Tein oikein, silti ahdistaa...
Olen eronnut lähes 10 vuotta sitten lasteni äidistä. Lapset ovat asuneet sen jälkeen vuoroviikoin molemmilla. Minun ja lasteni äidin ja kaikkien, jotka ovat nähneet käytännön, ovat sanoneet järjestelyn toimineen ja lasten olevan onnellisia, tasapainoisia lapsia. Yksi avoliitto eron jälkeen kaatui siihen,että kumppani ei ollut sanojensa mukaan valmis uusperhe-eläämään.
Tapasin ihanan naisen pari vuotta sitten. Rakastuin, jalat meni alta….Asuin hänen luonaan aina,kun lapseni eivät olleet minulla. Häntä kuitenkin vaivasi lasteni asumisjärjestely. Joskus joudumme muuttamaan työni takia lasten asumisia niin,että ovat välillä olleet äidillään minun viikolla. Vastavuoroisesti ovat sitten olleet minulla enemmän äidin viikolla. Tiedän,että en huomannut tai halunnut huomata asian vaivaavan häntä. Tein siinä virheen,jotenkin sivuutin asian ja kai toivoin asian järjestyvän jotenkin. Menimme naimisiin ja ostimme yhteisen asunnon, jossa minun lapsilleni ja uuden vaimoni kahdelle lapselle on tilaa. Asuttuamme kolme viikkoa uudessa asunnossa, hän sanoi ainoan vaihtoehdon olevan sen, että alan viikonloppuisäksi.Muuten eroamme. Muutama viikko asiaa väänneltiin ja käänneltiin…erohan siitä tuli. Syy oli hänen mukaansa se, että vuoroviikkoasuminen ei hänen mielestään ole lasten etu…kukaan ei ole aiemmin arvostellut lasteni asumisjärjestelyjä. Tiedän, että vuoroviikkoasumisesta on erilaisia mielipiteitä. Puolesta ja vastaan…
Hänen mukaansa olen liian kiinni lapsissani. Tiedän olevani todella läheinen lasteni kanssa, olenhan heidän kanssaan viettänyt niin paljon aikaa. En halunnut alkaa viikonloppuisäksi, koska kokisin silloin jättäväni lapset. Kaikki muu on sujunut suhteessamme hyvin silloin,kun lapset eivät ole minulla. Olen niin pettynyt kaikkeen, itseeni, vaimooni. Tiedän tehneeni, kuten sydämeni sanoo. Silti tunnen taas kerran epäonnistuneeni ja ikävöin hyviä asioita suhteessamme. Tein varmasti monia virheitä osaltani, olisi pitänyt keskustella enemmän asiasta ajoissa.
Minulla oli hyvät välit hänen lapsiinsa ja autoin heitä arjessa mahdollisimman paljon. Nyt sitten vietiin matto alta. Sen verran keväällä sovimme, että yritämme arkea välillä neljänkin lapsen kanssa, nyt siihen ei edes tullut mahdollisuutta. En syytä tästä pelkästään häntä…vikaa on ollut molemmissa.
Koen, että hän olisi halunnut vain minut,ei lapsiani…
Miten pääsen tämän yli? Ikävä on ja ahdistaa, vaikka tiedän tehneeni oikein.
Tarinaasi lukiessa nousi aika vahvana tunne, että uusi vaimosi kokee lapsesi jonkin asteisena uhkana. Jos vuoroviikottelu on toiminut hyvin ja yhteistyö lasten äidin kanssa on sujunut kitkatta ja lapsesi ovat tyytyväisiä, miksi tehdä muutoksia ? Nykyisellä vaimollasi on myös omia lapsia. Asuvatko he äitinsä luona koko ajan vai onko heillä lasten isän kanssa jonkinlainen sopimus ?
Mieleeni tuli myös ajatus, millainen äiti hän on omille lapsilleen. Onko äitiys hänelle hyvä asia vai kokeeko hän sen rasitteena. Selkeää kuitenkin on, että hänen prioriteettinsa lähtevät hänen halustaan saada sinut itselleen, ei niinkään sisällyttää lapsiasi osaksi uutta elämäänne. Naurettavaa vedota tällaisessa tilanteessa lasten etuun. Valitettavasti minulla ei ole tarjota mitään poppakonsteja sydämesi parantamiseen. Ainut asia jonka voin omasta näkövinkkelistä sanoa, että teit ehdottomasti oikein, kun et niellyt purematta vaimosi vaadetta toimia hänen tahtonsa mukaan. Jaksamisia sinulle.
Isänpäivän iltaa!
Ja pahoittelut, että olet joutunut rakastavana ja välittävänä isänä edes kyseenalaistamaan oikeutta viettää lapsiesi kanssa kaiken mahdollisen ajan minkä haluat! Varsinkin, kun olet ollut tukena ja apuna myös puolisosi lapsille.
Minun tyttäreni asuu joka toinen viikko isällään ja joka toinen viikko minulla. Olen ollut tyytyväinen tähän järjestelyyn vaikka entinen puolisoni ei työnsä takia ole aina kotona, joten tyttäreni joutuu olemaan yksin paljon. Minulle ei ilmoiteta lainkaan noista päivistä, joten olen sitten soitellut paljon lapselleni ja hakenut häntä tarvittaessa luokseni myös 'omien viikkojeni ulkopuolelta'. Tottakai äitinäkin haluan asioiden hoituvan lapsen kannalta parhaimmalla mahdollisella tavalla! Kun taas itselläni on työmatkoja, ei tyttäreni voi mennä isälleen - kun ei ole 'hänen viikkonsa'. Olen sitten saanut ystäväperheeltä apua noille päiville ja tyttäreni on heillä yökylässä.
Mutta ihmettelen suuresti, miksi normaali viikkorytmi ei sopinut uudelle puolisollesi? Jotenkin itsekkin ajattelisin ensimmäiseksi, että lapsesi eivät ole toivottuja kuin viikonloppuisin..Voikun hänkin ymmärtäisi, että lapset ovat meillä lainassa - se aika on niin lyhyt, kun olemme saman pöydän ääressä hälinän keskellä ja tappelemassa aamuisin wc-vuoroista. Joskus tulee aika, että kaipaamme sitä arjen sirkusta, josta kuitenkin lopulta selviää.
Itse totuttelen myös uusperheen kuvioon, jossa on jo aikuiset lapset vaatimuksineen. He ovat menettäneet äitinsä sairauden myötä, joten haasteita riittää. Mutta silti uskon, että pari vuotta eteenpäin on tilanne taas toinen ja aikaa jää myös keskinäiselle parisuhteelle. Lapset ovat siunaus, ei rasite. Tulee vielä päivä, että tarvitsemme heitä - sen kun jaksaisi muistaa.
Toivon sinulle voimia arjen taistoihin -
t. Revontuli
Pahoittelen tilannettasi. Kumpa voisikin sanoa että, kun näin ja näin teet, niin sitten kaikki muuttuu hyväksi.
Lapset todella ovat ne tärkeimmät aina ja heidän ehdoillaan on elettävä. On lisäksi raakaa edes ehdottaa lasten vanhemmalle, että hänen pitäisi jollaintapaa vähentää lastensa kanss a oloa.
Sitä sanotaan, että aika parantaa. Onko muuta keinoa, kuin elää tunteita ja ikävää läpi, en tiedä. Viettää tietysti paljon aikaa ystävien ja perheensä kanssa. Keskittyä arkeen. Nämä kaikkihan sinä varmasti jo tiedätkin.
Päivä päivältä eteenpäin elämässä. Voimia arkeesi.