Tehotonta parisuhdeterapiaa
Hei,
olen reilusti kolmenkympin ylittänyt nainen. Olen ollut naimisissa yli neljä vuotta, josta viimeiset kolmevuotta mieheni on hyvin todennäköisesti pettänyt minua työkaverin kanssa. Nyt parisuhdeterapiassa terapeutti käänsi asian päälaelleen, kun menin tunnustamaan että olen myös mustasukkainen luonne. Ja että olen käyttäytynyt liian mustasukkaisesti ja tuhoavalla tavalla. Nyt siellä onkin alettu tutkia minun pääkoppaa, eikä sitä että onko mieheni pettänyt vai ei.
Tein sen virheen alussa, että ilmoitin, että haluan jatkaa mieheni kanssa ja rakastaa vaikka mitä paljastuisi. Nyt kun tätä asiaa olen miettinyt, en ole enää varma haluanko jatkaa koko suhdetta.
Minulla on yksi aikuinen lapsi. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, koska en pysty luottamaan mieheeni ja olen aika ajoin epäillyt miestäni uskottomuudesta. Myöskään hän ei ole ollut innokas puhumaan lapsista.
Minua on alkanut kuvottaa koko terapia. Ihan kuin terapeutti väkipakolla haluaa että olemme yhdessä ja haluaa tietoisesti siivota kaikki ikävät asiat pois pöydältä. Menen ja maksan terapiasta vain siksi, että voisimme juuri niitä ikäviä asioita siellä käsitellä, kun missään mualla emme pysty niitä käsittelemään. Jos yritämme jostain vaikeasta asiasta puhua kahden kesken niin se menee joko hirveäksi riitelyksi tai sitten mieheni sulkeutuu täysin.
Nyt kun työpaikalla alkoi hieman paljastua, että jotain outoa siellä on ollut tekeillä, niin nyt vasta mieheni on taas alkanut osoittaa seksuaalista kiinnostusta minua kohtaan. Kiinnostus on vain lisääntynyt, kun sain unelmatyön, ja sosiaalinen arvostukseni on noussut. Sitä ennen vuosia hän oli haluton sängyssä ja torjui minut useilla loukkaavilla tavoilla. Tuntuu jotenkin keinotekoiselta rakkaudelta, jos se syntyy siitä, että ”minä olen jotain yhteiskunnassa”. Tulee siis toisin sanoen käsitys, että hän ei rakasta todellista itseäni vaan tällä hetkellä asemaani.
Tuntuu välillä, että koko suhteemme on yhtä teatteria, ja että mieheni on pääsemässä terapiassa kuin koira veräjästä synneistään ja minusta ollaan luomassa syntipukkia, koska ole myöntänyt olevan liian mustasukkainen. Kotiläksyksi minulle annettiin tutkia omaa mustasukkaisuuttani. Koin sen myöskin selväksi viestiksi, että ”hei likka ota tää onkees, älä oo tippaakaan mustasukkainen”.
Uusi työ on alkanut tuodakin mulle sellaista fiilistä, että ihan sama jos on pettänyt ja ihan sama jos on ollut vuosien salasuhde jne. Mutta toisaalta hormonaalinen tilanteeni alkaa olla sellainen, että joskus niitä lapsiakin pitäisi tehdä. Siksi olisin halunnut että mieheni olisi myöntänyt mahdollisen salasuhteen tai että olisin muuten saanut todisteet. Olisi ollut helpompi tehdä päätös jatkaako vai ei? Nyt tämä on jäänyt tällaiseen kummalliseen välitilaan koko suhde☹️ Olen menossa myös omaan terapiaan, koska olen vuosia elänyt suhteissa, joissa minua on käytettytörkeästi hyväksi taloudellisesti ja seksuaalisesti fyysistä väkivaltaa käyttäen. Välillä vaikuttaa siltä, että tämä nykyinen on vain saman jatkoa, mutta hienostuneemmalla ja epäsuoremmalla tavalla.
Neuvoja, apua ja vinkkejä. Auttaisiko terapeutin vaihdos?
Hei, huonoon parisuhteesen ei kannata jäädä ja piste. - Omakokemukseni on että seurauksena voi olla ahdistuneisuus ja masennuskin. Kuulostaisi että sinulla on hyvä yhteiskunnallinen asema, miksi et eläisi itsenäisesti. Puolikkaisiin ratkaisuihin ei kannata tyytyä, kaikki tai ei mitään periaatteella😉. Uskottomuus tuskin katoaa mutta mustasukkaisuuteen voi kyllä löytää avun.- Asioita ei voi korvata tai paikata toisen aseman hyväksikäytöllä. Se että jättää asian käsittelemättä - kaihertaa loppuelämän sen olen jo tähän ikään kuullut ja kokenut.
Olen ollut myös petetty - luonteeltani en ole mustasukkainen ellei siihen todellakin ole aihetta ja silloinkin pettämisasia syynä. -
- Itselläni seurustelusuhteen alussa (ollessani työelämässä), kiinnostus kesti juuri niin kauan ja kun jouduin työttömäksi joksikin kuukaudeksi kiinnostus lopahti ja tuolloin tuli suhde toiseen ( salasuhde). Mustasukkainen en ollut - myöskään hän ei myöntänyt (ei myönnä tänäkään päivänä kun keskustelemme asoista pettämisestään). - Tosiasia on että hän on pettänyt koska nainen jonka kanssa pettäminen tapahtui on kertonut minulle tuon. On kovanahkainen mies (osaakohan kaikki tai suurinosa miehistä tuon ja mikä heidän mielestään on pettämistä ja mikä meidän naisten ?).
- Terapia auttoi minua ymmärtämään omaa käyttäytymistäni ja vahvisti ja kannusti etsimään syitä itsestäni ja näkemään tuon toisen aseman. Näkemään muita mahdollisuuksia. Joskushan terapeutin vaihtaminen auttaakin. Itse suivaannui niin että lopetin mutta nöyränä oli palattava jonkin ajan kuluttua takaisin.
Herkkänä ihmisenä vaistoan milloin on ollut vierasta tarjolla no eikä se mitään. Hänellä on vapaus ja oikeus katsellaa muita - elän vapaana onnellista elämää vaikka mies kuuluukin välillisesti eämääni.
Mies kertoikin jokin aika sitten hänelle itselleen sanotun terapiassa ettei kaikkea tarvitse kertoa. - Hän käänsikin asian omaksi voitokseen ja sanoi että hän voi salassa tehdä asioita ja se on sallittua kunhan vaan ei kerro kenellekään ja tuon hän on kertonut minulle niin että ei hän valehtele vaan että hän on jättänyt kertomatta totuuden....koska se on sallittua , se ei ole valehtelua. Oma mielipiteeni on että rehellinen kannattaa olla parisuhteessa epäilysten välttämiseksi ja suhteen onnistumiseksi.
Olen myöskin kuullut kerrottavan että terapia on turhaa silloin jos terapeutti ei pysty, osaa, voi tai hänellä ei ole vakaumusta rukoilla asiakkansa puolesta tai yhdessä.
Viimeaikojen (itse ole käynyt sielunhoitoterapiassa) mietinnän tulos on se että niin se juuri onkin. On hyvä olla samaa mieltä elämän perusasioista terapeutin tai muun auttajansa kanssa hoitosuhteen onnistumisen vuoksi. - Lyhytkin tehokas aika tuo ratkaisun elämääsi ainakin niin uskon, hätäillä ei kannata.🙂👍