Olen ollut mieheni kanssa yhdessä n. 7 vuotta ja meillä on yksi yhteinen lapsi. Suhde ei ole alusta astikaan ollut onnellinen, olemme kumpikin kokeneet, että olemme täysin erilaisia ihmisiä, emmekä sovi yhteen. Monenlaisista syistä emme kuitenkaan lopettaneet suhdetta ennen lapsen syntymää, kuten ehkä olisi ollut viisasta. Lapsen synnyttyä päätimme asua vielä yhdessä kun lapsi on vauva, mutta erilleen muuttamisesta tuli pian vaikeaa taloudellisista syistä, kun itse jäin lomautetuksi ja mies työttömäksi. Välillä olen itse ajatellut, että suhteen voisi saada toimimaan, mutta nopeasti osoittautuu, että maailmankuvamme, arvomme, temperamenttimme ja persoonamme ovat kerta kaikkiaan täysin erilaisia ja täysin yhteensopimattomia. Ennen miehen tapaamista ajattelin, että kaikkien ihmisten kanssa voi jollain tavalla tulla toimeen. Olen itse tunneherkkä ja emotionaalinen, kaipaan tukea ja lohtua ollessani allapäin. Olen myös vaativa luonne ja minun on usein vaikea tehdä kompromisseja. Minulla on perussairaus ja monia muitakin vaikeuksia elämässä, stressaannun ja ahdistun helposti ja olen kärsinyt eriasteisesta masennuksesta teini-iästä alkaen. Temperamentiltani olen herkästi innostuva ja kun innostun tai suutun ääneni usein nousee ja kiihtyy. Mieheni on luonteeltaan tasaisempi, hyvin rationaalinen, eikä ilmaise tunteitaan kovin paljon. Hän arvostaa rauhaa ja tasaisuutta, eikä pidä voimakkaita tunneilmaisuja suotavina. Hän ahdistuu äänen korottamisesta, johtui se sitten suuttumisesta tai ilostumisesta ja sanoo minulla usein että puhun liian kovaa, jos vaikka juttelen ystävieni kanssa. Mieheni on hyvin kriittinen ylipäätään muita ihmisiä kohtaan ja ystäväni pitävät häntä usein tylynä ja vaikeasti lähestyttävänä.

Vuosien aikana olen kärsinyt monenlaisista fyysisistä ja psyykkisistä oireista, jotka ovat ajaneet minut usein syvään masennukseen. Miehelleni nämä tilanteet ovat olleet hyvin kuormittavia, mikä on mielestäni ymmärrettävää sinänsä. Alusta saakka olen kuitenkin kokenut, etten saa mieheltäni tukea tilanteissa joissa sitä tarvitsisin. Olen käynyt läpi hyvin vaikeita tilanteita työelämässä ja terveyteni suhteen. Viimeisen vuoden aikana kuvaan on astunut unettomuus, joka vaikeuttaa entisestään päivittäisistä toimista suoriutumista. Olen hiljattain aloittanut uudessa haastavassa työssä ja koen huolta pärjäämisestäni. Olen yrittänyt sanoa miehelleni, että unettomuuden takia olen entistäkin helpommin itkuinen tai stressaantuva, mutta hän ei tunnu ymmärtävän asiaa. Jos yritän ilmaista huoltani, mieheni suhtautuu aggressiivisesti tai alkaa neuvomaan minua kylmällä ja monotonisella äänellä sen sijaan että esimerkiksi halaisi tai lohduttaisi. Hän saa minut jatkuvasti tuntemaan, ettei sillä miten voi ole mitään väliä, enkä ole arvokas ihminen. 

Mieheni kokee tilanteen kuitenkin jos mahdollista minuakin kuormittavammaksi. Olen hänen puheistaan ymmärtänyt että hän kokee pitkäkestoista stressiä jo pelkästään minun kanssani samassa huoneistossa olemisesta ja vaikka välillä luulen, että meillä on mennyt pitkään tasaisesti ilman kummempia kriisejä ja riitoja, tulee esiin, että mieheni on jatkuvasti hyvin ahdistunut tilanteesta. Itse pystyn ajoittain olemaan iloinen ja ihan tyytyväinenkin ja olen ylipäätään pohjimmiltani optimisti masennustaipumuksestani huolimatta. Mieheni on enemmän pessimisti. Lapsen nähden riitelemme kuitenkaan harvoin ja uskon että olemme voineet turvata lapselle tasaisen ja suhteellisen hyvän arjen. Tosin lapseenkin luultavasti jollain tapaa vaikuttaa se, ettei hän koskaan näe vanhempien osoittavan kiintymystä toisilleen. 

Yritän ajatella itse, ettei tilanne ole lopullinen ja kun taloudellinen tilanne paranee, voimme muuttaa erilleen. Sitä ennen haluaisin elää edes jotenkin siedettävää elämää ja kaipaisin edes ajoittain tukea mieheltä huolissani. Olen myös itse valmis häntä tukemaan hänen ongelmissaan. Hän kuitenkin sanoo, että minä olen hänen pahin ongelmansa, eikä hän ylipäätään halua minulle puhua asioistaan. Koen että hän kantaa syvää vihaa ja katkeruutta minua kohtaan joka tapauksessa, enkä voi mitenkään muuttaa tilannetta toiseksi. Hän kertoo olevansa traumatisoitunut koko suhteestamme ja erityisesti minun tunne-elämästäni joka on hänen näkökulmastaan ailahtelevaa ja arvaamatonta. Itse koen vain olevani herkkä ja tarvitsevani kiltteyttä ja ystävällisyyttä voidakseni hyvin. Koen että sama näkyy leikki-ikäisen lapsemme kohtelussa hänen taholtaan: Jos lapsi on vihainen ja suuttunut tai pelästynyt, mieheni ensi reaktio on rationalisoida tilanne ja neuvoa miten lapsen olisi pitänyt toimia/miksi häntä sattui/miten hänen tulee toimia jatkossa. Lapsi kiukustuu tästä yleensä vain enemmän. Itse toimin lapsen kanssa näissä tilanteissa niin että otan syliin, halaan ja lohdutan ja pääsen tällä parempaan lopputulokseen. Koen että mieheni ei ymmärrä usein edes lapsen kohdalla sylin, kosketuksen ja kuuntelun merkitystä, saati sitten aikuisen. Muutenkaan hän ei tunnu ymmärtävän, että myös aikuinen ihminen taantuu joskus lapseksi ja kaipaa lohdutusta. Hän odottaa että aikuinen ihminen hallitsee aina itsensä ja tunteensa ja ihannoi muun muassa itämaiseen kulttuuriin usein kuuluvaa mielenhallintaa. 

Myös aiemmat parisuhteeni ovat olleet epäonnistuneita. Ennen miestäni seurustelin alistavan narsistisen persoonan kanssa joka mitätöi minua jatkuvasti. Hän ei saanut itsetuntoani nujerrettua, mutta suhde oli kaikin tavoin epäterve ja huono ratkaisu alusta asti. Myöskään tämän miehen kanssa yhteisymmärrystä ei löytynyt mitenkään päin. Parikymppisenä minulla oli yksi suhde mieheen, jonka kanssa tunsin oikeasti olevani parisuhteessa. Mies oli monin tavoin kaltaiseni ja rakasti minua syvästi. Tunsin hänen kanssaan aitoa sielunkumppanuutta. Kärsin kuitenkin silloin vielä edellisessä suhteessa saamastani huonosta kohtelusta ja sen aiheuttamasta masennuksesta ja siksi tuhosin suhteen, jota kadun vieläkin. Sen jälkeen en ole elämässäni kohdannut ihmisiä, joiden kanssa olisin tuntenut sielunkumppanuutta ja olen sen jälkeen lähtenyt suhteisiin lähinnä uteliaisuudesta tai tekemisen puutteesta, en rakkaudesta. Myös nykyisen miehen kohdalla koin voimakkasti alussa, ettei suhde kannata, mutta en osannut ajoissa sanoa ei, koska en halunnut pettää toisen odotuksia ja ajattelin että ’eihän sitä tiedä’. Ylipäätään en ole osannut parisuhteissa kuunnella intuitiotani, enkä lähteä ajoissa toimimattomista kuvioista. 

Masennus- ja ahdistustaipumukseni on ollut kuormittava tekijä myös aiemmissa parisuhteissani. Siksi en olekaan varma, onko tämän suhteen ongelmissa myös kyse siitä, että olenkin itse itsekeskeinen persoona, jonka on vaikea hallita ja kontrolloida tunteitaan ja joka imee kaiken energian ympäriltään kuormittaen muita jatkuvilla huolillaan loputtomiin, kunnes heidän kykynsä tuntea empatiaa minua kohtaan kuivuu tyhjiin. Vai onko mieheni tunneköyhä ja ankara ihminen, joka ei kykene lohduttamaan tai antamaan armoa. Monesti tuntuu että selviäisin arjen kriiseistä, jos joku vain kuuntelisi minua ja halaisi hetken. Mutta sen sijaan saan vain loputtomia neuvoja, saarnaamista ja etäältä ladeltuja ohjeita siitä, miten minun pitäisi toimia. Nämä saavat minut kimpaantumaan ja siten mieheni jälleen turhautumaan minuun. Tuntuu että arkisinkin asia muuttuu välillämme helposti täysin lukkiutuneeksi pattitilanteeksi, josta ei ole ulospääsyä. 

Lapsen ollessa vauva kävimme parisuhdeterapiassa, mutta siitä ei ollut juurikaan apua. Toivoisin että voisin jotenkin saada tilanteen edes siedettäväksi niin kauan kuin vielä asumme yhdessä ja toivoisin että voisin olla oma herkästi itkevä itseni ja saada lohtua. Mutta mieheni kohdalla se tuntuu liikaa vaaditulta. Toivoisin tietysti myös, että mieheni voisi paremmin, mutta hänelle ei tunnu riittävän muu kuin se että minä häivyn kodistamme. Nyt tilannetta on kuormittanut se, että olen aloittanut uuden työn ja stressannut siitä. Mieheni taas on hoitanut lasta päivät ja ilmeisesti  se on osasyy siihen, että hän on myös kuormittunut. En itse enää haaveile parisuhteesta elämässäni (olen 42 vuotias), mutta tässä suhteessa olen kadottanut käsityksen siitä, mikä on normaalia ja toivoisin saavani sen takaisin. En tiedä enää olenko itse epänormaalin herkkä ja tunne-elämältäni täysin epänormaali vai onko mieheni poikkeuksellisen kyvytön empatiaan – vai sekä että. Itse osaan kuitenkin usein jättää riidat taakse ja mennä eteenpäin ja osaan myös nauraa tunnepurkauksille. Miehelleni taas jokainen riita ja tunnepurkaus on kuin maailmanloppu ja yksi kivi lisää hänen valtavaan kantamukseensa. Hän haluaisi että kaikesta voitaisiin aina keskustella rationaalisesti, analyyttisesti ja ilman tunteita, oli kyseessä sitten kuinka tunteita herättävä asia tahansa. Hänen on vaikea ymmärtää, ettei ihminen esimerkiksi vihaisena, pettyneenä, stressaantuneena tai surullisena aina kykene rauhalliseen ja analyyttiseen pohdintaan ennen kuin pahin tunnekuohu on mennyt ohi. Mutta juuri nämä tunnekuohut ovat hänelle se ongelma. Olen itse luova ja taiteellinen ihminen ja valitettavasti usein on niin, että tunneherkkyys ja taiteellisuus kuuluvat yhteen. Mieheni mielestä myös taiteellisten ihmisen tulisi olla kurinalaisia ja säntillisiä ja hänen mielestään luovat ihmiset käyttävät luovuuttaan vain tekosyynä ilmaistaakseen tunteitaan muita voimakkaammin (tai ’käyttäytyäkseen huonosti’) Kuulisin mielelläni vertaiskokemuksia vastaavista tilanteista jos niitä löytyy.