monien itkujen jälkeen on todettava että aika kultaa muistot. se rakkaus ei kuole se vain vahvistuu. jotenkin se on vain sysättävä jonnekin taustalle ja alettava elämään ilman häntä. toista häntä ei ole eikä tule olemaan.on oltava näillä eväillä nyt sitten.
Jokainen ihminen on ainutlaatuineen, vikoineen ja puutteineen, myös hyvine puolineen.
Ralkkaus ei todellakaan koskaan kuole, kohteet vain vaihtuvat.
Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.
Tiedän miten pahalta se tuntuu, ajatus loppuelämästä ilman toista.
Minut itseni jätettiin jouluaattona, keskellä yötä ja ajettiin pihalle pakkaseen. Miehellä oli lapsi sinä päivänä ja hän jäi onnellisesti nukkumaan samaan aikaan kun elämäni hajosi. Mieheni oli äärimmäisen äkkipikainen, äärimmäisen mustasukkainen ja ajatteli vastoinkäymisissä aina pahinta. Meillä oli eräänlainen luottamuspula, vaikka kumpikaan ei pettänyt eikä antanut aihetta olla mustasukkainen. Tai niin sitä kuvitteli ettei antanut aihetta, mutta jos välissä on melkein 300km ja vain viikonloppusin ehtii näkemään, on siinä suhde kovilla.
Suhteemme päättyi sitten mieheni mielikuvituksen tuotoksiin. Hän näytti minulle ovea jo toista kertaa sillä viikolla. Asia oli niin pieni, että sen olisi saanut vielä sovittua. Mitään peruuttamatonta ei ollut tapahtunut eikä sanottu. Mutta juuri kun tilanne näytti muutaman päivän riitelyn ja mökötyksen jälkeen rauhoittuvan, ja ehti ajatella että jes, kyllä tästä vielä selvitään yhdessä!, ilmoitti mieheni minulle täysin häpeilemättä, miten oli lemmiskellyt koko menneen yön tuntemani naisen kanssa.
Se hajotti minut totaalisesti. Tai se hajotus on tullut nyt ikäänkuin jälkijunassa. Vasta nyt alan olla täysin rikki.
Yritän hokea itselleni että "kyllä minä selviän tästä", vaikka hoinkin muuan päivä sitten että kyllä ME selviämme tästä, yhdessä. En tajua miksi mieheni teki minulle niin. Totta hän ei ollut valmis sittenkään sitoutumaan, vaikka vaati minulta jo suhteemme alussa melkeinpä vannomaan "kunnes kuolema meidät erottaa..." no sekin kävi lähellä, mieheni kuolema. Mutta kaikesta huolimatta jouduin toteamaan kuten totean nytkin, että hän päästi minusta niin helposti irti.
Miksi hän teki niin? En saa tuohon ikinä vastausta. Emme ole puhuneet erostamme keskenään mitään kun aikaa on mennyt niin vähän. Tuska ja ikävä ei tule päättymään ennen kuin kohtaamme toisemme, vaikka silloin kaikki tulee sattumaan kahta kovemmin.
Mutta pakko tässä on ajatella että sitä selviää. On kuitenkin vain tämä yksi elämä. Jos haluan murehtia menetettyä rakkautta lopun elämääni, sitten olen onneton. Mutta tiedän että kykenen olemaan onnellinen, vaikka yksin, mutta en anna koko elämäni valua hukkaan tämän takia.
Hän ei loppujen lopuksi ansainnut minua. Kohteli minua todella huonosti ja kaikki 'vakuutteluni' meni kuin kuuroille korville. Ja minulle hän sanoi niin paljon sellaista ettei monikaan sulattaisi. Mutta minä sulatin koska rakastan niin paljon. Nyt yritän oppia elämään nuiden rakkauden tunteiden kanssa, ja sen etten saa niitä häneen kuitenkaan enää koskaan kohdistaa. Kannan vastuun suhteesta enkä syytä täysin häntä. Mutta eihän suhde voi kestää ja rakentua vakaalle pohjalle jos vain toinen meistä kohtasi vastoinkäymiset me- muodossa ja toinen vetäytyi selviämään yksin.. Tulen kaipaamaan hänen lastaan niin paljon, ja on surullista kuulla miten paljon valheita hänen isänsä on lapsen päähän minusta eromme takia laittanut..
Paljon voimia, kärsivällisyyttä ja sympatiaa itseänne kohtaan!
Kaikenlaista elämässä sattuu ja tapahtuu. Luulee jopa löytäneensä oman sielunkumppaninsa, joka loppupeleissä osoittautuu julmaksi ihmiseksi. Ja sittenkään sydän ei luovu siitä rakkaudesta, vaan muistaa toisen tuoksun, kosketuksen ja kaiken hyvän.
Ehkä niin on parempi, ettei mielessä pyöri se pahuus ja hyväksikäyttö.
Olen ajatellut, että se rakkaus on oikeasti vain minun sisälläni, eikä kuole koskaan. En siis menettänyt mitään, sain vain hetkeksi nähdä, että minussa on rakkaus. Nyt yritän löytää sitä uudelleen. Yritä sinäkin, vaikka se ei helppoa olekaan.
Se kaikki ilo ja kaunis on sinusta itsestäsi lähtöisin, elämänvoima, joka sykkii sinussa ilman tuota toista ihmistäkin.🙂🌻🙂🌻
Sinulle " en minä tiiä" kertoisin omaa tarinaa sen verran, että minulle kävi aikalailla samoin. Vuoden verran vielä jaksoin uskoa että hän muuttuu, koska hän tuli aina takaisin. Viimein en enää jaksanut. Sanoin etten halua enää häntä takaisin. Mies aloitti tosi ilkeän piiritys ja häirintä vaiheen, mutta kestin sen. En päästänyt enää lähelle, en ajatuksiin en mieleenkään. Kolmen kuukauden jälkeen se jo helpotti.
Nyt menee jo paremmin. Mutta heikkona hetkenä tulee ikävä niitä hyviä hetkiä. Se on jotenkin kammottavaa mikä minussa on vikana että silti kaipaan vaikka toinen on tehnyt hirveitä temppuja minua kohtaan. Syy ei ole enää hänessä syy on minussa. Olenko sellainen ihminen joka haluaa olla marttyyri? Joka haluaa sairasta rakkautta? Enkö osaa rakastaa tervettä miestä?
voiko 'pettämistä' antaa anteeksi?
kun miettii että _periaatteessa_ olimme eronneet kun hän lemmiskeli toista naista. Kumpiki on vapaa tekemään mitä tahtoo. Mutta voisiko tuollaista antaa anteeksi, sitä miten säälimättömästi hän minulle siitä leuhki? Ja miten lyhyen ajan sisällä erostamme..
Ikävä on valtava. Pää aivan sekaisin. Järki sanoo yhtä ja sydän toista. Ystävät sanoo älä ikinä ota sitä takaisin, älä edes harkitse. Mutta minä en tiedä.. ja ilmeisesti toisessa päässäkin on kova ikävä. Mies laittoi minulle tekstiviestiä että mitä minulle nyt kuuluu ja joko olen uuden miehen hommannut. Enkä ole vastannut edes mitään. Löin paniikissa puhelimen kiinni kun tuntui että loppuu happi kesken ja sydän pettää kun niin lujaa hakkaa..
Mitä tulisi tehdä?
Tai nyt kysynkin,
voiko antaa anteeksi sen että on uskotellut lempivänsä toista naista?
Mies sanoo että asia on nyt niin. Edelleen pää pyörällä ja tuntuu että oksennan tästä raivon tärisyttävästä voimasta.
Mikä nyt on totta ja mikä ei??
Kylläpä E.R. sanoit kauniisti tuon oivalluksesi, että rakkaus on sinussa itsessäsi. Kyky rakastaa ja kyky tuhota on meissä kaikissa. Voimia teille kaikille!
Haluan kertoa nyt kaikille, että minun silmäni avautuivat täysin. Ei se mies ole minun arvoiseni, ansaitsen niin paljon parempaa kohtelua kun tältä sain. Tämä mies ei vain halua nyt jättää minua rauhaan. Pitää vissiin sitten vaihtaa numeroa jos haluan olla rauhassa. On kyllä niin lapsellista käytöstä yli 30-vuotiaalta....
Mutta elämä hymyilee minulle nyt. Olen onnellinen, ja onnellisempi ilman häntä. 🙂🌻