia on. Ja onko koko tämä kuvio hänelle oikeasti tärkeä, vai jäänkö pysyväksi kakkoseksi. Olen lukenut paljon tämäntyyppisistä suhteista. Mikään ei toimi ikinä kunnolla. Koska ei ole sovittu mitään. Salassa eläminen on pahinta. Minä en siihen enää sorru, mieheni tietää, kuten olen kertonut. Tämän uuden ystäväni perhe ei tiedä. Ajankysymys on, miten kauan tätä siedän. Olen aika tiukka, oman arvoni tietävä, joten en suostu mihinkään pitkittyneisiin asioiden järjestelyihin. Energiaa ja elämänhalua menee tolkuttomast hukkaan, kun en voi rauhoittua elämään omaa elämääni. Tulen ilmeisesti elämään sitten yksin. Ei kai huono ratkaisu sekään.

Hei Bolero,

kauhean monet ihmiset päätyvät elämään yksin nykyään, koska avioliitto instituutiona on menettänyt merkitystään. Avioliitto on tarpeen kahdesta syystä ja vain kahdesta: jälkeläisten aseman turvaamiseksi ja omaisuuden pitämiseksi suvussa. Jos näistä asioista ei ole suurta huolta, ei avioliittoakaan välttämättä tarvita. Mitä sitten jää? Ihminen yksin pohjattomassa rakkaudenkaipuussaan, ihminen, joka etsii toista, joskus turhaan, joskus puolileikillään, joskus tositarkoituksella. Joskus voi onnistuakin.

Joku on sanonut, että yhtä onnellista paria vastaan on kymmenen onnetonta. Voi pitää paikkansakin. Kannattaa miettiä, miksi rakastamme jotakuta ja emme jotain toista... Yleensä se on kuitenkin jotain henkistä. Minä esimerkiksi rakastan sellaista ihmistä, joka ymmärtää minua. Tulla ymmärretyksi on rakkauden perusedellytys eikä aina täyty. Seksillä ei ole tämän asian kanssa välittömästi mitään tekemistä. Voinhan tuntea seksuaalista vetoa jotakuta kohtaan, joka ei ymmärrä minua lainkaan, mutta eihän se silloin rakkautta ole.

Rakkaus on kaipausta, mutta sen ei pitäisi olla luonteeltaan omistavaa. Tosi rakkaus osaa höllätä suitsia, antaa toiselle vapauden mennä ja tulla... Se voi olla vaativaa, mutta juuri se on rakkautta. ☹️

Minulla on nyt vähän toisenlainen ongelma. Miesystäväni haukkui minua kyltymättömäksi...Hmm, viisikymppinen nymfomaani. Säälittävä vai toivoton tapaus? En mielestäni ole kumpaakaan, vaan aivan normaali ihminen. Ihmisten seksuaaliset tarpeet vaihtelevat ja ovat erilaisia eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa, mutta ei ole hauskaa kuulla olevansa kyltymätön. Minua se loukkasi. Taidamme olla kriisissä.

Onko teillä kokemuksia tällaisesta? Siis oletteko törmänneet tähän ei-kiitos-ongelmaan? Mitä teitte, miten selvisitte? 😐

Uskomatonta, että jollekin toiselle ikäiselleni on sanottu "olet kyltymätön". Mieheni ihmettelee, että miten minusta on yhtäkkiä tullut seksistä pitävä, kun en sitä aikaisemmin ole osoittanut. Niin, en hänelle, mutta asia on kyllä ollut aina mielessä, toteutuakseen ei ole ollut minulle sopivaa kohdetta.
Nyt olen hieman kiireinen, koetan myöhemmin jatkaa tätä samaa asiaa. Kiitos edelleen vastauksestasi, etsijä.

Ei kiitos-tilanteessa olemme. Tilanne on seuraavanlainen: olen suostunut vuosien ajan, koska ajattelin aina, että se on kunnialliselle aviovaimolle asetettu rooli. Ja siinä mielessä koin sen miehelleni tärkeäksi, etten pahoittanut hänen mieltään, en alkuun ihan suoranaisesti kritisoinut, huumorilla käsittelin asian, ja palkinnoksi sain miehelleni iloisen mielen. Koskaan en ehdottanut itse, koska en ymmärtänyt, mitä pitäisi haluta. Kemioiden natsaaminen, niin, ajattelin, että se on vaan median luoma juttu.
Keskityin kodin ja lasten hoitamiseen. Sitten tuli vastaan aika, ettei se miehelläni onnistunutkaan sormien napsautuksella, olisi siis pitänyt keksiä jotain lisäväriä, keksiä jotain uutta peliin, kokeilla kaikenlaista, että fiilis olisi syntynyt. Minusta ei siihen ollut. Aivan luonnollinen tulos, jälkikäteen ajateltuna. Jos olisin kokenut itse asian tärkeäksi, että sitä kannattaa pitää yllä, ja miestä innostaen, ei kai olisi ongelmia tullutkaan.
Ehdotin usein puolisolleni, että etsisi itselleen jonkun naisen, jonka kanssa voisi asian hoitaa, koska minä en ole innokas. Ei tullut mitään.
Minä en voinut siinäkään vaiheessa sanoa näin: "oletko huomannut, että minä en tunne sinua kohtaan fyysistä vetoa? " Sen sanoin, että minussa on jokin vika.
Mieheni neurologinen sairaus oli jo ilmeisesti aloittanut vaikuttamisensa. Olin vuosien ajan tottunut siihen, etten tarvitse sormea nostaa, ja mies saa mitä haluaa.
Hermostuin, kun asia ei hoitunut muutamassa minuutissa. Ja hermostuin lopullisesti siinä vaiheessa, kun nuorin muutti pois kotoa. Anelu jatkui, ei ollut mitään syytä, että olisin voinut korrektisti kieltäytyä yrittämisestä, en voinut vedota lastenhoitoon, kotitöihin.
Oman itsensä löytäminen, se on pitkä tie ollut, ainakin minulle. Alitajunnassa tiesin, että olen aivan normaali nainen, koska fantasioin päivittäin, mietin, millaista se olisi, jos itse saisin valita kumppanin. Kierre, josta on vaikea päästä irti.
Aidan toiselle puolelle oli lyhyt matka, ja siitä alkoi minun hairahdukseni jälkipuinti, syyttelyt, keskustelut, eroaikeiden julkituominen, asioiden järjestäminen jne. Sillä tiellä ollaan edelleen.

Voi Bolero, tarinasi on surullinen, mutta tuskin ainutlaatuinen. Vuosituhansia seksuaalisuus on määritelty ja sitä on harjoitettu etupässä miesten ehdoin: niissä puitteissa, niin usein ja sillä tavoin kun mies on halunnut. Yhä edelleen miesterapeuttien kirjoittamista parisuhde- ja seksioppaistakin saa lukea, kuinka seksi onnistuu parhaiten silloin, kun mies ottaa ja nainen antaa. Hei haloo, ei se ihan niin mene! Meillä naisillakin on omat tarpeemme, ja useimmat meistä haluavat paljon muutakin kuin seksiä. Varmaankin siksi monet meistä päätyvätkin elämään yksin.

Olen itsekin elänyt ilman miestä ja seksiä vuosikausia...Siinä on vaarana depressio, jonka olen sairastanutkin. Senkin takana oli yhtenä osatekijänä onneton rakkaus. Silloinen rakkauteni kohde oli naimisissa ja vaimo odotti ensimmäistä lastaan. Suhdetta meille ei syntynyt, jää vain raastava intohimo ja polttava kaipuu. Sitä seurasi pitkä masennus: mielen talvi. Samaan aikaan muutkin asiat elämässäni mullistuivat ja elämä muuttui vaativammaksi, liian vaativaksi. En kestänyt sitä: sairastuin. Toipuminen on ollut pitkä, mutta kuitenkin todellinen.

Sinun tapauksessasi lienee kyse siitä, että mies, jonka kanssa olet elänyt, ei ole koskaan ymmärtänyt sinua, koskettanut sieluasi syvemmällä tasolla. Silloin seksistäkin tulee vain itsekästä hääräämistä oman nautinnon ympärillä. Seksikin on kommunikaatiota. Jos yhteydenpitonne ei suju sanallisella tai tunteen tasolla, ei se suju fyysiselläkään tasolla. Siinä olemme paljaimmillamme eikä mitään voi enää peittää toiselta. Seksuaalisessa käyttäytymisessään ihminen paljastaa toiselle myös luonteensa: onko itsekäs vai huomaavainen, laimea vai kiihkeä, lämmin vaiko vain himokas...Nainen vaistoaa aina, mikä mies pohjimmiltaan on.

Annoin itse edellisessä parisuhteessani lähes poikkeuksetta periksi ja suostuin seksiin kun mies sitä halusi, jotta hän olisi pysynyt hyvällä tuulella. Silti meillä oli seksuaalisia ongelmia, tai oikeastaan enemmän hänellä oli niitä... Kemiamme eivät vain pelanneet. Siispä ymmärrän sinua hyvin.

Minkä neuvon voisin antaa sinulle? Etsi mies, joka ymmärtää sinua, ja jos olet löytänyt sellaisen, pysy hänen vierellään. Ehkä se ei onnistu, ja jäät lopulta yksin. Mutta ainakin sinulla on jotain, mitä muistella, mistä haaveilla...

Itse kuvittelin, että rakkaus olisi elämäni junassa jo ohitettu pysäkki. Hämmästyin suuresti, kun tempauduin mukaan johonkin elämää suurempaan. Nyt kun lopultakin olemme päässeet lähemmäksi toisiamme, olen kiihkeä kuin nuori tyttö ja imen hurmioituneena henkeeni rakkauden eri tuoksuja, löydän aina uusia tasoja... Sanalla sanoen: olen mennyttä.

Ei hän rakasta minua kuten minä rakastan häntä... Mutta minä rakastan! Se on pääasia. Se muuttaa kaiken, koko elämän. Ehkä sinunkin elämäsi voi vielä muuttua.

Olenko törmännyt jäävuoreen? Maailmassa on niin paljon enemmän onnetonta rakkautta kuin onnellista...Mikään ulkoinen menestys ei voi korvata vastarakkauden puutetta. Tiedän sen nyt, kun olen saavuttanut menestystä. Vastavuoroinen rakkaus on kuin sisäinen aurinko, joka saa kaikki värit hehkumaan. Yksipuolinen rakkaus palaa sekin, mutta jäätävällä liekillä.

Tiedän nyt rakastetustani enemmän. Hän ei ole koskaan halunnut sitoutua kehenkään, ei naiseen, jota pidin hänen vakituisenaan, ei muihin eikä tietysti minuunkaan. Hän on lämmennyt minulle, mutta minähän palan... Ei ole hauskaa kuulla olevansa kyltymätön. Tiedän aivan varmasti, etten ole seksipeto, vaan aivan tavallinen ihminen, joka on elänyt puutteessa kauan aikaa. Voisin tietysti etsiä käsiini jonkun miehen, jota seksi kiinnostaa, mutta siten saisin vain seksiä, en rakkautta. Juuri tuo mies on elämäni rakkaus. Sen tietää aivan varmasti, kun se osuu kohdalle. Mitä siis teen sulattaakseni jään? Kaikkia varmoja naisten konsteja olen jo kokeillut.

Ehkä jäävuoren sulattamiseen tarvitaan vain aikaa... Paljon aikaa ja lämmintä auringonpaistetta. Kaikki jää sulaa lopulta, kun lämpötila nousee kyllin korkeaksi. Kovin möykky kärsimystä ja jo koettuja pettymyksiä sulaa viimeisimpänä.

Rukoilen Jumalalta voimaa paistaa kirkkaammin, palaa korkeammalla liekillä. Ehkäpä Hän, joka kuulee kaikki rukoukset, täyttää minun toiveeni. Jos ei, on se Hänen tahtonsa. Se tapahtukoon.

Kiitos Etsijä, että jaksat kirjoittaa. Minulle sillä on merkitystä. Aivan kuin joku ymmärtäisi oikeasti. Samaa mieltä olemista ei voi tietenkään toivoa, mutta se, että joku tajuaa, minkälaisten asioiden kanssa olen tekemisissä, on jo paljon.
Jäävuori- niin, tulee mieleeni monin tavoin. Jos sitä vertaa rakkauden tuntemiseen, on sana hyvin kuvaava. Siis silloin, kun tuntee itse antavansa kaiken, ja toinen näyttää ottavan siitä vain osan itselleen. Kuin yrittäisi koko ajan kiivetä, ja näpit lipsuvat. Joihinkin ihmisiin on vaikea vaikuttaa millään keinoin. Ikäänkuin eivät haluaisi päästää ketään lähelleen. Aika tuttua, itse olen myös sellainen. Aviomieheni on usein sanonut, ettei ole koskettanut koskaan täysin sisintäni. Totta. Nyt sitä sisäntäni on koskettanut toinen mies. Se onnistuu silloin, kun itse tuntee rakkautta. Tuntuu aika hurjalta, kun tajuaa, että olen alkanut sulaa.
Toivon, että kumppanisi olisi rakkautesi arvoinen. Jos hän onkin luonteeltaan arka, tai ei ole tottunut saamaan sitä läheisen rakkautta, ei lapsena eikä nyt aikuisenakaan. Monet asiat juontavat sinne lapsuuteen.
Luottamuksellisten asioiden kertominen toiselle, neuvojen kysyminen, osoittaminen, että tarvitsee toista, niillä voi yrittää toista sulattaa. Naisen omien avujen lisäksi edellisistä saattaisi olla apuakin.

Kiitos Sinulle, Bolero hienosta ja viisaasta kirjoituksestasi. Me ihmiset saatamme kaivata rakkautta ja vastakaikua niin paljon, että tulemme sokeiksi. Jotkut meistä saattavat rakastua mielikuvaan toisesta ihmisestä ja tutustuessamme häneen paremmin ihmisestä paljastuukin yllättäviä piirteitä. Hän ei ollutkaan aivan sellainen kun jollaiseksi häntä luulin... Tässä kohden rakkaus usein joko hiipuu tai muuttaa muotoaan.

Ymmärretyksi tuleminen on jokaisen kestävän ihmissuhteen perusta. Rakastan ystäviäni juuri siksi, että he enimmäkseen ainakin yrittävät ymmärtää minua ja pyrkimyksiäni sekä jollakin tavalla pitää minusta huolta. Parisuhteessa huolenpito tuntuu usein olevan naisen vastuulla. Tässä minun varsin tuoreessa suhteessani kaikki tuntuu olevan minun varassani... minä olen se, joka otan ensin yhteyttä, ehdotan tapaamisia, tarjoilen ruoan, teen seksuaaliset aloitteet...Mies joko tarttuu ehdotuksiini tai torjuu ne. Ei kovin tasapainoista, ei kovin kadehdittavaa, mutta sellaista tämä nyt vaan on, ainakin nyt ja tällä hetkellä.

Naisena en vain voi välttää loukatuksi tulemisen tunnetta, kun seksi ei kelpaa. Mutta epäilemättä siihen on syynsä. Kunpa vain ymmärtäisin tai saisin tietää ne. Kyvyttömyyteenhän on nykyään kaikenlaisia lääkkeitä, mutta haluttomuuteen ei. Media on pullollaan juttuja miehistä, jotka maksavat Viagrapilleristä toistakymmentä euroa kappale, mutta missään ei puhuta niistä, jotka vaan eivät halua mennä pidemmälle, vaikka tilaisuus tarjoutuisi. Eivät halua vai eivät kykene? Tai ehkä saavat tyydytystä juuri siitä, että kykenevät kontrolloimaan viettiään? Siinä toinen osapuoli sitten saa rauhassa tuntea olonsa "likaiseksi". Mahtavaa!

Poden muuten tällä hetkellä flunssaa ja ääni on poissa. Merkillistä, miten äänen menettäminen muuttaa ihmisen koko kommunikointikenttää. Nyt on pakko vetäytyä itseensä ja nauttia vain omasta seurastaan. Jos on ennestään ahdistunut, pienikin sairaus heikentää merkittävästi kokonaistilannetta, tämän olen useasti saanut kokea. Onneksi en ole juuri nyt erityisen ahdistunut, vaan jollakin tapaa jopa onnellinen. Sairasloma antaa kaivatun lepohetken, pienen seisokin työelämän oravanpyörässä, ja pakollinen hiljaisuus luo merkillisen rauhan, jossa on hyvä pohtia myös elämän mahdollisuuksia ja valintoja.

Ehkäpä kaikki nämä ihmissuhteiden vaikeudet ja koettelemukset niissä tekevät meistä vahvempia... mene, tiedä. Elämä on sillä tavoin merkillistä, että juuri kun sitä alkaa jollakin tavalla ymmärtää, se on jo ohi...

Onkohan viisikymppinen nainen jo menettänyt mahdollisuutensa kokea täysipainoinen rakkaussuhde, johon seksikin olennaisena osana kuuluu? Naisella saattaisi olla vielä halua ja kapasiteettia vaikka mihin, mutta onko hän enää miehestä kiinnostava? Kenellepä meillä ei olisi tässä iässä jo kosolti kauneusvirheitä, harmaantuvia hiuksia, ylimääräisiä kiloja? Harvalla meistä on Madonnan peppua keikutettavanaan... Mutta voisiko joku silti meitäkin vielä rakastaa?

Hei,

Ostin juuri Suomalaisen kirja-alesta Leena Hattusen teoksen "Haluttaako? Seksuaalisen halun ääriviivoja", Kirjapaja 2007. Ehkäpä siitä jotain apua asian ymmärtämiseen?

Omassa aiemmassa liitossani minulla oli itselläni noita täydellisiä haluttomuuden jaksoja - hyvinkin pitkiä - en kerta kaikkiaan sietänyt ajatusta toisesta seksuaalisesti. Mies oli minulle turva, tuki ja ystävä. No, erosimme sittemmin ja nykyisessä liitossani (yhdessä 10 vuotta) miehelläni on ollut liki ½ vuoden haluttomuuskausi ja useita lyhyempiä.

Hän itse on todennut, että vuodenaikakin vaikuttaa vireyteen ja kyllä tässä on tunnustettava iänkin merkitys - mies ei 45- vuotiaan ole välttämättä yhtä viriili kuin aiemmin. Oma tyytymättömyyteni asiantilaan ja sen esille tuominen pahensi tilannetta. Myös suhteen epätasapaino - minä olin se järjestelijä ja se "äiti". Olen yrittänyt irti tuosta "äidin" roolista - eräässä kirjassa todettiinkin, että kukapa seksiä äitinsä kanssa haluaisi.

Auttaisiko tuo suhteenne perusdynamiikna pohtiminen? Onko siinä tilaa molemmilla olla vai tyydytetäänkö siinä jotain muita tarpeita kuin parisuhteeseen liittyviä??? Nämä ovat vain heittoja, mutta phjautuvat omaan katkeraan kokemukseen.

Kiitos, Jasse, vinkistä. Perehdyn mainitsemaasi teokseen. Ehkä tässä vaiheessa minun pitäisi vain välttää oma vaipumiseni epätoivoon; toistahan voi auttaa vain jos hän haluaa tulla autetuksi, ei väkisin.

Lisää kirjavinkkejä: onko kukaan lukenut Andrew Solomonin mahtavaa tietojättiä Keskipäivän demoni : masennuksen atlas? Hieno kirja! Lääkkeitä koskeva tieto vain ei ole aivan ajan tasalla. Lääkkeet kehittyvät nopeasti, mutta ihmiset hitaasti...

Tiedän kyllä, että miesten potenssi heikkenee iän myötä. Mutta tähän meidän juttuun liittyy kyllä muutakin... Omat tunteeni ovat niin sekavat, olen sekä hirvittävän rakastunut että myös loukattu. En yhtään tiedä, mitä tästä suhteesta tulee vai tuleeko yhtään mitään. Ajatus yksin jäämisestä ei myöskään ole mukava, mutta ehkä juuri se on väistämättä kohtaloni.

Nyt yritän toimia niin, etten vain loukkaisi toista. No jaa, hän on kyllä suvainnut loukata minua, mutta onko tämä nyt sitten sitä rakkautta? Jos hän haluaa olla rauhassa, minä jätän hänet rauhaan. Onneksi oma sisäinen maailmani on rikas ja minulla on paljon muita arvokkaita asioita elämässäni. Vaalin niitä.

Kaikkea hyvää kaikille! Ja rauhaa maailmaan... (sen kun näkis!) 😉

Viimeisen viestini jälkeen elämässäni on tapahtunut paljon. Äitini kuolema muutti asioita. Syvät tunteet ovat myllertäneet, mutta olen löytänyt rauhan Jumalasta ja uskonnosta. En ole kuitenkaan lakannut rakastamasta, en äitiäni, jonka kanssa nyt vain enää en voi keskustella, enkä miesystävääni, joka on unelmani. Rakkaus on vain syventynyt ja saanut uusia piirteitä. 😍

Ex-miesystäväni on nyt edelleen minusta kiinnostunut ja haluaisi jatkaa kanssani. Meillä ei siis ole enää vain triangelidraama, vaan nelinpeli. Uusi miesystäväni on rakastunut minuun, mutta haluaa edelleen ylläpitää suhdetta myös entisensä kanssa, joka puolestaan rakastaa häntä. Hänelle tuo nainen on kuitenkin vain ystävä. Minä haluaisin pysyä ystävänä exäni kanssa, mutta rakastan tätä nykyistä. En haluaisi loukata enkä haavoittaa ketään, mutta tässä kuviossa syntyy väistämättä särkyneitä sydämiä.😭

Olen vielä niin haavoilla äitini menetyksestä, että en jaksa ajatella asioita kovin pitkälle. Aika näyttää. Ihmisten välillä voi olla kovin monenlaisia suhteita. Meidän tulisi vain kyetä vapautumaan mustasukkaisuudesta ja antaa kaikenlaisille suhteille tilaa.

Seksuaalisuus on suuri lahja, mutta myös suuren kärsimyksen lähde. Yritän hillitä itseäni ja omaa haluani, antaa toiselle aikaa miettiä ja valita. Osaansa tyytyminen on silti vaikeaa. Sitä tahtoisi olla rakastamansa ihmisen kanssa aina... Mutta muistot yhteisistä hetkistä lämmittävät. Tuska kypsyttää ihmistä vielä suurempaan rakkauteen, vaikka se onkin ajoittain vaikea kestää. 😟

Tälläkin palstalla on monenlaista tarinaa pettämisestä. Itse ajattelen, ettei toista voi omistaa, oli avioliittolupaus tai ei. Joku elää koko elämänsä tyytyväisenä yhdessä suhteessa, toisilla niitä on paljon, yksin tulee tuskin kukaan onnelliseksi, mutta sekin täytyy vain kestää. Jos haluaa laadukkaan suhteen, tulee ensisijaisesti kehittää itseään. Rakkaus tulee rakastavan luo, laatu luo laatua.

Eino Leino kirjoitti hienosti: "Ken yhtä ihmistä rakastaa, hän kaikkia rakastaapi./ Ken kerran itsensä unhottaa, hän unten onnen saapi." Ei seksuaalisuuttaan voi "leikata" itsestään pois, se täytyy hyväksyä, mutta kypsyyttä on ymmärtää elämän epätäydellisyys: kaikki toiveet eivät toteudu.

Mitä yksinäiselle jää: jää runo, kaipaus...Jää suloinen odotus! Täyttymätön rakkaus voi ajaa ihmisen hulluuteen, mutta sitä vastaan voi taistella... Ennemmin tai myöhemmin odotus palkitaan. Ainakin uskon näin. Mutta jos me saamme toisemme, mitä tapahtuu näille toisille? Olemmeko syypäitä heidän kärsimyksiinsä... Ehkä olemme, ehkä emme. Karmamme ovat kietoutuneet toisiinsa ja tapaamme jälleen, seuraavissa elämissä, eri hahmoissa. 🙂👍