Heips

Ei lääkitys oo niin paha juttu - vaikka ittekki oon ollu tosi lääkevastanen, oon viime vuosina saanu apua just lääkkeistä kroonisiin ongelmiini kuten migreeni, allergiat ja sitten kriisini keskellä masennukseen. Ainoa kurjuus masennuslääkkeellä oli, että kärsin voimakkaista sivuvaikutuksista suurimman osan ajasta. Onneks mun ei tarvinnu pistellä niitä kun puoli vuotta. Mutta niitten avulla jaksoin järjestellä elämääni hetkellä, kun toivo oli vielä aika tavalla hukassa. Olin tosi uupunut kaikista konkreettisista vaikeuksista, joten pillerit oli se piristysruiske, joitten varassa jaksoin kahlata läpi niin konkreettisia tuskan aiheita kuin henkisiäkin. Jaksoin kääntää tunkiota tarpeeksi syvältä voidakseni sitten jo huomattavasti paremmin.

Älä sä yhdestä anopista välitä...sehän totta kai ei voi myöntää poikansa olevan hirviö. Kuka äiti voisi!!! Nehän ovat aina äidin kärsiviä kullanmuruja vaikka mitä tekisivät, ja syyttömiäkin kaiken kukkuraksi maailman pahuuteen. Joten anna olla omassa arvottomuudessaan moiset kommentit. Sinä itse tiedät, että olet tehnyt oikean ratkaisun päättäessäsi, että sinulla on oikeus tästä lähtien turvaan elämässäsi. Eikä kenelläkään ole oikeutta ottaa sitä sinulta pois.

Mene vaan levollisin mielin terapeuttisi pakeille. Avaa kaikki se riuduttava tuska. Niitten työtä on kuunnella ja olla tukena. Jollei siellä saa olla aidosti tuskansa kanssa niin missä sitten kysyn ma 😝 Joku fiksu sanokin täällä jo, että eka kerta oot Niagaran putous, toka kerta ehkä putous, kolmas kerta koski, neljäs kerta virta, viides kerta puro 😉 Anna mennä, itku parantaa haavoja. Tulee sekin aika, ettet jaksa itkeä. Ootko sä muuten niitä, jotka itkee avuttomuutta, raivoa, tuskaa, iloa vai mitä? Ainakin noi tunteet oon itkujeni takaa hahmottanu. Usein vaikeissa tilanteissa huomaan itkuni olevan raivoa täysi. En vain osaa tyylikkäästi raivota, joten itken raivoani ulos...

Terveisiä kisuliinille ja kyyhkyläiselle 🙂🌻

Moi!
Olen nyt rauhallisempi. Olin pitkästä aikaa juoksemassa. Kävelyn lomaan myös juoksin. Sain hien lentämään.

Joo olen huomannut, että itkut eroavat toisistaan. Eniten olen itkenyt avuttomuutta, johon liittyy pelkoa ja ahdistusta. Tuskaa itken kivusta ja menetyksestä. Raivoa en itkien. Eniten itken omaa avuttomuutta, surua enkä pysty antamaan itselleni anteeksi. Olen itselleni niin vihainen.

No toi lenkkeily tekee niin hyvää. Tätä menoa juoksen ensi kesänä jossain tapahtumassa. Siinä olisi kyllä ajatusta!🙂👍

Kiitos jokujossakin!

Anteeksi maalaisuuteni 😮 mutta mitä sinun pitäisi antaa itsellesi anteeksi? Ei ummarra. Ymmärtäisin jos puhuisit, kuinka antaa anteeksi miehellesi - mutta mitäs pahaa sä oot tehny, että sun pitäis antaa ittelles anteeks??? Nimim. epätietoinen 😝

Ja toinen hölmistynyt kysymys, tunnetko vielä avuttomuutta ja jos tunnet, mistä tai miksi? Vai onko se menneen talven lumia ja itkuja?

Moi!
Pidän itseäni vielä avuttomana ja surkeana. Pidän itseäni tapahtuneeseen vähintäänkin osasyyllisenä. Sitä tarkoitan anteeksiannolla itselleni. Mun olisi pitänyt osata epäillä ajoissa ja lähteä. Nyt saan voimaa lenkkeilystä ja hyvää oloa. Voi olla, että siinä menen äärimmäisyyksiin. On ainakin joku syy nousta aamulla ylös.

Olen päättänyt unohtaa tapahtuneen ja keskittyä tulevaan. Jos tulee paha olo, menen ulos lenkille. Töihin palaan ensi viikolla. Pitäkää peukkuja. Olen asiakaspalvelussa. En kerkiä töissä ainakaan murehtimaan. 🙂👍
Enkä ainakaan vähän aikaan miehiä vilkuile. Kai sekin aika tulee vielä.

Vau, toihan on hyvä uutinen, että pääset takasin töihin. Hienoa!!!! Olen tosi ilonen puolestasi. Iso askel kohti ns. normaalia elämänkulkua taas. Otahan iisisti ekat viikot, oot käyny valtaisan prässin läpi - ja ainakin omat kokemukseni asiakaspalvelusta ovat, että tiskin takana seisominen osaa olla rankkaa puuhaa. Mun kokemus ainakin oli se, että jotkut ihmiset tuli purkaan omaa pahaa oloaan siihen täysin syyttömään asiakaspalvelijaan ja kiukutteli ja ärhenteli minkä ehti. Mikään ei ollut hyvin alkuunsa eikä lopussakaan...ja tiedät, että koko känkkäränkkänäytelmällä ei ole mitään henk. koht. tekemistä sun kanssa eikä myymäsi tuotteen kanssa 😝 Kunhan vaan saa likasankonsa jonnekin kipattua...Joten pidä hyvä huoli itsestäsi, että jaksat työhön paluun 🙂🌻

Moi!
Ihanaa olla taas töissä ihmisten parissa. En tee kyllä, kun kolmipäiväistä työviikkoa. Se on nyt toistaiseksi tarpeeksi. En ole valmis enempään. Voi sitä nalkutusta, mitä kuulee. Huh.

Ei oikeesti: on tää väsyttävää. Olen yhtäaikaa haltioissani ja kauhuissani. Saan vaihtelevasti sääliviä tai paheksuvia katseita. Ihankuin olisin paikallinen kylähullu. Niin kai sitten.

Kiitos sulle jokujossakin. Tuntuu hyvältä, kun välität. Pidä myös itsestäsi huolta! 🙂👍

Tulee mieleeni isoäidin asenne - kyllä maailmaan ääntä mahtuu - osasi suhteuttaa ihmisten mielipiteet asioista. Itsellä tuo on väliin kyllä niin hakusassa. Nyt esim. kun on uudessa työympäristössä vaihteeksi huomaa keräävänsä taas pisteitä. Eli tarkotan sitä, että pelkää ihan hirveästi, tuleeko hyväksytyksi joukkoon. Vaikka toinen terveempi puoli itseäni aina vetää minua ihmisiä kohti, toinen negatiivisempi puoli aina murehtii, kuinka tulen hyväksytyksi. Olenko tehnyt asiat niin hyvin kuin minulta olisi odotettu, olenko ymmärtänyt mitä minulta on toivottu jne. Ja sitä loputonta epävarmuutta mikä siitä seuraa ja ahdistustakin olen havainnut ilmassa. Pelkoa epäonnistumisesta. Jossakin selkäpiissä ne viime vuosien epäonnistumiset kummittelee yhä ja luovat pelkoa. Nyt kun olen saumakohdassa työurallani, en ole vielä kokenut onnistumisia uudella saralla. Olen kokenut onnistumisia opinnoissani, mutta kun on jo ollut pitkään työelämässä, kai sitä jotenkin kokee, että todelliset onnistumiset olisivat vasta työssä. Ikään kuin vain se olisi tosielämää. Ja onhan sitä nihkeä edelleenkin uskomaan omiin taitoihinsa kaiken rehellisyyden nimissä. Mutta sittenkin on hyvä olla tässä vaiheessa elämää. On kuitenkin menty iso harppaus eteenpäin siitä ajasta, kun oltiin ihan pohjilla.

Tsemppiä työkuvioihin - uskotaan omaan arvoomme sinä siellä ja minä täällä 🙂🌻

Moi!
Ihmettelen jokujossakin, miksi sä tuntisit itsesi epävarmaksi. Mun mielestä sä vaikutat vahvalta, varmalta ja hyvin lämpimältä ihmiseltä. Kiitän sinua, miten olet jaksanut minua tukea.

Mun on pakko kertoa, että tämä on hyvin tuskallista, kun kaikki haaveet ja unelmat ovat murskana ja itsetunto ja naisellisuus on mennyt. Olen elämälle katkera, kun ei ole mahdollisuutta sitä omaa pientä tuhisevaa nyyttiä.

Enkä osaa haaveilla mistään. Hyväksyn sen, jos vanhaksi piiaksi jään. Olisihan se ihanaa, jos olisi rakastava mies. Taitaa olla liian utopistista. Ja seksi: pelkkä ajatuskin pelottaa ja ahdistaa. Tokkopa pystyn enää koskaan kenenkään koskea itseeni sillain. Tarvii kai siitäkin ottaa puheeksi psykologin kanssa. Hävettää kyllä koko ajatus!😑❓

Voi hyvin virtuaaliystävä jokujossakin! Kai saa sanoa ystäväksi? Kiellä sitten, jos ei sovi. Siinäs näette olen niin epävarma ja ihan hajalla, mutta vielä hengissä.🙂👍

Totta kai saat kutsua minua virtuaaliystäväksi 🙂🌻 Luettuani ensi lauseesi tekisi mieli sanoa teinimäisesti hihi 😉 Mulla tulee nimittäin niin vahvana mielikuva siitä, miten mut nähtiin mun viimesessä pitkäaikasessa työpaikassa. Olin sellainen eteenpäin puskeva juna, jota ei esim. pysäyttänyt pirttihirmu pomo kuten monet muut. Sellaisena he näkivät minut - vahvana ja varmana. Varmuuteni tuli pitkälti työkokemukseni kautta ja pomon henkisen tuen kautta. Niin siis lunastin paikkani hänen silmissään tuettuani häntä aikana, jolloin lähes koko henkilökunta puukotti häntä selkään. En siksi, että pidin hänestä, vaan koska halusin yhteisöllistä hyvää oloa ja tietty sitä kautta omaakin. Joten sain aseman, jossa hänkin usein kuunteli minua, kun laitoin kovan kovaa vastaan. Ei tietenkään aina kuten ei pidäkään esimiehenä. Hänen ilkeät piikkinsä ja temppunsa satuttivat minuakin lujaa väliin kun olin itse heikoilla, mutta en näyttänyt sitä kovin paljon ympärilleni, koska halusin suojella työkavereitani. Meistä jokainen kärsi yhtäläisesti piikittelystä ja ilkeilystä. Joten tiesin, että he kuvittelivat minun olevan täysin terästä, kun tuskani ei näkynyt ulospäin. Sitäpaitsi en halunnut pomoni näkevän, kuinka lujaa hänen typerät lapselliset piikkinsä oikeasti satuttivat. Ja sitten kuitenkin tämä teräsnainen romahti yks kaunis päivä totaalisesti - otti käsilaukkunsa ja häippäsi. Laittoi vaan pomolle maanantaiaamuna viestin, ettei tule takasin. Tein nimittäin viikonloppuna ekan irtioton parisuhteestani - mutta tajuttuani menettäneeni kaiken sosiaaliturvan Suomessa routa ajoi porsaan kotiin vielä kerran ennen lopullista irtiottoa. Mutta ei enää siihen työpaikkaan vaan jäin pitkän sairasloman jälkeen vuorotteluvapaalle jonka myötä palasin lopullisesti Suomeen. Henkinen romahdukseni tuli siis nopeasti sitten kun kotona yhteiselämä romahti mahdottomuuteensa. Toki tiedostin itse, että voin pahoin jo vuosien ajan, mutta se totaalinen elämän hallinnan menetys tuli nopeasti. Tai ehkä havahtuminen siihen, että oikeasti elämäni voisi olla jotakin muutakin kuin oksettavaa pakkopullaa ja rautahäkkiä. Ja pelkoa ja pahaa oloa.

Voin aivan yhtä lailla kiittää sinua tästä ketjusta. Kuten sanoinkin jo - tämä on ollu mulle hyvin terapeuttista. Minulla on omat syvät haavani lapsuudesta ja parisuhteistani takana ja osin vielä mukanakin.

Tuska äitiyden menettämisestä osaa olla rankkaa. Ole ihan rauhassa katkera. Se pitää käydä läpi. Olen itsekin rypenyt asian suhteen itsesäälissä ja katkeruudessa ja kateudessa. Sitten aikani ryvettyäni tajusin, että se oli jo sitten ihan höhlää. Minulla on korvaavia lapsia useita elämässäni. Eivät he täysin biologista äitiyttä korvaa - ei pulleaa vatsaa eikä verisidettä eikä söpöä pikkunyyttiä. Mutta niitäkin hetkiä yritän väliin varastaa muilta 🙂 Teen myös vapaaehtoistyötä nuorten parissa ja kanssa. Eli olen kehitellyt erilaisia korvaavia juttuja. Jossain vaiheessa kun pelkäsin sekoilevani äitiyden tuskassani hankkiuduin perheeseen lapsenhoitajaksi. Oli ihana viettää päivät muksun kanssa. Sain nauttia kaksivuotiaan maailmasta ja perspektiivistä vaikkei oma ollutkaan. Nytkin väliin lupaudun lapsenlikaksi tuttaville ja pyydän kummilapsiani kylään pysyäkseni jotenkin lasten maailmassa kärryillä. Lapsilla ja nuorilla on niin paljon jakamatonta tuskaa sisällään. Jos voin jotenkin heitä tuuppia omassa kasvussaan, hyvä on. Ainakin koen kohtaamiset heidän kanssaan valtavan antoisiksi. Ja rehellisyyden nimissä myös säälin nykylapsia. Heidän maailmansa tuntuu julmalta ja kovalta - vaikka väliin ilahdun, että jotain lapsuudesta vielä on jäljellä, kun tapaan heitä kesällä uimaretkilläni ja talvella jääleikeissään.

Jotain unohtui - puhu ihmeessä seksuaalisen kanssakäymisen pelosta psykologille jos vaan pystyt. Mä itte en ehkä pystyis - vaikka tiedän, että munkin haavoja on seksuaalinen väkivalta. Oon terapoinu sitä asiaa yksin ja ystävieni kanssa. Joidenkin harvojen ja valittujen. Eli onhan nyt maailman luonnollisin asia, että haluat turvata itsesi moisen kokemuksen jälkeen. Älä vaan kanna siitä häpeää hyvä ihminen!!! Olisi luonnotonta jos sellaisen tuskan jälkeen olisit valmis leikkimään jonkun seksileluna heti perään. Kunhan pidät oman arvosi ja kunniasi omissa silmissäsi puhtaina!!! Se että joku muu on käyttäytynyt väärin ei vie sinun arvoasi ihmisenä tai naisena. Koskaan ei elämässä tiedä, mitä hienoa tulevaisuus voi tuoda tullessaan. Äitini kertoi minulle joskus, kun joku hänen pitkäaikainen tuttavansa rökitettiin naisystävien taholta lapsettomana. Äitini oli pamauttanut siihen, että hänellähän on lapsia enemmän kuin meillä muilla yhteensä - ko. nainen oli nimittäin töissä lastenkodissa. Itse ainakin uskon, että koska minulla ei ole lapsia eikä lapsenlapsia ympärillä pyörimässä, minulla on avoin syli niin monelle ihmiselle. Uskon, että kanavoin äitiyttäni sillä tavoin luomalla itselleni "lapsia". Ehkä se on sitä kuvaamaasi lämpöisyyttäni. Jaan tunteitani ylitsevuotavasti kanssaihmisilleni, koska en voi niitä jakaa kotona. Olen myös hurjan kova halaamaan. Sekin on korvike minulle siitä, että kotona voin halia vain pehmolelujani, kun en käytännön syistä voi lemmikkejäkään pitää. Eli kyllä me voimme elää ihan täyttä elämää siitä huolimatta, ettemme ole kenenkään biologisia äitejä. Tämä ei poista tuskaa mutta kun joskus jaksat käydä läpi katkeruuden pohjiaan myöten, voit alkaa kanavoida tuskasi teoiksi, jotka auttavat tosiasioiden hyväksymisessä.

Moi!
On tosi paha työpäivä takana. Olin ihan normaalisti asiakaspalvelussa, kun 'mieheni' astui sisään ja tuli kohti. Minä en ymmärrä, mikä ote sillä ihmisellä on minuun. Ulospäin hän on hurmaava. Minua hän hallitsi ja hallitsee pelon avulla. Sain paniikkikohtauksen, jonka seurauksena jalat pettivät alta ja sain astmaa muistuttavan kohtauksen. Paikalle ilmestyi jostain ensiaputaitoista väkeä ja taluttivat mut turvaan. Vartijat veivät miehen pihalle.

Ei minusta tunnu koskaan tulevan enää ehjää ihmistä saati naista. On vaikeaa puhua psykologin kanssa. Se tuntuu jotenkin niin steriililtä. Minä en pääse irti en häpeän enkän itseinhon tunteesta eroon. Tämä päivä romutti hyvän alun. 😭 X 3

En jaksa nyt enempää. 😴

Rakas Yönkyyhky!

Voi kunpa voisin sanoa, että ymmärrän sinua täysin. Se olisi kuitenkin liioiteltua, mutta jotakin samanlaista olen elänyt läpi. Et ole kummallinen, olet terveesti reagoiva ihana nainen, jolla on haavat vielä auki. Olen niin pahoillani siitä, että käännät inhon itseesi, kun olet tapahtumien uhri... Tarvitset nyt itseäsi kohtaan paljon rakkautta, armollisuutta, hellyyttä ja aikaa parantumiselle. Ei kuukausi tai kaksi vielä paranna haavoja, vaan siihen tarvitaan pitempi aika. Itselläni on puoli vuotta nyt takana ja olen vielä täydessä prosessissa. Moni asia on niin kesken.

Varaudu siihen, että takapakkeja tulee omissa voimissa. Itselläni on edelleen aika ajoin itkuiltoja, jossa itken sisään kerääntyneet kyyneleet ulos. Olen silloin aivan lohduton, mutta sitten saattaa toisaalta olla myös ihan hyviä päiviä. Voimia ei ole vieläkään liikoja, kiikun työuupumuksen rajoilla, mutta vielä paremmalla puolella. Mihinkään ylimääräiseen en jaksa panostaa, opiskelunikin olen toistaiseksi keskeyttänyt.

Jos menneet tapahtumat eivät enää tuntuisi missään, ihmettelisin tosi paljon. Nyt on surun aika, käy suruasi läpi itseäsi kuunnellen. Sain vastikään käsiini kirjan, joka kolahtaa itseeni joka sivulla. Tämä on "Surun työstäminen" by John W. James ja Russell Friedman. Siinä annetaan käytännön ohjeita surun läpikäymiseen erilaisissa tunneperäisissä menetyksissä. Voisin sen kuvitella sopivan sinullekin luettavaksi, vai mitä luulet? Netistä löytyy kun googletat kirjan nimellä.

Kerroit, että psykologin kanssa keskustelu tuntuu niin steriililtä. Oletko kysynyt esim. seurakunnan kautta jotakin vertaisryhmää tai vaikka henkilökohtaista tapaamista jonkun diakonin kanssa? Toki muitakin tahoja on, jotka tarjoavat vertaistukea. Jos suinkin jaksat, yritä selvittää sitä. Ansaitset parasta ja hellintä hoitoa. Olet suloinen, se tulee esiin viesteissäsi, siksikin toivon, että saat hellää hoitoa itsellesi. Onneksi pikkuinen kisusi hellii sinua kotona.

Lämmin halaus sinulle, Yönkyyhky!

Kaakao

Ja höpsis - sinusta tulee vielä ihan hieno naisellinen nainen, kunhan vaan saat jalat allesi. Tapahtuneesta on vielä niin vähän aikaa - ja ottaen huomioon, että nämä ihmiset ovat hallinneet meitä juuri pelon kautta, ei ole mikään ihme, että pelko on aina ensi reaktiosi, kun näet miehesi. Se on ehkä jotain, jota voisit yrittää työstää siellä psykologin kanssa. Luulen tietäväni, mitä tarkotat sillä steriilillä tilanteella. Se on ehkä juuri se syy, miksi hain apua niin monesta eri paikasta. En osannut steriilillä vastaanotolla purkautua kuten olisi pitänyt. Mun keinoni ovat olleet toisenlaisia. Mutta kysypä siltä steriililtä ihmiseltä 😋 olisiko vertaistukimahista paikkakunnallasi. Se on NIIN tervehdyttävää ja sitä typerää häpeän tunnetta tuhoavaa, kun saa puhua vertaistensa kanssa. Plus että heidän kanssaan voi nauraa ja ottaa kipeisiin kipeisiin asioihin etäisyyttä silläkin tavoin. Heidän kanssaan voi ottaa ympäröivää maailmaa helpommin hallintaan silloinkin kun se näyttää vielä olevan näiden exien valtakuntaa.

Tiedätkö, minä haaveilen, että pääsen käymään exäni haudalla. Haluan vielä sanoa viimeisen sanani tietyistä väärinkäsityksistä, joihin viimeiset kontaktimme päättyivät. Ja jotenkin koen, että hänen hautakumpunsa on se paikka, jossa haluan ne hänelle sanoa. Että jos hän on kummitellut elämässäni esim. painajaisten myötä, en minäkään hänestä hellitä vaikka reaalimaailma ehkä onkin välissämme 😋 Haluan kertoa hänelle senkin, että olen omavaltaisesti ottanut henkisen testamentin vastaan...tehtävästä johon hän minut otti - haluan tehtäväni täyttää loppuun saakka. Yksityisyyden takia en viitsi puhua yksityiskohdista, mutta meillä on vielä pieni keskustelu käymättä 😟 Hautakummulla tuskin enää tulee fyysistä kontaktia - kai 😝

Moi!
Terkkuja myös kisulta! En ole hävinnyt mihinkään. Olen pystynyt olemaan töissä kolmesti viikossa. Lenkkeilen edelleen.
Olen luonut uuden kontaktin kriisityöntekijään. Sieltä olen saanut uutta uskoa tähän elämään. 🙂 Itkua on nyt vähemmän. Painajaisista en ole päässyt eroon.
Sitten ilouutinen: olen RAKASTUNUT. En ole kyllä vasta kuin pussailuasteella ja ollaan kahviteltu. On vähän teinimäinen olo. Pitäkää peukkuja, että tämä onnistuu. 🙂👍
Vakavasti puhuen. Oikeasti mua pelottaa, että tämä on vain unta. En uskalla päästää tätä ihastusta mun luo enkä uskalla mennä hänen luo. En ole valmis mihinkään seksiin liittyvään. Ei kai mun tarvitse ennenkuin olen valmis? Pelkään pahoin etten kykene ja karkoitan miehen pois. Pelkään myös tilannetta, jos mut kuitenkin otetaan väkisin. En ole vielä valmis, että muhun kosketaan siten. Onko mies valmis odottamaan?? Vai täytyykö mun torjua hänet pelkojeni takia?
Ei kukaan mies voi huolia tämmöistä raatoa.

Älä lannistu Yönkyyhky! Olipa iloisia uutisia, on ihana lukea noin mukavia asioita!
Sinun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään mitä et halua. Jos mies on arvoisesi, hän kyllä odottaa. Etene ihan rauhassa sellaista vauhtia, joka itsestäsi tuntuu hyvältä. Olen onnellinen puolestasi. 🙂