Traumatisoitunut (?) vanhemmuus
Olen ihan nuoresta asti ollut sitä mieltä, että olen muita huonompi ja epäonnistunut, tyhmä ja heikko. Mielestäni kun minulla on ollut helppo ja normaali elämä, ei mitään päihdejuttuja perheessä, väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä tms., Silti minulla on ollut vaikeitakin psyykkisiä oireita. Itsemurha-ajatuksia, viiltelyä, anoreksiaa, BED-oireilua, masennusta. Ei koko ajan, on ollut pitkiä hyviäkin jaksoja, mutta silti. Luulin jo saaneeni oireille selityksen kymmenisen vuotta sitten saadessani ADHD-diagnoosin, mutta vuosi sitten masennus ja itsetuhoajatukset palasivat takaisin.
Nyt avoeron (tapahtui minun aloitteestani) myötä on kuitenkin tuntunut, että pintaan nousee kaikenlaista. En tiedä, kuvittelenko vaan, mutta jotenkin kun olen eron syitä miettinyt, olen alkanut nähdä itseni eri valossa. Näen pikkutytön, joka pakottaa itsensä hymyilemään, joka huolellisesti kätkee ja peittää kokemansa murheet. Näen yksinäisen lapsen, joka miettii, miksi on erilainen kuin kaikki muut, ja miksi aikuiset valehtelevat, että olen tavallinen kun en ole. Tämä juontanee siitä, että olin neurologin seurannassa ja oikeasti motoriikalta ym heikko, mistä minua kiusattiin, mutta vanhemmat kuittasivat kysymykseni erilaisuudestani tyyliin ”höpsis”. Näen ulkopuolisen ja yksinäisen lapsen, joka näkee vian itsessään, ja häpeää liiaksi pyytääkseen apua. Näen lapsen josta tuntuu, ettei kukaan, lapsi tai aikuinen, oikeasti pidä hänestä sellaisena kuin hän on, ja että turvallisinta on vetäytyä itseensä ja esittää, ettei edes halua ketään lähelle.
Näillä taustoilla ei kai sitten selvästikään pidemmän päälle kannatella parisuhdetta, mutta pystyi tai ei, lapset pitäisi saada kasvatettua tasapainoisiksi, itseään arvostaviksi ihmisiksi, jotka uskaltavat tarvittaessa olla myös pieniä, surullisia ja heikkoja.
Psykoterapiaan tuskin pääsisin, tai edes olisi voimia, kun on työ ja lapset hoidettavana. Mutta tuntuu, että jos tunteeni onkin totta, enkä olekaan pelkkä ylidramatisoiva vinkuiita, jotenkin nämä asiat pitäisi saada käsiteltyä niin, etten siirtäisi omia haavojani lapsille. Itseni suhteen olen kai jo vähän luovuttanut, mutta haluaisin kuulla kokemuksia, miten te muut olette pystyneet tukemaan lasten itsearvostusta ja tasapainoa? Mainittakoon, että tulevan exän kanssa ollaan ok väleissä, vanhemmuutta tulemme jakamaan tiiviisti, ja olen kertonut hänelle näistä ja siitä, ettei vika ole hänessä tai siinä että olisin halunnut häntä satuttaa, vaan etten kerta kaikkiaan nähtävästi parisuhteeseen lopulta kyennytkään.
Pohdiskelin asiaa lisää, ja käyn kai läpi jotain kriisinpoikasta suhteessa itseeni ja vanhemmuuteeni. Luin netistä DKT-juttuja ja mietin, että jos voisinkin harjoitella noita taitoja ja samalla välittää niitä lapsilleni. Siis myötätuntoista suhtautumista itseeni, itseni rauhoittamista kun joudun voimakkaiden tunteiden valtaan, kunnioittavaa mutta jämäkkää itseni puolustamista. Mutta jossain syvällä sisimmässäni olen varma, että olen vain laiska ja itsekäs, ja jos alan jotain myötätuntoa ja lempeyttä osoittaa itselleni, niin sehän nyt on epäreiluuden huippu, kun monet minua tuhat kertaa kauniimmat, älykkäämmät, paremmat ja enemmän vääryyttä kokeneet ihmiset kohtelevat itseään huonosti. Jos joku ansaitsisi pakkotahtista suorittamista, omien tarpeiden kieltämistä, itsensä näännyttämistä ja itsensä vahingoittamista, se olen minä, jota on mahdoton rakastaa muuten kuin velvollisuudentunnosta. Samaan aikaan en haluaisi lasteni saavan sellaista mallia.
Aina sanotaan, että ensimmäisenä pitää opetella rakastamaan itseään. Mitä jos oikeasti on niin huono ja saamaton, ettei oikein ole oman rakkautensa arvoinen? Samaan aikaan tiedän että pitäisi vain luottaa olevansa, koska kaikki muutkin ovat, ja koska oma äitini kyllä kehui ja symppasi minua, mutta jatkuvasti moitti, vähätteli ja piiskasi itseään, ja minusta tuli, no, tällainen.
Päätin kuitenkin ottaa riskin ja yrittää. Vappuun asti harjoittelen ihan tietoisesti puhumaan itselleni myötätuntoisesti, rauhoittelemaan ja kohtelemaan hyvin. Tsekkailen vaikka tässä ketjussa, miten edistyy. Jos menen vain huonompaan ja itsekkäämpään suuntaan, ja minua arvokkaammat ja paremmat ihmiset kärsivät nähdessään tällaisen luonnon oman pohjanoteerauksen olevan kiltimpi itselleen kuin he koskaan, koetan sitten repiä itsekuria palata takaisin itseni halveksimiseen ja mollaamiseen.
Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Nainen, olet yhtä arvokas kuin meistä kaikki. Isot halit täältä! Ero on tuskainen kokemus, kaikille, olet juuri nyt sen pahimmassa kuopassa. Hienoa, että ymmärrät, itseä pitää vaalia ja arvostaa. Mene kirjastoon ja vuokraa kirja Rachel A.Sussman: Erokirja - naisen opas erosta toipumiseen. Siinä on sinulle myös hyviä vinkkejä, mitä voit tehdä, jotta opit arvostamaan enemmän itseäsi ja naiseuttasi.
Guuglaa sana erovanhemmuus, niin löydät paljon tietoa, miten selvitä omien lastesi kanssa.
Kiitos viestistä ja kirjavinkistä, EronnutNainen! On tämä vähän opettelua. Tänään tuntuu, että päivä meni paremmin ja olin hyväntuulisempi ja läsnäolevampi kuin yleensä. Mutta illalla väsymys otti vallan ja hoputin ja olin äkäinen lapsille iltatoimissa. Ja silloin on aika vaikea rakastaa itseänikään. Vai unohdinko ensin sympata itseäni ja sitten lapsia? Pitkä tie tässä on selvästi vielä kuljettavana, joten kaikki viisautta antava materiaali tulee tarpeeseen! 🙂