Heissan,

Älä toki sure puolestani! Itse olen valintani tehnyt ja maksan niiden kokonaisvaltaisen hinnan. Näissä asioissa ei inflaatio syö...velat ja kivut on maksettava täydessä arvossaan. Äläkä hoppuile, oisin hämmästyny jos sanosit nyt, että kyllä tästä selvitään...mutta kyllä sinussakin se heikko elämänliekki piilee...sitä osottaa sekin, että olet tullut tänne mukaan raapustelemaan. Haluat elää, haluat mennä eteenpäin. Eikä sun tarvi kauheesti nyt tajutakaan mitään mistään, kunhan hoitelet rajuimpia avohaavoja toistaiseksi. Ja sen taidat osata hyvin, metsäretkesi ovat siitä mainio osoitus. Metsä on itsellenikin ja luonto hyvin haavoja hoivaavia. Siellä minua ei kohdella kaltoin eikä satuteta. Siellä kaikki on täydellisen kaunista ja sopusointuista.

Itsellä on toivon näkökulma päässyt kateisiin viime aikoina. Väsymys taisteluista painaa niskan päällä. Kaipa se tästä taas, kun saa jonkun onnistumisen kokemuksen. Niitä tarvitsee niin kipeästi sen jälkeen, kun on elämässä tullut rajusti turpiin. Tunnetta siitä, että en olekaan täysi luuseri, vaikka kovat kokemukset ovat lyöneet minut lakoon. Ja hormoniheitot tietysti vaikuttavat nyt mielialoihin kaikkein eniten. Eivät juuri kysele minun mielipidettäni...

Olet urhea nainen, ja tehnyt oikeita valintoja puolustaaksesi omaa reviiriäsi. Kahmi kaikki mahdollinen tuki itsellesi, että jaksat pysyä pystyssä. Ja ota aikaa...olet maailman tärkein ihminen juuri sinun elämässäsi 🌻🙂🌻

Yönkyyhky...kauniin nimimerkin olet itsellesi valinnut...se ja otsikkosi sai minut lukemaan aikanaan viestisi...

Minusta kuulostaa lohdulliselta, kun puhuit serkustasi. Eli et ole aivan yksin kaiken tämän keskellä. Se on hienoa. Me täällä virtuaalimaailmassa kun ei voida kuivata kyyneleitäsi, eikä tarjota sinulle kuppia kuumaa juotavaa tämän kylmän syyssään keskelle.

Sanoit, ettei nauru irtoa. Jaa-a, olet ilmiselvästi ollut niitä nauravaisia tyyppejä sinäkin...vaan kun joskus elämäntilanne ei naurata. Muistan selvästi sen hetken, kun itselläni nauru oli ollut pitkään kateissa, ja juuri täällä tukinetissä luin miesten kirjoittelua keskenään. Siinä oli usea niin lahjakas kirjoittaja mukana, ja vaikka se sattuikin olemaan heidän oma miehinen ketjunsa, mun oli pakko tunkee sinne väliin kiittämään siitä, että sain pitkästä aikaa makoisat naurut ja kyyneleet huvista silmiini. He osasivat kuvata niin osuvasti ja oikein termein asian ytimeen itsellenikin kipeitä asioita.

Toisaalta, kun olin hiukan enemmän kuin ihan pohjilla, löytyi melkoisen uudesta ystävästäni itselle sellainen, jolla oli minulle aikaa. Olimme kuitenkin molemmat melkoisen epätoivoisia elämäntilanteissamme. Joten väliin rätkätimme puhelimessa jotain ihan hölmöjä sisäpiirijuttuja. Se teki hyvää, koska elämässä ei näkynyt toivon kipinää missään. Kaikki tosiasiat painoivat harteita. Mutta oli vapauttavaa nauraa hykertää kaiken keskellä. Musta huumorikin kukoisti. Se ehkä auttoi katkeruutta vastaan. Kun jaksoi virnistellä, vaikeimmatkin ja kipeimmätkin asiat oli siedettävämpiä.

Mutta sinä keijukainen siellä - nyt sinun ei tarvitse pusertaa väkinäistä naurua...tarvitset kasapäin hellyyttä...ja hentovalkoisia ympärillesi puhaltamaan kipujasi pois...olet ajatuksissani!

Lämmöllä jokujossakin 🙂🌻

Voi jokujossakin, kun sinä osaat kirjoittaa kauniisti! Sinun sanasi ovat kuin balsamia haavoilleni.

Tää on ollut ihan kauhea viikko. Olen juossut poliisilaitoksella, sairaalassa ja psykiatrilla. Niin raskasta... Niin paljon kylmyyttä. Sinun sanasi lämmittävät. Luulin saavani sydänkohtauksen, kun niin rintaan koski. Se olikin hyperventilaatiota tai jotain sinne päin.

Psykiatrin mielestä mulla on oikeus traumaterapiaan. Sain lievän lääkityksen ahdistukseen. Vierastan kyllä lääkitystä. En pysty vielä menemään töihin. Kattoo sit joskus.

Tsemppiä sullekin jokujossakin!

Kiitos 🙂 Olen vähän paremmalla tolalla taas mielialoissani täällä päässä. Palannut realiteetteihin.

Hienoa, että olet jaksanut juoksennella ympäriinsä. Olisipa hienoa, jos pääsisit terapiaan. Tuntuu, että nykyään kaikki tuollainen apu on niin tiukassa. Hyvä jos kohdallasi onnistuu!

Virtuaalihalaus...🌻🙂🌻

Tiedätkös yönkyyhky...voisimpa lähettää sulle nauhoittamani tarinan itsensä arvostamisesta...sunkin pitäs sen kanssa harjotella...ennen unen tuloa silmiin toistat itsellesi seuraavanlaisia ajatuksia siitä, että olet arvokas nainen. Olet turvassa. Kohtelet itseäsi arvokkaasti ja edellytät sitä myös muilta. En voi lainata sitä tekstiä täällä kokonaan senkään vuoksi, etten huomannut silloin kirjata ylös, kenen laatima se oli. Mutta totuushan on, että osa omista ajatuksista arvottomuudesta esim. on toisten syöttämiä. Meidän olisi nykytermein deletoitava ne tiedostot päästämme, tai ainakin äänitettävä uusia levyjä päälle...joten iltasaduksi ehdottaisin sitä, että kerrot itsellesi, kuinka arvokas nainen olet. Olet saanut kuten me muutkin kaltoin kohdellut ihan tarpeeksi kuulla sitä soopaa arvottomuudestamme. Sitähän juuri sairaat pahoinpitelijät haluavat meidän kokevan. He ovat purkaneet omia traumojaan meihin. Omia arvottomuuden tunteitaan. Ja siirtäneet syövän tavoin meihin oman sairautensa. Meidän tehtävämme on keksiä vastalääke eli oman itsensä ja persoonansa arvostaminen. Joten alahan vasta-aivopesukampanjaan siellä 😉

Kunnioittavasti tervehtien jokujossakin 😀

Moi!
Kiitos sulle jokujossakin! Ei tästä nyt hetkessä nousta. Olen alkanut tekemään lenkkejä päivittäin. Pelkään kyllä ylimääräisiä ääniä. Säikähdän räsähdyksiä sun muuta.
Ei ole mieheni onneksi ottanut muhun yhteyttä. Näen kyllä painajaisia tapahtuneesta. Valtava suru ja tuska iskee, kun näen raskaana olevia. En kuitenkaan kadehdi heitä. 😭. Otin kyllä kissanpennun. Se on niin ihana.
Olen saanut miehelleni lähestymiskiellon. Olen vaan niin yksin. Ei ole oikein juttuseuraa. Pahinta on, kun paniikkikohtaus iskee ollessani yksin. Silloin tuntuu niin todelliselta ja uhkaavalta. En osaa sitä selittää.
Kaipaan lämpöä, lohtua ja syliä, mihin käpertyä. Kaipaan turvallisuutta. ☹️
Olen vaan niin YKSIN!

Rakas Yönkyyhky!
Olen elänyt täsmälleen samat tuntemukset omien traumaattisten kokemusten jälkeen: yksinäiset paniikkikohtaukset, pelot ja painajaiset. Olen niin suunnattoman pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan. Puoli vuotta tapahtuneista olen pikku hiljaa jaloillani, mutta en vieläkään pysty olemaan yhteydessä ex-mieheeni. Kun olen hänet tavannut, olen ollut aivan sekaisin ja rikki sen jälkeen. Mutta eteenpäin mennään, surutyötä kestää varmaan vielä pitkään.
Ihana että sinulla on tuo kissanpentu. Olet selvästi vahva, vaikka tunnet itsesi heikoksi ja voimattomaksi. Uusi lehti on kääntynyt elämässäsi ja voit seurata uutta elämään myös kisusi kanssa. Se on tosi parantavaa, inhimillinen olento lähellä, sitä juuri kaivataan.

Mitä tulee läheisyyden tarpeeseen, tunnen joka solullani kaipauksesi suuruuden. Itse olen kuolemassa kosketuksen nälkään.. Sitä ei paranna ystävän halaukset tai sipaisut. Kaipaan syliä, johon käpertyä, omaa paikkaa tässä maailmassa. Sitä minun ihmistäni, jolle saan kuulua. Kipu on sitä suurempi, kun takana on hylkäämistä.

Voimia ja lämpöä sinulle, kallis ystäväni. Olen ollut aika heikossa kunnossa, mutta pikku hiljaa mennään...

Arvon leidit,

Kylläpä te osutte kipeään paikkaan...läheisyyden kaipuu, hellyyden kaipuu...yritän tukahduttaa sitä itsessäni mutta siellä se olla möllöttää. Väliin en enää usko edes, että koskaan löytäisin syliä, johon painaa pään, ja jossa kokea sitä oikeaa turvallista läheisyyttä. Onneksi monet ystäväni ovat tajunneet kosketusvajeeni ja hyväksyvät läheisyyteni, myös fyysisen sellaisen. Voi kuinka yksin sitä onkaan yksin eläessään. Minusta tuo kissanpentuidea oli aivan ihana. Itsekin haluaisin niin kovasti jonkin pörriäisen lähelleni, mutta kun elän yksin, ei mulla oo sydäntä jättää sellaista kerrostaloon yksin tuntikausiksi. Ikään kuin vankilaan. Kaupunki ei vaan mun mielestä oo niitten paikka. Mutta kissakuumekin iski hiljan, kun naapurin kissa karkasi kyläilemään luokseni ja oli kuin kotonaan 🙂 Puski jalkaani vasten ja kehräsi kovaäänisesti...Naisellinen lullausvietti?

Oon joskus jutellu ystäväni kanssa tuosta lullausvietistä tai miksi sitä haluaakaan kutsua. Koen jotenkin, että kun en ole onnistunut ehjää perhettä ympärilleni rakentamaan, että mulla on valtava tarve purkaa sitä viettiä ympäröiviin ihmisiin. Olin työpaikalla jonkin sortin äitihahmo, ja nyt kun opiskelen, vaikka rimpuilin perinteistä rooliani vastaan, minusta on kuin onkin tullut jonkin sortin äitihahmo taas. Ja yleensä melkosen tuntemattomat ihmisetkin tietävät/vaistoavat, että minä en juuri koskaan kieltäydy halista...eli ehkä sitä viettiään purkaa väkisinkin johonkin muuhun, kun ei omaa perhettä ole.

Tiedättekö eronneen naisen status on muutenkin ikävä väliin. Inhoan esitellä nykyään itseäni, kun nyt kiikastaa siitä, että olen jo näin vanha mutta perheetön ja lapseton...kun muut iloisesti kertovat olevansa naimisissa ja lapsellisia, mitäpä sitä itse kertoisi...että on joutunut luopumaan elämässään lähes kaikesta. Mun on alkanu tehdä mieli heittää sellanen kysymys ystävilleni, joilla on työ, terveys, lapset ja mies niin ja kotikin, että miltäs tuntuis jos yks kaks menettäsit kaiken ton ja sun silti pitäs repii jostain omalle elämällesi mieli ja merkitys...sitähän mun elämäni viimeset vuodet oikeastaan on ollu. Oon joutunu luopuun kaikesta ja myös elämäni suurista unelmista. En oikeastaan ton tajuttuani enää ihmetelly, mikä vei elämisen halut nollille. Ja miksi halusin kuolla. Kaikesta luopuminen niin rajuna dominopelinä oli ihmisen kestokyvylle liikaa. Kun menetin yhden, menetin sen seurauksena niin paljon muuta. Kaiken oikeastaan keskeisen, mistä ihmiset ammentavat materiaalista tyydytystä ja henkistäkin suojaa ja turvaa itselleen. Ihmekös sitten, että sellaisen luopumistyön seurauksena meni jalat alta ja pää hajosi 😝

Yritin löytää mielettömän hyvän ja elämänuskoisen videon, jonka näin kuuluisassa facebookissa, vaan en nyt sitten löydä sitä kivenkään alta pah. Mua itteeni se muistutti terveellä tavalla siitä, että noista kauhun hetkistä on menty aimo askel eteenpäin. Ja mennään vielä lisää. Väliin epäonnistun ja menetän uskoni elämän kauneuteen, mutta sitten taas nousen ylös ja nostan pääni pystyyn...kaadun ja nousen ylös, kaadun ja nousen ylös...eikä lopulta enää ole niin kamalaa että väliin kaatuu...koska aina voi nousta ylös. Tosin äitini hiljan sanoi, että mikä ei tapa se vahvistaa. Äiti meni hiljaseksi, kun sanoin, että en pidä siitä sanonnasta. Olen joutunut elämässäni niin lujille, että vähempikin ois riittäny. Mutta sen sijaan olen kokenut, että pahimmatkin kuperkeikat ovat lopulta olleet aina siunauksellisia. Vaikka hetken on haukkonut henkeä kuin kala kuivalla maalla, kun elämä on romahtanut käsiin, niin ajan myötä on nähnyt, että juuri se kuperkeikka on aiheuttanut hienoja uusia asioita elämässäni. Joten loppujen lopuksi idealisti ei ole menettänyt idealistin sieluaan...

Virtuaaliläheisyyttä ja lämpöä lähettää
virtuaaliystävänne jokujossakin 🌻🙂🌻

Rakas Kaakao! On sullakin raskas taival takana. En voi ymmärtää, mitä olet joutunut kestämään. Toivon sulle turvaa ja voimia.🙂

Arvokas jokujossakin! Sä olet tuonut ilon ja toivon siemenen mun sydämeen. Kiitos siitä! Toivon sulle myös hyviä ja arvokkaita hetkiä! 🙂

Mulla on mun kisu ilona. Pystyn jopa hengittämään paremmin. En pelkää koko ajan. Saan kyllä järjettömiä paniikkikohtauksia. Olen niin suruissani, kun en voi saada omaa vauvaa. Kai tällä on tarkoituksensa. Ei musta varmaan olisi ollut äidiksi.

Mun itseluottamus on saanut tosi kolauksen. On tässä se hyvä puoli ettei kuukautisia ole enää. Toivottavasti pystyn vielä joskus harrastamaan seksiä. Silmissäni on vain kauhukuviä asiasta. Yäk ja apua!

Olisi jossain hyvä, kiltti ja hellä mies joskus myös minulle. Nyt en kykene mihinkään kosketukseen. Saan melkein paniikin, kun mua halataan...jos halaus tulee väärältä suunnalta. Mulla oli hyvä hetki, mutta itken taas.😭

Hienoa, jos vertaistuki on toiminut 🙂🌻 Kipu ja tuska koetusta ei häviä, sitä kannamme loppuelämämme sisimmässämme. Se varmasti itsestänikin pitää miehet loitolla. Olen tuskan hivelemä. Kuten sinä, minä en oikein jaksa edes ajatella seksiin liittyvää. Huomasin elokuvissa, että väkivalta muodossa missä hyvänsä saa minut yhä voimaan pahoin myös valkokankaalta käsin. Oikeasti en pystyisi rakastelemaan. Voin haaveilla siitä ja jopa näen unia väliin, mutta en usko todellisuudessa hevin luottavani kehenkään päästääkseni niin lähelle.

Ja yksi ystäväni huomasi sen tosiasian, että käytän miespuolisia ystäviäni karkottamaan muut karvaiset ympäriltäni 😋 Kukapa haluaisi alkaa seurustella naisen kanssa, joka alvariinsa mainitsee miehiä, joiden kanssa on tiiviisti tekemisissä. Noh, havainto ei tullut itselleni yllätyksenä, sillä olin sen jo tiedostanu aiemmin. Kun en oikeasti pysty olemaan parisuhteessa, nautin itselle läheisten miesten seurasta, mutta tiedän toki, että he ovat juuri minulle passelisti este pariutumiselleni. Jota en edes halua kuin sisällä sydämessäni - jos joskus niin ihmeellisesti vielä kävisi, että haavani olisivat parantuneet. Siis pikkutytön unelma omasta prinssistähän ei ole kuollut edelleenkään, mutta pikkutyttö on nähnyt realistisesti, ettei prinssi ole aina prinssi vaan voi olla myös hirviö. Pikkutyttö on peloissaan ajatellessaan, että pitäisi uskaltautua luottamaan vielä kerran prinssiin joka voisi suudelman jälkeen muuttua piruksi 😠 Mutta silti haluan yhä haaveilla kuten sinäkin. Ja viime aikoina unissani haaveeni ovat toteutuneetkin ilkikurisesti. Koska aamulla on luja pala herätä reaalimaailmaan ja muistaa, että hei enhän mä tohon pysty kuin haaveissani. Mutta on se silti vietävän ihana tunne edes unessa kokea voivansa painaa pää toisen olkapäälle ja kokea se ihana lämmin turvallinen tunne toisen läheisyydestä. Ilman niitä painajaismaisia pelon tunteita siitä, mitä seuraavaksi. Luottamus ja turva. Voisiko sitä vielä joskus olla reaalimaailman puolellakin??? Toivoani en haluaisi millään menettää, toivoa siitä, että minäkin jaksaisin muuttua vielä lisää - ja uskoa vielä kerran rakkauteen ja hyvyyteen kahden ihmisen välillä ☺️❤️☺️ Tällä hetkellä uskon siihen enää ystävien välillä 🌻🙂🌻

Hei vielä sen verran, että älä suotta mollaa itseäsi ajattelemalla, ettei sinusta olisi ollut äidiksi. Meillä jokaisella on oma polkumme. Ei sitä tiedä, mitä elämä heittää tiellemme. Minusta ei ole tullut biologista äitiä, mutta olen sitä ylpeämpi ja iloisempi niistä lapsista, joita elämä on tielleni heitellyt siellä täällä. He ovat elämässäni iso aarre. En voi olla heidän elämässään läsnä samoin kuin biologinen äiti olisi, mutta elämäni olisi ollut paljon köyhempi ilman heitä.

Ja tästä vielä sen verran, etten oo kokenu saaneeni oikein keneltäkään myötätuntoa tai ymmärrystä lapsenkipeyteeni. Naispuoliset ystäväni joilla on lapsia, eivät ymmärrä tuskaani lapsettomuudesta. Turha hakea myötätuntoa, koska he eivät tiedä, mitä se tuska on. Ehkä jos sanoisi, että entäpä jos pitäisi luopua lapsista, miltäs se tuntuisi 🙄 Olen senkin tuskan tavallaan joutunut läpikäymään. Ja ne naispuoliset ystäväni joilla ei ole lapsia, eivät useimmat ole itse halunneetkaan lapsia. Joten hekään eivät ole ymmärtäneet valtaisaa tuskaani ja paloani äiteydestä 😝 Eli sen asian kanssa olen paininut tosi yksin. Mutta se siitä, arvokasta elämää voimme elää siitä huolimatta!

Ja sitten lopuksi hali sulle ja terkut pikkukisullesi 🙂

Pitää vielä pommittaa viestillä. Mulle eilen avautui taas uusi solmu päästäni. Tajuan nyt, että mistä on peräisin se valtava raivo väkivaltatilanteissa ja voimattomuuden tunne. Sehän menee takas lapsuuteeni. Sieltä löytyy pantattua raivoa vanhempieni kyvyttömyyteen puolustaa itseään "sortajien" edessä. Ja siihen nyt sitten havahduin. Sitä kai on mieletön raivoni myös tilanteissa, joissa koen tulevani ylikävellyksi. Raivoni on ylimitoitettua, koska tunnekuohu juontuu lapsuudesta pantattuina vihan, epätoivon ja voimattomuuden tunteina. Ikään kuin olisi taas yksi kivi repussa keveämpi olo, kun tajusin nuo. Hei, mähän olen sairastanu vanhempieni voimattomuutta heidän tilanteissaan. En ole elänyt tässä ja nyt. En ole nähnyt, että itse saattaisinkin olla kykenevä puolustamaan itseäni - tunnejämiltäni sokaistuna. Et tämmöst prosessii toisensa perään tämä elämä on...väliin sentään joku kivi hyppää repusta uloskin 😋

Hei, mä löysin sen videon jonka halusin jakaa teidänkin kanssanne. Se on niin kannustava, että toivottavasti se teitäkin ilahduttaa...älkäämme koskaan antako periksi, aina on mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja...jos emme takerru siihen mitä meillä ei ole...

http://www.youtube.com/watch?v=H8ZuKF3dxCY&feature=related

Moi!

En pysty nukkumaan. En pysty syömään. Törmäsin tänään siis eilen mieheeni. Olin kävelyllä, kun hän yhtäkkiä ilmestyi eteeni. Sain hysteerisen kohtauksen. Kiljuin ja vapisin. Jalatkin pettivät alta. Siihen tuli onneksi koiranulkoiluttaja hätiin ja soitti apua.

Sain rauhoittavaa lääkettä! Mihin se muka auttaa? Pelkään miestäni! Miksei se pysy kaukana. En koskaan unohda, miten se mua satutti. Se niitä rauhoittavia tarvii enkä minä. 😭 😭 😭

Mä en selviä tästä! Mulla on hirveä paniikki! Mä en tiedä, mihin rynnätä! Tää on mun loppuni! Voi apua, mitä mä teen? Mä tuun varmaan hulluksi. Mä en voi kohdata sitä miestä enää koskaan! Mieli ei unohda eikä ruumis unohda! Mua sattuu niin! 😯🗯️

Hurjasti halauksia sinulle!!!!

Millaisia ohjeita ja voimaharjoituksia terapeuttisi on sinulle antanut?
Miehellä on lähestymiskielto - ilmoitus, soitto poliisille välittömästi, kun tyyppi näkyvillä.
Miten tulevaisuuden näkymät - asuinpaikkasi taitaa olla niin pieni, että häneen törmää väistämättä? Millaiset olivat suunnitelmasi ennen tapahtunutta?