Olen reilu kolmekymppinen mies, vaimoni on muutaman kuukauden minua vanhempi. Meillä on molemmilla mielenterveysongelmia historiassa.

Vaimoni sairastui seurusteluaikanamme psykoottiseen masennukseen, joka johti itsemurhayrityksiin. Toipuminen oli hidasta ja meillä oli monen monta kriisiä matkan varrella. Tämä vaikutti minuun erittäin vahvasti ja sairastuin paniikkihäiriöön ja keskivaikeaan masennukseen – osittain tyypillinen ”auttaja väsyy” -skenaario. Minulla oli toki taipumus tähän jo geeneissä, isäni suvussa ollut vastaavaa paljonkin. Pysyimme yhdessä kriisin yli ja menimme naimisiin. Olen käynyt läpi 3 vuoden terapian ja päässyt suurimmaksi osaksi irti masennuksestani.

Jonkin ajan kuluttua vaimoni alkoi haluta lasta. Pelkäsin kovasti, että hänen sairautensa uusii, mutta terapian ym. avulla sain voitettua pelkoni ja yritimme lasta. Hän tulikin raskaaksi ja odotusaika sujui oikein hienosti. Lapsi syntyi terveenä ja oli alusta asti aivan valloittava tapaus.

Valitettavasti kaikki muu ei mennyt hyvin. Kolmantena päivänä synnytyksestä vaimoni meni psykoosiin, eikä käytännössä kukaan synnärilläkään tiennyt asiasta mitään, joten jouduin vielä koordinoimaan tilanteen hoitoakin. Psykoosia seurasi pitkä sairaalajakso, onneksi sentään sain sukulaisista ja perhetyöstä apua kotiin. Sitäkin pahempaa oli kuitenkin tätä seurannut synnytysmasennus, jota kesti liki 1,5 vuotta. Kävimme tällöin pariterapiassa viitisen kertaa, kun voimat tilanteen hoitamiseen olivat loppua. Tämän jälkeen tilanne alkoi normalisoitua ja olemme viettäneet tavallista perhe-elämää. Molemmilla on hyvät työpaikat ja taloudellinen tilanteemme on vakaa.

Lapsemme täyttää ensi vuonna neljä, ja kysymys toisesta lapsesta on nyt akuutimpi kuin koskaan. Vaimoni haluaa sitä hirveästi, minua pelottaa yhtä hirveästi. Olemme kertaalleen yrittäneet saada lasta, ja tilanne ahdisti minua suunnattomasti. Koin, että minut on pakotettu johonkin mitä en halua. Kipeät muistot edellisestä kerrasta, etenkin vaimostani masentuneena ja ahdistuneena ja perhe-elämän vaikeudesta, ovat liian pinnassa. Vastaavasti tuntuu, että jos kieltäydyn, vaimoni elämä on pilalla ja olen tuottanut hänelle pettymyksen. Hänkään ei jätä tätä kertomatta, ja suhtautuu minuun tälläkin hetkellä hyvin kylmäkiskoisesti.

Olen ehdottanut pariterapiaan menoa, mutta toistaiseksi vastakaiku on ollut vähäistä. Arvostan, jos jollain on tarjota ajatuksiaan tähän.