Uni on hyvä lääke.
Aika parantaa särkyneen sydämen ja sinun on ajateltava, ettei mies ollut ollenkaan sinun arvoisesi, hän oli läpeensä mätä.
Sinun naiseutesi ei siinä katoa, vaikket omia saisikaan, jotenkin sekin järjestyy, kun sen aika on, äiti voi olla, vaikkei itse ole lapsia synnyttänyt.
Minunkin naiseuteni katosi, vaikkei noin, jo silloin kun tajusin, mikä mies on miehiään ja siitä on enää muistona vain, mustavalkoinen ja kierteinen naislogiikka, kolmella voltilla, pitäähän minullakin jotain naisellista olla.
Jossittelut ei tässä tilanteessa vie mihinkään, nyt on aika katsoa vain eteenpäin

Moi! Tää on hyvin arka moi.

En tiennytkään, kuinka lähellä kävin kuolemaa. Se kun aloin vuotamaan ja voimaan pahoin. Siitä on niin paha kertoa. Minusta ei voi tulla sitten äitiä. Miehestäni pysyn kaukana enkä enää yhteen mene. Kuka enää voi huolia tämmöisen särkyneen ja rikotun naisen? En kyllä etsi ketään nyt ainakaan, jos koskaan. En uskalla enää luottaa kehenkään.

En osaa kyllä iloita, että jäin eloon. Olisin saanut mennä vauvani mukana. Olen niin sanomattoman yksin. Elämästä meni niin paljon ja turhaan pirstaleiksi. Haen lähestymiskieltoa miehelleni. Toivottavasti saan sen. En enää luota sen anteeksipyyntöihin.

Olen sairaslomalla. En pysty menemään pitkään aikaan töihin. En kestä toisten kysymyksiä enkä sääliviä katseita. En tosiaan tiedä, mitä elämällä tehdä.

Olen niin väsynyt. Nukun taas.

Moi!
Täällä on yksi surullinen keiju. Olen niin yksin. En uskalla nukkuakaan. Se kaikki käy uudestaan. Mä hukun tähän tuskaan. Istun lattialla nurkassa ja pelkään, jos se mies kuitenkin tulee. Kipukin tulee aaltoina ja hellittää välillä. Mutta miten minun sydämeni, joka ei ole enää ehjä.
Uskallanko päästää enää ketään lähelle? Onko oikeasti olemassa vielä helliä ja turvallisia miehiä ja raittiita?
Mä vietän varmaan loppuelämäni yksin.
Mä olen niin murheellinen😭
Mulla ei ole toivoa!

Voi Yönkyyhky!!!!

Pääsin vasta nyt netin ääreen sitten oman kommenttini ja luin ketjuasi --- itken täällä ja ajattelen sinua. Olen niin äärettömän pahoillani puolestasi. Haluaisin luoda ympärillesi pehmeän pumpulipeitteen, joka suojelisi sinua ja saisit vain levätä.

Voimia sinulle, hetki kerrallaan ja pienin askelin topumisen tiellä eteenpäin!

Jasse

Toivoa on niin kauan kuin on elämää!
Painajaiset seuraa pitkään mukana ja jokin asia tuo mieleen sattuneita tapahtumia, mutta älä käperry nurkkaan, sillä se on pahin paikka, siitä ei pääse pakoon, vaikkei tällä hetkellä sinulla olekkaan mitään pelättävää. Sitä miestä ei saa laskea sinun lähellekkää ja sinä varmasti saat lähestymiskiellon. Tuleehan tästä kuitenkin syyte miehelle?
Jos sinun sydämesi lyö, niin ehjä se on. Sinun tunteesi ovat nyt niin riekaleina, ettei niistä edes kunnon räsymattoa saa aikaseksi, joten anna itselllesi aikaa, paljon.
Usko minua, on niitä sellaisiakin miehiä, jotka ei juo ja lyö, niin ihmeelliseltä kuin se minustakin tuntui, mutta niitä on ja enempi kuin me uskommekaan, mutta me olemme kokeneet sen toisen äärimmäisyyden, me olemme nähneet sen sairaan puolen, helvetin maan päällä, emme ole nähneet muuta.
Hitaasti kiiruhtaen elämä järjestyy ja tuska helpottaa.
Sinä joudut kokoamaan elämäsi palaset uudelleen ja laittamaan ne uuteen järjestykseen.

Rakas Yönkyyhky,

olet ollut jatkuvasti mielessäni. Toivon hartaasti, että saat paljon tukea ja rakkautta nyt siellä missä olet.. Kun vain suinkin jaksat, laita pientä viestiä, mitä sinulle kuuluu. Me monet täällä netin takana olemme tukenasi ja rinnallasi.

Lepää, kuuntele kaunista musiikkia, ota vastaan hellää hoitoa ja anna itsellesi aikaa.

Lämpöisen halauksen sinulle lähettää
Kaakao

Hei!

Kiitos kaikille tukiviesteistä!🙂

Nyt mulla on ensimmäinen selkeämpi päivä tai ainakin hetki kaiken tapahtuneen jälkeen. Olen vaan niin turta. En kyllä helposti pääse pelosta irti. Se on pahinta, että se johon on luottanut ja turvannut itsensä, osoittautuukin hengenvaaralliseksi. Vaikeinta on selittää kaikki itselle ja ymmärtää tapahtunut. Se, kun ei ole järjellä ymmärrettävissä. 😑❓

Eniten pelkään nyt tässä tilanteessa kohdata muu maailma. En haluaisi joutua selittelemään tapahtunutta, enkä haluaisi kuiskuttelujen keskipisteeksi. Ihmisillä on tapana puuttua toisten asioihin. Ymmärrystä ja tukea kaipaan kyllä. En kyllä tiedä, mitä tein väärin?? Miksi minulle kävi näin?? Valitsinko väärän miehen??😐

Nyt minulla on vatsassa iso arpi muistuttamassa kaikesta pahasta. Se arpi kyllä vaalenee, muttei häviä. Sitten on arpi, joka ei näy, muttei koskaan häviä. 🤕

Siis miulla ei ole sanoja. Olen ihan tyhjä. Hulluksi tässä kait tullaan.

Parahin yönkyyhky,

Itken ja olen sydän pirstaleina kun luen tarinaasi. Sydän pirstaleina, koska olen ihan tarpeeksi saanut kokea exieni kanssa, mitä on joutua makaamaan vasten tahtoaan. Miltä tuntuu se helvetillinen kipu, kun makaat jonkun kanssa vastoin omaa toivettasi. Fyysinen kipu, henkinen tuska, pelko omasta turvallisuudesta, nöyryytys, viha...sellainen viha jonka sinä onnistuit nyt tarinallasi herättämään, että ensimmäisen kerran tekee mieli sanoa, että kaikki nuo hirviöt pitäisi ampua...se helvetillinen tuska mitä meille voi tehdä vain siksi että olemme naisia!!!! Olemme heikkoja. Olemme särkyväisiä. Olemme haavoittuvia. Meidät voi ottaa väkisin, emmekä pysty puolustautumaan. Ja mikä irvokkainta, että me sitten häpeämme sen jälkeen itseämme. Me jotka on rikottu pirstaleiksi. Häpeämme sitä mitä meille on tehty. Kenen tässä oikeasti pitäisi hävetä kysympä vaan.

Voi hyvä ystävä, haluan antaa sinulle elämäsi hellimmän halin. Sellaisen joka tulee sydämestä, lämmittää, ilahduttaa, piristää ja hellii jokaista soluasikin, joka on tallottu sirpaleiksi. Olet kultaakin kalliimpi ja toivon, että saat hiljalleen elämässäsi sen mitä ansaitset. Toivon, että löydät itsellesi ystäviä. Niitä jotka nostavat ja kantavat kun siivet on katkottu hirviöiden taholta.

Olen todella pahoillani myös äitiydestäsi. En ole menettänyt mahdollisuutta biologiseen äitiyteen samalla tavoin dramaattisesti kuin sinä. Mutta voi sitä luopumisen tuskaa jota jatkuu vuodesta toiseen, vaikka aina kuvittelen asian käsitelleeni loppuun saakka. Mutta olen ihan varma, että sinä pystyt, kuten minäkin, saamaan lähellesi lapsia, jotka voivat olla aivan yhtä rakkaita kuin biologisetkin sellaiset. Tiedän, ettei mikään voi korvata sitä verisidettä. Eikä mikään voi korvata tunnetta siitä, että pitelee käsivarsillaan omaa tuhisevaa nyyttiään. Mutta kyllä meillä silti on mahdollisuuksia ja oikeus iloita lapsista ympärillämme.

Ihan varmasti joku oikea fiksu mies vielä ymmärtää arvosi. Yksikään mies jolla on korvien välissä jotain, ei hylkää sinua kokemasi vuoksi. Mutta tiedän, että eipä tee mieli joutua koulattavaksi ihan hetkeen. Fyysistä läheisyyttä karttelee kummasti, kun takaraivossa on ne helvetilliset hetket, joita on läpikäynyt. Sanoit sen niin hyvin, sellaisen ihmisen taholta, jolta on odottanut suojelua ja turvaa. Jonka piti olla se prinsessaa suojeleva ritari. Ja juuri se ihminen on silponut meidät palasiksi. Ei näistä mennä hetkessä yli. Mutta hienoa, että olet löytänyt tukiverkon täältä. Toivon sydämestäni sinulle voimia löytää tukiverkko myös reaalimaailman puolelta.

Olet arvokas nainen ja naiseus on kaunista sellaisenaan. Me posliininuket saamme vielä itsellemme sellaisen kohtelun kuin posliininuken kuuluukin - itsemme näköisen kokoisen ja arvoisen 🌻🙂🌻 Uskoa tulevaan sinulle lähetän virtuaalipostina ja sen mukana lämpöisiä ajatuksia.

Eikös rakkauden pitänyt olla laulun sanoin jotain tällaista...

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Silloin kun rakastaa haluaa ehjätä eikä rikkoa, eikö niin? Kai tätäkin vielä maa päällänsä kantaa - edes jossakin jollekulle??? Ei kai kaikki hyvät ihmiset ole kadonneet...ihmiset joilla on sydänkin omalla paikallaan. Ja päässä muutakin kuin väkivaltainen naiminen. Kai rakkauttakin vielä on, ihan oikeasti! Ihan mieletönhän tämä maailma muutoin on.

Tai mitäs sanotte näistä laulun sanoista

Luvattu on paljon
Rikottu enemmän
Vierelläsi valvon
ja kauniina sut nään

Sä oot se jonka
löydän aina uudelleen
Taas tässä oon ja valmis
uuteen kierrokseen

Mut mussa ei oo mitään
Mussa ei oo mitään uutta
Oon vielä samanlainen
Sama mieli
Sama sydän
Sama nainen

Mä muistan kyllä
ne kirosanat ja syyttelyn
ja anteeksi annan
jopa sen pahoinpitelyn...

siinäpä niin hyvin tiivistettynä etten itse osaisi se helvetillinen kierre...kuinka me väkivallan hyväksymme ja käännämme mielemme nurin voidaksemme nähdä kauneutta ihmisessä joka meitä on raadellut...vaikka sydän on verillä ja vähän muukin...ja lupausta sitä tyhjää lupausta jostakin mitä ei koskaan tule

tämä chisun laulu kertoo riipaisevan kauniisti siitä helvetistä jota niin surullisen moni käy elämässään läpi...jossa on kaikki draaman ainekset mutta joka on yhtä helvettiä meille jotka siihen olemme joutuneet, emmekä vielä ole jaksaneet riuhtaista itseämme irti...ja kun eihän se siihen lopu vielä...näitä haavoja eron jälkeenkin kannetaan sydämissämme loppuelämämme...ja onhan meillä usein fyysisiäkin haavoja kenellä minkäkinlaisia, jotka ilkikurisesti muistuttavat siitä elämämme vaiheesta...

tämän laulun myötä olen itkenyt viikkoja surren sitä naista jolla oli sydän, puhdas avoin mieli ja usko tulevaan...ja joka lähti raatelijan kelkkaan...on se sama sydän ja sama mieli jossakin piilossa ja kätkettynä...mutta niin arkana ja peloissaan...uskaltaako enää koskaan tulla esiin...herkin sisimpäni...arvokkain minäni...

voimia sinulle yönkyyhky...olet urhea nainen 🌻🙂🌻 pää pystyyn ja eteenpäin!!!

Moi jokujossakin!

Voih! Mua niin itkettää! Voiko joku oikeasti ajatella noin kauniisti ja toivoa minulle rikotulle naiselle hyvää? Olen niin epätoivoinen! Miekin tykkään Chisun biiseistä. Tällä hetkellä, mulla on yksinäisen keijun olo:
"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana mut kuka uskois et' on olemassa surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois"

Olen nyt toi pieni keiju joka haluisi nukkua pois. Olen hyvin surullinen, pettynyt ja peloissani. Helpompi olisi kuolla! En enää nouse täältä! Tämä kaikki pimeys ja..😭 yksinäisyys!!

Haluaisin huutaa ja kirkua ja heittää kaikki astiat menemään! Olen vain tyhjä astia. Ei minusta ole enää mihinkään, ei mihinkään!

heippa
Olen pahoillani puolestasi sillä olet kovia joutunut kokemaan mut elämän on vaan jatkuttava .
Joo kyllä kirjoituksesi kertoo tuskasta ja pahasta olosta mut kyllä elämä järjestyy
nyt sinua täytyy auttaa elämässä eteenpäin ja sinun täytyy katsoa eläämää pidemmälle.
Älä ikinä ajattele kuolemaa sillä nautitaan tästä elämästä kyllä sinä sieltä nouset
ja sinusta on viellä vaikka mihin.
Mut kerää itsellesi sellainen turvaverkko johon kuuluu tukihenkilö, ystävät, kaverit, ammattiauttajat jne ja heti kun on heikko hetki niin otat kyseisiin henkilöihin yhteyttä
että pääset elämässä eteenpäin ja muista että et ole tai jää
vaikeuksien kanssa yksin.
Kaunista syksyä sinulle

Yönkyyhkyseni,

Sinulle toivoo kaikkea kaunista ja hyvää toinen rikottu poljettu tallottu nainen, joka yrittää tempoa omaa eheytymistään...koska tiedän, että olet arvokas nainen. Ne jotka on joutunu lukeen vuosia mun kirjotuksia täällä, tietää, että oon tehny helvetillisen paljon töitä itseni kanssa. Tuntuu nuo kivut olevan loputon työstettävä suo ja väliin tekisi mieli heittää lössiksi. Kasvaminen millimetreissä on väliin NIIN turhauttavaa.

Jokin vain pitää kuitenkin väliin niin heikkoa elämänliekkiä yllä. Kuten niihin aikoihin kun aloin hakeutua tännekin ja vastaaviin palveluihin, kun kuukausia joka ilta laitoin kädet ristiin ja toivoin, ettei minun tarvitsisi aamulla herätä. Ja lopulta tein itsemurhasuunnitelman. En nähnyt mitään mieltä elää KUTEN OLIN ELÄNYT SIIHEN ASTI. Jokin kuitenkin piti minut fyysisesti hengissä. Jossakin oli jäljellä pieni muru elämänhalua ja taisteluhenkeä 😋 Se pieni pieni heikko toivo siitä, että entäs jos sittenkin elämä voisi ollakin toisenlaista. Entäs jos elämä voisikin olla hauskaakin? Entäs jos siihen ei kuuluisikaan pelko jokapäiväisenä kaverina? Entäs jos siihen kuuluisikin koti, jossa on hyvä olla? Entäs jos ihmissuhteet voisivat olla myös helliä herkkiä huomioonottavia? Nuo kysymysmerkit saivat minut valitsemaan toisin. Kohti tulevaa joka sillä hetkellä näytti todella mustalta. Olin tippumassa pois työelämästä mielenterveysongelmien vuoksi, ero tulossa, rahavaikeudet alkoivat jo hiertää, asuin samassa osoitteessa ihmisen kanssa joka oli nuijinut uskoni parisuhteisiin kestopettämisillään ja erityisen tappavalla henkisellä väkivallalla.

Tiesin kokemuksesta, että työuupumisesta selviäminen kestäisi pitkään. Tiesin kokemuksesta, että ero väkivaltaisesta suhteesta on myös väkivaltainen. Tiesin kokemuksesta, että maasta toiseen muutto on rankka prosessi myös kun henkiset resurssit ovat olemassa mutta siinä jamassa pelotti ihan hirveästi. Tiesin, että joutuisin uusiin vaikeuksiin vapauteni hintana. Pelotti ihan hirveästi, koska olin jo kerran käynyt lähes saman tilanteen läpi edellisen eroni yhteydessä. Mutta lopultakaan ei ollut vaihtoehtoja. Piti yrittää uskoa, että jossakin joskus jonakin päivänä kaikki olisi taas hyvin. Sitä uskoa todella tarvittiin niinä pitkinä yksinäisinä vuosina jolloin taistelin sen paremman tulevaisuuden puolesta. Niitä pohdintoja on tukinetin arkistot pullollaan...koko se prosessi että uskalsi ottaa askeleen kohti helvetillistä tuntematonta luottaen silti, ettei sellaista olisi loppuelämä.

Ja tietysti, kuten aina, ongelmat ovat vielä vaikeampia kuin olisi voinut kuvitella. Työttömyydestä tulikin uusi urani ja sen seurauksena talousvaikeudet ovat jatkuneet vuodesta toiseen. Terveys kohentui todella hitaasti. Ainoa missä pääsin lopulta helpommalla kuin olin kuvitellut, oli ero exästäni. Hän ei onnistunut kiusaamaan eikä onneksi myöskään halunnut kiusata minua eron jälkeen yhtä sinnikkäästi ja tuhoisasti kuin eka exäni. Koska olin pakon edessä joutunut pyytämään hätiin kaikki tukijoukot, olin myös vähemmän yksin tilanteessani kuin edellisessä erossani. Sain valtavasti tukea, mitä ilman en olisi voinut selvitä. Silti yksinäisyys ongelmien edessä on jäätävä tosiasia.

Muistan esim. kuinka olisin masennuksen keskellä toivonut, että joku vain olisi tarttunut käsipuoleen ja vienyt asioimaan KELAAN, sossuun, työkkäriin, lääkäriin jne. Omat voimat oli niin loppu, ettei millään meinannut jaksaa juosta asioitaan järjestelemässä. Kaikki energia meni siihen, että jaksoi käydä ruokakaupassa, laittaa itselle ruokaa, pestä pyykkiä...siis ihan peruskuvioihin. Raapustella perusteluja tekemilleen ratkaisuille tai hakemuksilleen tai puhumattakaan valituksille täysin väärille päätöksille oli ihan yli-inhimillinen ponnistus.

Kuten eräs tuttavani sanoi hienosti, väliin elämässä joudumme täysin riisutuksi. Se kuvasi minusta valtavan hyvin sekä tunnettani että tilannettani. Minulta oli poissa kaikki, minkä varaan olin elämäni rakentanut. Minulla ei ollut jäljellä muuta kuin oma itseni. Oli hirvittävän rankka kurssi uskoa, että siitä huolimatta minähän olenkin arvokas ihminen. Vain siksi, että olen olemassa. Siihen ei tarvita mitään muuta. Me kaikki olemme arvokkaita, koska olemme olemassa. Tämän viestin pitkällä sepustuksellani halusin sinulle välittää. Kaikesta siitä näennäisestä huolimatta, olemme arvokkaita. Huolimatta siitä, mitä sinulle on tapahtunut, olet arvokas!!! Olet arvokas, koska elät 🌻🙂🌻 Jokainen elämä on arvokas. Siksi meidän pitäisi kohdella sitä myös arvoaan vastaavalla tavalla eli arvokkaasti - mites ois 😉 Kutsun sinut siis mukaan siihen jengiin, joka yrittää kohdella omaa elämäänsä eli itseään arvokkaalla tavalla - ja sen myötä opettelemme vaatimaan myös muilta ihmisiltä, että he kohtelevat meitä arvomme mukaisesti - ja vastaavasti opettelemme kohtelemaan heitä arvonsa mukaisesti. Ei yliarvioiden vaan realistisesti 😀 He eivät ole meitä parempia eikä huonompia, jokainen on yhtä arvokas. Mitäs siihen sanot?

Lisäämpä vielä tän:

Viimeisin eli elämäni rankin ja raain kriisi oli samalla onnenpotku. Se oli juuri mitä tarvitsin, että rohkaistuin etsimään omaa elämääni. Oma elämä oli siihen asti jäänyt muiden jalkoihin - näin siis koko elämäni ajan. Sitä ehkä kuvaisi se, että kerran jossain testissä piirsin oman osani yhteisössä sinä joka katselee ikkunasta ulos. Olin se joka katsoi vierestä, kuinka muut elävät elämäänsä. Halusin yrittää elää kuten he. En ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt katsoa sisälle päin, itseeni päin tietääkseni, kuinka minun pitäisi elää.

Voisin ehkä kuvata omaa kriisiäni mosaiikin paloilla. Elämäni oli kaavamaisen järjestelty kuvio mosaiikkipaloja. Olin liimannut palat lähes väkisin kiinni alustaansa. En halunnut, että kuva rikkoutuisi, vaikkei siinä ollut mitään tilaa hengittää. Kunnes tuli joku ohikulkija, ja posautti hetkessä rakennelmani tuhansiksi sirpaleiksi. Itkin pitkään ja hartaasti ensin sitä, että joku törkimys rikkoi idyllini. Sitten itkin pitkään sitä, etten millään voisi rakentaa kuvaani uudelleen samanlaiseksi. Sitten itkin sitä, että kun kuva ei tulisi olemaan mieleiseni enää, minun pitäisi luopua siitä. Ja kaiken lisäksi minun piti etsiä uudet mosaiikkipalat - kaikki tilanteessa jolloin minulla ei vielä ollut hajuakaan siitä, miltä uuden mosaiikkityöni tulisi näyttää. Olin ihan paniikissa. Enhän voi heittää vanhaa kuvaa menemään, kun en edes tiedä, miltä uuden tulisi näyttää!!!! Ja mistä edes jaksaisin alkaa etsiä uusia paloja???

Ja kuitenkin kaiken luomisen tuskan jälkeen - älä luule että uusi kuvani olisi lähellekään valmis 😝 mutta siitä on tulossa paljon luovempi versio kuin aiemmasta. Siitä on tullut myös leppoisampi versio, jossa palat voivat vaihtaa paikkaa ilman, että kokonaisuus sortuisi. Se on myös minulle tärkeämpi, koska olen luonut sen omalla sydämelläni. En ole yrittänyt matkia muiden luomia kuvia. Loppujen lopuksi pirstaloitunut kasa mosaiikkia oli uuden kauniimman kuvan alku. Pirstaloitunut kasa unelmia olikin potku sille, että jaksoin alkaa luoda uusia unelmia ja myös toteuttaa niitä. Joten tästä halusin sinua muistuttaa, elämän suurimmat kuperkeikat ovat myös elämän suurimpia mahdollisuuksia. Ne avaavat monia uusia ovia. On meidän tehtävämme huomata ne ovet. On meidän tehtävämme käyttää mahdollisuudet luoda jotain uutta ja yrittää välttää niitä asioita, jotka ovat meidän elämämme kriisiyttäneet. On meidän tehtävämme yrittää ymmärtää, mitkä ovet takanamme suljemme lopullisesti.

Tsemppiä sinne mosaiikkitaiteilija 🙂

Moi!
Kiitos viesteistänne! Olen pahoillani jokujossakin kaikesta pahasta, mitä olet joutunut kokemaan. On hienoa, miten olet noussut jaloillesi. Itse en pysty siihen.

Sanot minua arvokkaaksi. En tunne itseäni mitenkään arvokkaaksi. Kaikkea muuta! Tunnen itseni hyvin arvottomaksi ja tyhjänpäiväiseksi. Pieni enkeli joka oli sisälläni on poissa. Olen yksikseni kävellyt ja itkenyt metsässä. Siellä on rauhaisaa.

En tiedä yhtään, mitä elämälläni teen. Kaikki menee uusiks. Ei enää miestä, jonka kanssa luulin olevani loppuelämän. Se tuli yllättäen käymään lähestymiskiellosta huolimatta. Yritti pyydellä anteeksi. Kännissä tuli. Nosti jo kättä, kun sain paniikkikohtauksen, jossa vapisin ja tuntui, kuinka maailma pyöri silmissäni. Lopulta menetin tajuntani. Heräsin, kun serkku pyyhki kasvojani kostealla pyyhkeellä. Serkku soitti poliisit paikalle ja ne vei mieheni pois.

En osaa enää hymyillä enkä nauraa. Tuntuu kuin kaikki ilma olisi puserrettu ympäriltä pois. Olen kuin kala kuivalla maalla. Mun kyynelistä täyttyisi moni pullo.😭

Haluaisin vielä elää 😯🗯️