Kiitos tunturisopuli! Sulla on kaunis nimi. Yritän edetä hiljaksiin, mutta pelkään. Kahviseura näin aluksi riittää. Enempään en pysty.

Yönkyyhkyläinen 🙂

Hienoa kuulla, että yrität eteenpäin uskaltaa sinäkin. Ja ihan oikeesti, jos sillä miehellä on mitään päässä 😟 se jaksaa odottaa sua. Jos se taas on niin tollo, ettei tajua, kuinka pahoin olet satutettu, niin menkööt menojaan...sellasta tyyppiä et sitten tarviikaan. Ei se oo sit sun arvonen! En enää kirjottele täällä, on muiden vuoro jo taas 😀 mutta halusin laittaa sulle viestiä, että ole luottavainen elämän suhteen. Ole levollisin mielin. Ehkä asiat ei eka kerralla onnistu, mutta ne loksahtelevat kohdalleen hiljalleen. Kun vaan pidät hyvää huolta itsestäsi, etkä sorru jäämään tilanteisiin, joissa sinua ei kunnioiteta, kuten arvosi mukaisesti kuuluisi. Et ole mikään jämä - olet arvokas hieno nainen, mutta vakavasti satutettu.

Itselläni on sama tilanne, olen havahtunut lähelläni sellaiseen ihmiseen, josta haluan pitää kiinni. Usko ja epäusko vaihtelevat...pystynkö...uskallanko...jaksanko...uskonko että tällä kertaa onnistun...mitä pitäisi tehdä toisin...niin mitä KAIKKEA pitikään tehdä toisin, että tällä kertaa voisin luottaa siihen, että jos ja kun jotakin rakentaa, se kestää, se pysyy - eikä romahda kuplan tavoin jossakin vaiheessa. Mutta silti - elämä on tehty elettäväksi. Näine haavoineenkin on vaan ponnisteltava eteenpäin. Koska - edessäni on arvokas ihminen, haluan mennä hänen kanssaan eteenpäin. Kai mäkin opin vielä normaalin parisuhteen tavoille 😟 Niitä kun ei oikein oo näkyny mun elämässäni...tähän asti 😋 Mut oon luvannu ittelleni, että tästä eteenpäin mulle ei kelpaa mikään muu kuin terve juttu. Joten yritän itsekin tässä pika-aikuistua 😉 ollakseni tehtävän tasalla hihii...

Virtuaalihalaus sinulle ja kiitos ketjustasi...niinkus joskus sulle sanoin...tää on ollu mullekin hyvin terapeuttista käydä yhdessä surua läpi...sun ja mun ja kai ne väliin meni sekas 🙂 Mutta miten se Chisun laulu menikään...sama mieli sama sydän sama nainen...ei mun sydämeni oo kuollut vaikka se on murskattu pari kertaa moukarin alla...se kukoistaa uudelleen...napatkoon ken voi 😎

Moi

Samanlaisia kokemuksia..Pahaa mieltä ja kuristava tunne kurkussa ja vattassa joka pvä.

Etoo lähetyvä joulu..pitäisi laittaa lahjoja ja esittää onnellista perhettä kun toinen örveltää tenuissaan pitkin kämppää.🤕

Anna tilanteen kehittyä rauhassa omaa vauhtiaan, jos mies on oikea hän kyllä ymmärtää kun sanot, että et ole vielä valmis, voit myös kertoa jo etukäteen haluavasi edetä hitaasti.
ei sinun tarvitse kertoa syytä moiseen, jos mies on hyvä ja ymmärtäväinen hän ymmärtää ratkaisusi ja etenee sinun tahtiisi.
Olen kyllä kauhean iloinen puolestasi, tuo on merkki eheytymisen alkamisesta.
Muista kaikki miehet eivät ole pahoja, meitä on joukossa tosi paljon hyviä miehiä jatka antavat aikaa ja tilaa kehittyä, eivät hyppää heti sänkyysi ja vaadi seksiä, eli etene omaan tahtiisi.

Hei yönkyyhky,

Jotenkin vain teki mieli heittää sulle tänne pari riviä...kirjoituksesi on ollut mielessäni viime aikoina. Arvaapa miksi 😋 Menetin hiljan itselleni tärkeän ihmisen, joka on ollut minulle ja monelle muulle kuin toinen isä. Ja mietin samaa asiaa toiseltakin kantilta myös oltuani eri elämäni vaiheissa itse keinoemona ja turvana muksuille. Joskus joku lapseton voi olla hyvin hyvin rakas niille, jotka janoavat "lisävanhempaa". En viitsi käyttää lastensuojelun termistöä. Mutta ehkä tuo toinen isä/äiti kuvaisi parhaiten mitä haluan sanoa. Monella meistä ihan normiperheissäkin isyys/äiteys ei riitä eikä kerkeä kaikkialle, mihin tahtoisi/toivoisi. On hienoa, että on olemassa ihmisiä, jotka antavat rakkauttaan ilman niitä verisiteen taakkoja. Itselleni varaisäni menetys ei koske yhtä kipeästi kuin oman isän menetys. Mutta se on silti suuri mullistus. Hänen myötään menetän paljon lapsuudestani. Hänen myötään kasvan itse hiukan aikuisemmaksi. Hän oli yksi merkittävä hahmo, tukipilari kasvussani kohti aikuisuutta aikoinaan. Ja nyt hän on poissa.

Kaikki tämä on pyörinyt päässäni, ja ajattelin, yönkyyhky, että mekin rikkinäisinä ja poljettuina voimme silti antaa rakkautta monille ihmisille ympärillämme. Ei se tee meistä sen huonompia ihmisiä/naisia, vaikkei meillä biologisia lapsia olekaan. Ja usko tai älä, huomasin ihan hiljan, että enää en todellakaan haluaisikaan olla biologinen äiti. Siis nyt enää tulla raskaaksi jne. Eräs vanha kolleega herätti minut tosiasiaan, että olen kasvanut lapsenkaipuuni yli. Minua inhotti ajatuskin, että pitäisi nyt enää alkaa vauvan äidiksi. Rakastan leikkiä muiden vauvojen ja lasten kanssa, mutta en enää haluaisi omaa. Eli kyllä tässäkin asiassa on ihmisenä kasvettu. Ja kaiketi hyväksytty tosiasia, ettei niitä vauvanyyttejä ole voinut hoivata kuin lainana 🙂

Halusin jakaa nämä ajatukset kanssasi jostain syystä, kun olemme itkeneet yhdessä lapsen saannin mahdottomuutta aikaisemmin. Hellä halaus sinulle täältä...pidä itsestäsi hyvää huolta...pidä kiinni arvostasi ihmisenä ja naisena kaikissa ihmissuhteissasi 🌻🙂🌻

Moi jokujossakin!
Tulin tänne ihan vahingossa. Oli varmaan tarkoitus tulla. Olen vilpittömästi pahoillani, että olet menettänyt sulle rakkaan ihmisen.

Hei,

Jos piipahdat täällä, niin laitahan muutama rivi omia kuulumisiasi. Joskus silmäilen vielä, onko sinulla uutta ja kuinka jakselet eteenpäin. Tarinasi kosketti itseäni niin kovin, tiedätkin sen!

Moi!
Ihanaa jokujossakin, sinä olit yksi, joka auttoi minua. Murruin, kun lopetit täällä. Miten olet selvinnyt läheisesi kuolemasta.

Itselleni juoksusta on tullut huumetta. Oli mulla kaksi miesystävää. Toinen kävi käsiksi liian aikaisin. Lopetin suhteen. Ei ne miehet oikein ymmärrä, miten pelkään ja muhun sattuu.

Ystävä armas ja kallis...mulle yks kaks tuli tunne, että on pakko piipahtaa täällä...ja luin tuskaisan tarinasi toisesta ketjusta

Ei ei ja ei...olen ihan sydän verellä...miten sulla nyt joka tarina menee näin...kerrotko heille tuskastasi ja sairaat tyypit takertuu sit suhun...ei hyvä Jumala tämä ole enää tottakaan...eihän sua SAA satuttaa noin paljoa ihmissudet...

Joka tapauksessa. Oon ilonen, että oot löytänyt lenkkeilystä huumeesi 🙂 Mullakin liikunta korvasi jotain pitkän pitkän aikaa ja piti mua pystyssä - vaikken koskaan oo ollu mikään urheiluhullu ennen. Se toi tullessaan kosolti niitä masentuneelle tarpeellisia endorfiineja 😋 ja sekä fyysistä että psyykkistä tasapainoa.

Joku sanoi, että ole varovainen uusia miehiä tavatessasi. Sanoisin nyt samaa ihan siitä syystä, että saisit aikaa parantua haavoistasi. Valkkaa paikkoja joissa ei voi tehdä mitään sulle ja päiväsaikaan ja yleisön läsnäollessa - jos ylipäätään koet tarpeelliseksi tässä vaiheessa. Ehkä sun pelkosi ajaa sua noihin tilanteisiin alitajusesti. Pelkäät ja alitajuntasi ajaa sua sun puolesta tilanteisiin joissa käyt läpi sulle tapahtunutta. Mä sinuna ehkä pitäisin hajurakoa miehiin pidemmän aikaa - ei siksi että kaikki miehet olis pahoja vaan siks että sulle jäis aikaa koota ittees ja sit alkaisit vaistota eheytymises myötä paremmin kuka milläkin aikein on matkassa.

Mietin vaan, että ehkä toimit niinku mä ekan eroni jälkeen. Ajattelin, ettei kukaan voi mua enempää satuttaa kuin hän, joten olin täysin huoleton ventovieraiden suhteen. Niin verbaalisesti kertoen kaiken mitä pahaa mulle oli tehty kuin treffaillessakin. Enkelit ovat minua totisesti suojelleet niillä treffeilläni - mulle ois voinu tapahtuu kaikkee tosi pahaa, semmosis paikois pyörin ja epämääräses seuras. Ja esim. työkaverini puukotti mua pahasti selkään ja olin töissä naurunalainen, koska puhuin ja tilitin ilman minkäänmoista itsesuojeluvaistoa kaikesta tapahtuneesta.

Oon nykyiseen parisuhteeseen lähtiessäni paljon pohtinut sitä, että missä menee fyysisen kosketuksen raja. Erityisesti siitä syystä, että epäonnistuneita parisuhteitani kaikkia leimasi alkuvaiheen nopea sänkyynmeno...En enää halunnut vain testisuhdetta - halusin ihan oikean loppuelämän kantavan jutun. Pohdin siis nopealla temmolla monenmoista. Mähän oon normisti arjessa esim. kova halaileen ja kosketteleen ihmisiä suomalaiseks. Ja luin tosi paljon kaikkee ongelmiini liittyvää sillon kun pää ja elämä oli ihan sekas joku vuos sit. Yhdes kirjas laitettiin rajoja sille esim. montako kertaa pitää tavata joku tyyppi ennen ku alkaa tehdä johtopäätöksii siitä, toimiiko homma vai ei tai mennäkö sänkyyn vai ei. Tapaamiskertojen määrä ei musta oo ratkaseva, vaan se ajatus itsesuojelusta. Ei musta oo kenenkään edun mukasta kerätä sänkykokemuksia kuin hiihtopokaaleja. Eli jotenkin mitä kauemmin malttaa pitää näpit irti toisesta, sen parempi sittenkin. Että jäis aikaa kehittää suhdetta ilman minkäänlaista seksuaalista velvotetta. Niin siis velvote siitäkin tietyllä tapaa tulee sitten kun on se eka kerta käyty läpi. Eihän se aina oo vaan molemminpuolista jeejee tekee mieli meininkiä kuiteskaan. Sitäpaitti kaikkee semmosta osaa arvostaa enempi mitä pitää vähän odotella ja tavotella. Kaikki minkä saa mulle tosta heti menettää ison osan arvoaan ja kauneuttaan.

Ja sitäpaitti tässäkin jutussa kävi ilmi se, että ei pidä koiran karvoja ihmetellä ekaks 😀 Jos oisin ekasta tapaamisesta laittanu poikki, oisin menettäny elämäni ihanimman ja hienoimman ihmisen. Ekojen treffien jälkeen ajattelin, että ei tästä mitään sit kuiteskaan tullu. Ei meillä synkkaa tarpeeksi rakentaaksemme parisuhdetta. Vaistoni kertoi toisin, ja houkutteli minut pyörtämään sanani ja lähtemään uudestaan treffeille. Vaistoni myös kertoi askel askeleelta minulle sen, että tällä kertaa edessäni on ihminen, joka kunnioittaa minua. Samanaikaisesti puntaroin jokaista tekoa ja tekemättä jättämistä. Näin pikku hiljaa, että edessäni oli ihminen, joka ei vaatinut minulta mitään sellaista, mikä minua satuttaisi tai olisi minulle vastenmielistä. Sehän oli mulle ihan uutta. Mun parisuhteenihan oli pitkälti ollut sellasii, että jo aika alkumetreillä exäni osottivat, kuka määrää tahdin. Ja erityisesti kaikessa seksuaalisuuteen liittyvässä. Olin siis ihan uudessa tilanteessa. Ekaa kertaa elämässäni olin alkamassa tervettä parisuhdetta. Se oli huissin outoa. Mutta ah niin mukavaa... Vaikka sydämeni leijaili, järkeni pysyi mukana ja totesi, että tällä kertaa sydämeni saa rauhassa leijailla. Järkenikään ei löytänyt syytä pelätä, sillä yhtä lailla kun tein itse parhaani kunnioittaakseni tulevaa miestäni, koin saavani kunnioitusta minäkin. Yhtä lailla kun itse rakastin, sain myös vastarakkautta. Ehdotonta sellaista. Minut hyväksyttiin minuna. Ensimetreillä ei alettu keskustella tavastani pukeutua käyttäytyä jne. Ja molemmille olikin tärkeää se, että tulisi hyväksytyksi juuri omana itsenä.

Kerroin nyt tuosta laveasti siksi, että jospa se antaisi sinulle yönkyyhky jotakin ajateltavaa siitä, että voisit keskittyä tällä haavaa itsesuojelukurssiin - ehkä se on just nyt sun kohdalla sitä, että et edes yritä treffailla. Vain siksi, että saisit henkisesti aikaa parantua. Tiedän, kuinka tuskainen on se kaipuu toisen ihmisen luo. Toisaalta itselleni toipumismatkallani hoin yhä uudestaan, että jos haen toisesta vain turvallista kainaloa, olkoot. Mun itteni on oltava ittelle se turva eka. Tai vaikka sitten se halinalle kotona. Kenenkään tehtävä ei ole olla mun turvani. Mä haen elämän kumppanuutta, en turvamiestä 😎 Rakkauteen ei tarpeisiin pohjaten. Ja jos yhteen sanaan tiivistäisin kaikkien ihmissuhteiden avaimen, se olisi kunnioitus 🌻🙂🌻 Sitä vaadin kanssaihmisiltäni ja sitä inhimillisen parhaani mukaan yritän heille osoittaa. Ja sitä sinunkin ystäväiseni toivoisin oppivan vaatimaan itsellesi. Olet sen arvoinen ja paljon paljon enemmän 🙂🌻

Moi!
Voi jokujossakin! Miten sä nyt osasitkin tulla tänne. En voi elää ilman juoksua. On tullut vedettyä pidempiä lenkkejä. En edes juoksulenkillä unohda. Mustelmat ovat hävinneet. Olen mielestäni ollut varovainen miesten suhteen. En enää treffaile. Minä ja kisu ollaan se perhe. Ei mua vaan voi kestää kukaan normaali mies.

Moi nyt sitten vihdoin viimein...kirjotin heti vapun jälkeen sulle pitkän tekstin ja kävi vanhanaikasesti - nettiyhteys katkes ja teksti häipy bittiavaruuteen pah. Joten ei tästä tuu enää kuin heikosti lämmitetty soppa näin jälkikäteen kun vihdoin ehdin istumaan ja rauhas kirjottaan sulle taas.

Tuon viimesimmän lauseesi takia mä ärähdän kyyhkyläinen 😝 Tuosta asenteesta sun pitää kasvaa ulos...jos elät ajatellen, ettei kukaan kunnollinen mies sua huoli, toiveesi tulee toteutumaan. Pyllähdin melkein seljälleni kun luin sen - KOSKA NOINHAN ITSE AJATTELIN VUOSIKYMMENIÄ!!!! Ja millasin tuloksin - sain matkaani vain niitä jotka käyttivät hyväksi omaa arvottomuuden tunnettani ja pyöritteli mua kuin marionettia. Ei ei ja ei kyyhky pieni...sä olet ARVOKAS nainen ja siihen ei vaikuta mikään toisten tekemä - eikä sen puoleen omat tekemisesikään. Olet arvokas koska olet olemassa. Piste. Ihan elämän perusjuttu. Kun me pullahdetaan äitimme kohdusta, olemme arvokas uusi elämän alku. Eikä elämämme siitä sen arvottomammaksi muutu - ellemme itse kovasti sitä yritä - ja sittenkin se voi olla arvotonta vain omissa silmissämme, mutta todellisuudessa fakta on se, että jokainen elämä on arvokas itsessäänkin. Siihen ei tarvi lisätä mitään. Lupaathan miettiä tätä tykönäsi 🌻🙂🌻

yönkyyhky kirjoitti 29.4.2011 20:55

Moi!
Voi jokujossakin! Miten sä nyt osasitkin tulla tänne. En voi elää ilman juoksua. On tullut vedettyä pidempiä lenkkejä. En edes juoksulenkillä unohda. Mustelmat ovat hävinneet. Olen mielestäni ollut varovainen miesten suhteen. En enää treffaile. Minä ja kisu ollaan se perhe. Ei mua vaan voi kestää kukaan normaali mies.

Höpö höpö, sinä kelpaat, kun löydät sen oikean, sinulle tehdyt kamalat teot eivät laske sinun arvoasi millään lailla, sinä olet silti rakastettu, aina on joku myös sinulle, joku joka oikeasti rakastaa sinua, välittää sinusta, kuuntelee sinua, sinun tulee vain löytää hänet, ei sen vaikeampaa, mutta ei sen helpompaakaan.
Muista myös, että on olemassa Taivaallinen isä joka kuulee hiljaisimmatkin kuiskauksesi - hätähuutosi, Isä joka rakastaa sinua ehdoitta sellaisena kuin sinä olet.
Odottaa, että sinä tulet ja otat vain uskon vastaan.

Moi!
Kiitti Mara70! Anteeksi, mutta mun usko on hukassa. Jos mua sen takia satutetaankin? Voi apua sentään!! 😯🗯️

Mä en nyt usko miehiin enkä Jumalaan. Mun ruumis on silvottu miehen toimesta.

yönkyyhky kirjoitti 24.5.2011 21:15

Moi!
Kiitti Mara70! Anteeksi, mutta mun usko on hukassa. Jos mua sen takia satutetaankin? Voi apua sentään!! 😯🗯️

Mä en nyt usko miehiin enkä Jumalaan. Mun ruumis on silvottu miehen toimesta.

Ei yönkyyhky, ei noin, Jumala rakastaa sinua sellaisen kuin olet, ei rankaise sinua siitä, että et usko - vaan rakastaa.
Häpeän miesten puolesta, sinua sattuttaneiden, jotka eivät itse ymmärrä hävetä, voi kunpa löytäisit hyvän, lohduttavan, rakastavan - sinulle kaikkenssa antavan miehen, olet enemmän kuin ansainnut sen.
Voi kunpa voisin puhaltaa kivun pois sinusta, mutta en voi, en vaikka kuinka yritän.
Mutta minulla on jotain, minulla on usko jonka sain oman elämäni karikoiden yhteydessä - saanhan rukoilla puolestasi vaikka et usko, saanhan?

Heipsan parahin yönkyyhky,

Kyllä sulla on lupa olla vihanen miehille ja Jumalalle. Se on osa aitoa itsekunnioitustasi nyt, rehellisyyttä itseäsi kohtaan, kun joku on tehnyt sinulle suurta vääryyttä. Äläkä tukahduta vihaasi, anna sen leiskuta niin kauan kuin se leiskuaa ja alat hahmottaa muitakin tunteita kuin vihaa. Ja alat huomata, etteivät kaikki miehet ole yhtä kuin ne miehet, jotka ovat sinulle tehneet pahaa. Ja alat kenties huomata, ettei Jumala olekaan se joka on ollut sadisti vaan kanssaihmiset. Mutta silloin kun kokee jonkun tehneen jotain väärää pitää ensin purkaa se raivo itsestä ulos. Sun kohteesi nyt ovat vähän huonosti tavoitettavissa 😋 kun parhaiten kuitenkin raivo purkautuu oikeaan kohteeseen osoitettuna. Mutta siltikin, jollakin tasolla pura vihaasi. Keksi itsellesi mukavalta tuntuva keino käydä läpi vihaa ja raivoa joka sinussa kuohuu. Jollei muuten niin mielikuvaharjoitteluna vaikkapa isket turpiin niitä jotka tekivät sulle pahaa - ja niin että veri lentää ja saavat mielikuvissasi tuta. Omista kokemuksistani nopeampi eheytyminen alkoi vasta kun niitä oli tarpeeksi märehtinyt ja alkoi tulla vihansa kanssa sinuiksi. Kokeilin kaikenlaisia jippojakin kuten piirsin kiduttajieni kuvan paperille ja hypin päällä. Tai revin heidän kuvansa tuhansiksi paloiksi. Unissa kävin painia paljonkin. Konstejahan on miljoonia, anna mielikuvituksesti lentää. Pääasia on, ettet vahingoita itseäsi etkä ketään muuta vihaa purkaessasi. Eli vaikka se tapahtuisikin vain mielikuvissa, niin saat silti kosketuksen omiin todellisiin tunteisiisi ja saat antaa niiden velloa vapaasti, kun tiedät, ettet todellisuudessa satuta ketään.

Mietin tossa, että ellei täällä ole meneillään, niin mikset ehdottaisi tukinettiin raiskatuille vertaisryhmää, suljettua sellaista, missä saisivat olla läsnä ne joita asia oikeasti henk koht koskee. Ei kukaan varmaan tajua niin hyvin kuin vertainen, mitä kaikkea ehkä ulkopuolisten mielestä ihan nurjaakin seksuaaliseen väkivaltaan liittyy. Ja kun sä pidät enempi tästä nettikanssakäymisestä tällä hetkellä.

Ja vaikka siitä pidätkin, niin ethän erakoi itseäsi. Yritä repiä voimiesi mukaan ihmisten kanssa kanssakäymiseen. Mutta ne treffailut sinuna antaisin olla kunnes olet tolpillasi kunnolla. Oma kokemukseni ja kuulemani tarinat kun antavat ymmärtää, ettei noilla laastarisuhteilla ole kuitenkaan kestävyyttä. Eli pitäisi vaan malttaa pitää näppinsä irti siitä toisesta sukupuolesta kunnes omat jalat kantaa oikeasti. Opetella itsensä rakastamista...siinähän meillä polkua riittää. Kuinka olla itseä kohtaan ylirakastava silloin kun on sallinut itselle tehtävän liian paljon pahaa. Älä käsitä väärin, en missään nimessä sano, että oisit voinut puolustautua väkivaltatilanteissa. Et voinut ja siksi kaikki on tapahtunut. Mutta se että sinun exäsi pahoinpiteli sinut täysin sadistisesti ei varmasti tullut yllätyksenä siinä mielessä, että väkivalta tavallisesti ilmaisee uhkana tulostaan jo aiemmin. Jos olisit rakastanut itseäsi läpikotaisin, olisit jo uhkavaiheessa jättänyt exäsi.

Toivottavasti tuo ei saa sinua syyllistämään itseäsi, se ei ole tarkoitus. Syyllisiä rikoksissa on yksi ja se ei ole uhri. Mutta se että suostumme väkivaltaisiin suhteisiin alunperinkään on rikos itseämme kohtaan. Se osoittaa, ettemme rakasta itseämme kypsällä tavalla. Joko sellaisessa suhteessa pitää lähteä kipin kapin hakemaan apua koko perheelle, tai pelastaa itsensä ja lapsensa. Minusta on ollut hienoa, että kun olen opetellut uudelleen näkemään, kuka minä oikeasti yksilönä olen, olen myös alkanut tunnistamaan toisissa piilevän pahanolon uusin silmin. En enää lankea niin helposti valheellisiin naamareihin. Vaistoan toisten vihan ja rakkaudettomuuden aika pian verrattuna aiempaan. Luen myös ihmisten käytöstä tarkemmin. Kaikki tuo suojelee itseä pahuudelta. Tunteemme, aistimuksemme, vaistomme, rehellisyytemme itseä kohtaan ovat oivia itsepuolustusvälineitä. Ensin luin tuon kirjoista, enkä uskonut, mutta kokeiltuani ja työstettyäni kaikkea tuota totesin, että tottahan se on. Olin tukahduttanut tunteitani vuosikymmeniä, eivätkä ne auttaneet minua tunnistamaan läheisteni sadistisuutta. Eikä etenkään vastakkaisen sukupuolen eli parisuhteissa. Uskoin sanoihin vaikka teot olivat mitä olivat. Vaikka minulla oli näyttöä ja epäilyksiä jatkuvasti ristiriitaisuuksista, en uskonut vaistoani. Sitäpaitsi halusin niin pakkomielteisesti itselleni perheen, etten ollut valmis uskomaan yhtäkään epäilystäni. Ja kaiken lisäksi ajattelin, ettei yhden kamalan helvetin jälkeen voisi tulla toista. No voi tokkiisa, kyllä vaan voi. Ei sellasta sääntöä ole olemassakaan, etteikö voisi, jos itse siihen suostun. Jollen itse anna itselleni aikaa eheytyä kunnolla, että siipeni oikeasti kantaisivat muuallekin kuin toisen petolinnun raadeltavaksi.

Toivottavasti tekstini ei ole liian rankkaa, etten saa sinua rypemään syyllisyydessä. Katuminenkin kuuluu osana menneisyyden käsittelyyn, kunhan sinne ei jumiudu. Mutta silti pääosin katseen pitää suuntautua eteenpäin. Kuinka toimia toisin, ettei joutuisi samoihin helvetteihin uudelleen? Jos olen aina toiminut tietyllä tavalla, olisiko syytä vaihtaa taktiikkaa? Eiköhän missä tahansa pelissä oteta uudet kuviot, jos on tullut takkiin. Sitä suuremmalla syyllä oman elämän suhteen. Menneiden hautaaminen käsittelemättä on myös huono juttu. Niitä pitää viilata sen verran kauan, että niiden kanssa on sujut, ja pystyy häpeilemättä kertomaan, että näin mun elämäni on mennyt. Ja tajuamaan, että entiset helvetit voivat myös tehdä meistä ihan ainutlaatuisia ihmisiä jonkin asian suhteen. Itselleni omien kriisien syvällinen läpikäyminen auttaa minua kohtaamaan hirmu monenlaisia ihmisten ongelmia. Toki siihen vaikuttaa muukin elämänkokemus, työkokemus jne. Mutta väittäisin, että niin hirveitä kuin elämän aikana joudummekin kokemaan, ne voivat olla valtava voimavara elämässä eteenpäin. Niihin kätkeytyy siunaus kuten kaikkeen suruun. Niihin liittyy paljon luopumista ja surutyötä, tuskaa ja ahdistusta. Siksi juuri niitä työstäessämme voimme löytää aivan uusia ulottuvuuksia elämäämme ja tulevaisuuteemme. Näitä asioita ei suon silmässä jaksa uskoa eikä nähdä. Niitä voi tajuta vasta jälkikäteen jos silloinkaan. Joskus joku ulkopuolinen voi sitten tajuta, koska näkee eri perspektiivistä.

Jakselehan, älä jää yksin. Sure, itke, vihaa, kiukuttele - ja rakasta itseäsi. Jollet osaa, opettele 🌻🙂🌻