Hei Mariella,

olen seurannut vaiheitasi ja ensiksikin on hienoa kuulla, että olete saanneet suhteenne kuntoon.

Olen joskus kuullut, että pitkän liiton salaisuus on, ettei lakata yhtä aikaa rakastamasta. Rakkaus on tunne ja tunteet vaihtelevat. Kun olette kulkeneet noin pitkän ja kivuliaan tien, kannattaa varmasti katsoa rauhassa, mihin suuntaan tunteet kehittyvät. Vaikka nyt tuntuu tyhjältä, niin kesä voi tuoda muutoksen.

Kehottaisin nauttimaan hyvästä tilanteesta, ja jättämään rakkauden pohtimisen sivummalle. Huonoja aikoja on ollut riittävästi. Vaikka päätyisittekin eroon, jää mukaviakin muistoja.

🌻🙂🌻

Kun tässä omia tunteitaan myös miettii, jossain tuli vastaan, että rakkaus ei ole tunne vaan päätös 😳? Se on tahtomista ja sitoutumista, vaikka ei aina tuntuisi siltä.

Me olemme yhdessä mutta asumme erillään. Kumpikin voi tahollaan miettiä, mitä haluaa. Periaatteessa olemme (taas) rakentamisen tiellä, mutta eihän tätä elämää tiedä. Saako meitäkään ehjäksi, kun jotain suurta ja merkittävää kuitenkin rikkoutui. Vaikka kuinka anteeksi yrittäisi antaa ja jättää taakseen...

Eli nautitaan hyvistä hetkistä ja päivistä? Mitä Mariella arvelisit elämän olevan yksin? Miten se olisi erilaista? Mistä voisit luopua, mitä saisit tilalle?

Näitä pyörittelen itse 🙂👍

Jotain särkyi sisältä ja sen saa kyllä ehjäksi.

Mutta se on jäänyt hauraaksi ja sitä suojelee kaikin keinoin siten, ettei toista kohtaan ole tunteita, ei rakkautta, ei vihaa. On vain. Tällöin mikään, mitä toinen tekee, ei voi vahingoittaa syvältä. Sitä pelaa salaista pakotietä itselleen, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tunnistan itse tuon oikein hyvin. Olen selviytynyt pettämisen reaktiovaiheesta. Olen palautunut arkeen. Kävin terapiassa. Olemme jälleen tiimi, joka kantaa yhdessä vastuun perheen hyvinvoinnista. Sanon kyllä ääneen, että arvostan, olet tärkeä ja rakastan. Sanon, jotta kuulisin samoja sanoja. Harvoin kuulin ja harvakseltaan kuulen edelleen. En voi olla muistamatta, että vuosien ajan noiden sanojen takana oli vain tyhjää. Haluaisin uskoa, että niissä nyt olisi täytettä, mutta miksi olisi? Tästä syystä en odota mitään, en heittäydy aidosti tunteeseen, koska ties vaikka minua petettäisiin juuri parhaillaan. En voi tietää sitä. Niin täydellinen oli sumutus.

Rakkautta on monenlaista. On intohimoista ja pään sekoittavaa. On kumppanuksellista ja arvostavaa. Toveruutta ja käytännöllistä. Järjetöntä ja ahdistavaa. Epätoivoista ja huoletonta. Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus on muuttuvaa. Nuo kaikki määreet menevät yhden sanan alle: rakkaus.

Samaa ihmistä voi rakastaa monella eri tavalla. Eri tavalla eri elämänvaiheissa. Tällä hetkellä omaan repertuaariini eivät kuulu intohimoinen ja järjetön rakkaus. Se on nyt ennemminkin kumppanuksellista ja käytännöllistä. Vuosi sitten olisin määritellyt sen vielä ahdistavaksi ja epätoivoiseksi. On se ollut intohimoista ja järjetöntäkin joskus. Tarkoitan, ettei syvien tunteiden aika ole ehkä tällä hetkellä. Itse olen paljon pidemmällä tunteissani mitä uskoin vuosi sitten koskaan olevani, mutten usko pääseväni ehkä koskaan samaan varmuuteen ja luottoon mitä aikoinaan oli. Matkalla ollaan ja yritetään, mutta uskallanko täysin heittäytyä ja luottaa? Aika näyttää.

Tulipa kliseevyöry, mutta toivottavasti saitten ajatuksenlangasta kiinni. Jaksamisia heille, jotka jaksavat yrittää petetyksi tulemisen jälkeen. Ei ole helpoin tie kuljettavaksi.

Tunnistan niin Mariellan ja Keatonin kuvaamat olotilat: en rakasta pettäjämiestäni, en vihaa pettäjämiestäni, mutta en myöskään tunne enää mitään häntä kohtaan. En mitään. Olen miettinyt että mikä olisi reaktioni, jos hän saisi sydänkohtauksen edessäni. Todennäköisesti vain ajattelisin mielessäni että vieläkö tässä pitäisi ambulanssikin soittaa.

Meillä meni pitkään hyvin. Ei riitoja, mies hyvitteli tekojaan, osteli kalliita lahjoja ja arki sujui kaikin puolin tasaisesti. Kunnes kolme viikkoa sitten mies suoraan sanoen räjähti ja sai jonkin kohtauksen. Hän alkoi raivoamaan minulle silmittömästi siitä kuinka tyytymätön on minuun. En kuulemma pidä taloamme riittävän siistinä, en kuulemma huolla hänen puhtaita ja likaisia vaatteitaan riittävällä tavalla, en kuulemma tee pihatöitä riittävästi. Lopuksi hän tehosti raivokohtaustaan niin, että suoraan sanoen uhkaili minua. Kuulemma jatkossa minun täytyy tehdä nämä edellä mainitut kotityöt tarkemmin ja useammin sekä niin että tekemiseni ei saa näyttää siltä, että teen sitä sen takia, että hän on käskenyt vaan sen täytyy näyttää siltä kuin tekisin näitä kotitöitä omasta halustani. Omien sanojensa mukaan hän huomaa jos yritän fuulata ja esittää innokasta kotityön tekemistä. Lopuksi hän sanoi että rakastaa minua ja pyysi seksiä. Seuraavana päivänä hän osti minulle hyvityksenä muutaman sadan euron lahjan.

Olen aivan sanaton. Mitä nyt on tapahtunut? Olen itkenyt öisin. Välillä pelännyt, että mikä on miehen seuraava liike. Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut koskaan mutta tuo miehen uhkaus ja todella pelottava kova ääni saivat minut pelkäämään. Hän ei ole koskaan aiemmin käyttäytynyt näin. Aivan kuin joku tuntematon piru olisi tullut esiin.

Samalla muistin erään vanhan elokuvan nimeltä Vihollinen vuoteessani. Elämäni on nykyään hyvin samanlaista kuin Julia Robertsilla siinä elokuvassa, mutta ilman fyysistä väkivaltaa.

En tiedä miten ja milloin tämä meidän avioliitto päättyy, mutta minä olen totaalisen loppu. Tätä ei saa enää ehjäksi.

Toisilla menee pidemmän-, toisilla lyhemmän aikaa huomatakseen, ettei rikottua saa enää ehjäksi.

Minä kuulun ilmeisesti tuohon ensimmäiseen "kastiin". Minun tilanteeni on, ettei mieheni ole koskaan tunnustanut pettäneensä, vaikka kaikki merkit siihen ovat viitanneetkin, todistettavasti.
Hirveitä riitoja lähes kaksi vuotta ja jokaisena kertana hän on asettunut puolustamaan tätä kyseistä henkilöä.
Nyt tilanne on hieman rauhoittunut.

Kaksi vuotta riitoja saman asian vuoksi on ajanut minut tilanteeseen, etten voi enää unohtaa riitojen aiheuttamia loukkauksia. Minusta on pikku hiljaa tullut tunneköyhä ja kylmä miestäni kohtaan.
Nykyään hän kertoo jo ainakin osan ongelmistaan ja ajatuksistaan, mutta en osaa enää lohduttaa, en edes halua sitä tehdä. Olen jopa vahingoniloinen hänen ongelmistaan😯🗯️

Tähänkö ollaan päädytty😑❓ Näen edessäni "ison jätekasan, joka kasvaa koko ajan". Se kasa ei häviä, ennenkuin se on lapioitu tasaiseksi. Mieheni ei vieläkään ole valmis tuohon lapiointiin.

Ts. minun on oltava se vahva ja voimakas, mutta kun en ole. Roikun tässä vain.

Kallan Tuoksu, olen seurannut foorumiasi ja kateellisena ihmetellyt voimiasi. Minä olen viimeinen ihminen antamaan tilanteeseesi neuvoja. Itkien luin kirjoituksesi, sinäkin olet loppu. Olisiko nyt aika punnita muitakin vaihtoehtoja😑❓

Minulla oli jo avioerohakemus edessäni, mutta viime hetkellä peruin sen. Nyt roikun ja epäilen edelleenkin ja katson edessäni olevia valheita (niitä on tasaisin väliajoin). Mieheni on syyllistynyt jo veronkiertoon naikkosensa vuoksi ja rahakin on tullut mukaan jo kuvioihin (peitelty sellainen).

Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa. Halusin vertaistukea, mutta törmäsinkin viestiin, millaisessa tilanteessa olimme mieheni kanssa kymmeniä vuosia sitten. Olimme noin 30-kymppisiä 2:n alle kouluikäisen lapsen vanhempia ja miehelläni oli suhde, joka ei ehkä ollut kovin vakava, mutta seksisuhde kuitenkin. Kun se loppui , kaikki palautui lähes ennalleen pikku hiljaa vuosien saatossa.. Rakkauskin tuli ystävyyden muodossa takaisin ja meillä oli monta hyvää vuotta yhdessä, yli 20 vuotta. Silloin auttoi suloisten lastemme kanssa touhuaminen, työnteko ja vapaa-ajan vietto koko perheen kanssa muiden lapsiperheiden kanssa. Tosin mieheni suhteenkin aikana meidän seksielämä ei hiipunut, en edes ajatellut silloin anteeksiantoa, se tuli kuin itsestään. Tämä vanha suhde tuli nyt mieleen, olemme jo 60-kymppisiä, kun mieheni aloitti suhteen reippaasti yli 50 vuotiaana naapurin eronneen rouvan kanssa ja ei saa sitä loppumaan. Hän on kertonut suhteesta itse minulle alunperin, mutta valehdellut sen loppuneen. Suhde on jatkunut nyt jo 8 vuotta, välillä taukoja.. Mieheni ei halua erota, vaikka sitä pyysin, tarvitsen rakkautta, edelliseen suhteeseen nähden tämä hänen nykyinen suhde on selkeästi rakkaus ei pelkkä seksisuhde. Tunnen sen sisälläni. Mieheni on ollut nyt etäinen.. Myimme asunnon ja muutimme pois omakotitaloon. Yritämme taas pelasta tätä liittoa, näiden 8 vuoden aikana pelastusyrutyksiä on ollut useita. Mutta kokemuksella voin sanoa, että jos suhde loppuu, uskottomuuden jälkeen voi olla elämää. Mutta sisällään kyllä tietää, onko aviopuolison sivusuhde ollut tärkeä vai ei.

Tässä minun tilanteeni:
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 25 vuotta, aviossa 20. Yksi kohta täysi-ikäinen tytär.
Meillä on yhteinen yritys jossa työskentelemme, siellä myös meitä ( olemme samanikäisinä mieheni kanssa, viisikymppisiä) 18 vuotta nuorempi nainen jonka kanssa miehelläni nyt jonkunlainen suhde. Tätä henkilöä pidin hyvänä ystävänä joten kolaus siinäkin suhteessa oikein mojova.
Vaikeuksia mieheni kanssa ollut jo pari vuotta mutta aina ajattelin että kyllä tämä tästä. Tammikuussa paljastui viestittely tämän naisen kanssa. Mies kuittasi että on vain pelleilyä ja minä uskoin, vai uskoinkin sittenkään...
Nyt vappuna paljastui että viestittely jatkuu, maailmani romahti. Kuulemma " henkinen suhde." Mitä sitten muka tarkoittaa.Kauhea riita ja mies häipyi...
Mies muutti mökille ja minä tyttären kanssa kotona. Mökki myös minulle hyvin tärkeä, ollut aina henkireikä.
Eli kunnon kolmiodraama siis. Olen aivan ahdistunut. Joka aamu herään ja toivon että painajainen olisi ohi. Olen ahdistunut, kaikki yhtä kaaosta. Yhden viestin mies lähetti toivoen että saataisiin järjestettyä niin että voidaan molemmat jatkaa elämää. Siis ilmeisesti haluaa erota.
Sen jälkeen en ole saanut häntä puhumaan. Olen yrittänyt että keskusteltaisiin onko mitään pelastettavissa ( eli ilmeisesti roikun hänessä.).
Yhteinen yritys, talo ja mökki miehen nimissä, ei avioehtoa.
Olen kuin löyhässä hirressä. Käyn työni tekemässä iltaisin, en pysty tätä entistä ystävääni katsomaan. On avainasemassa firmassa, ulos ei mies suostu häntä laittamaan. Nyt vaadin kotiin etäyhteydet että pystyn täältä töitä tekemään.
Olen petetty, nöyryytetty ja tuskainen. Tiedän sisimmässäni että eihän tästä enää mitään tule mutta jotenkin ero tuntuu aivan kauhealta.
Nyt jo 1,5 kk tätä sekavaa tuskaista aikaa takana eikä mistään mitään selvyyttä.
Sairastuin 4 vuotta sitten vakavasti ja paranin, mies silloin tuki ja turva. Nyt pyörittelen vaan mielessäni miten meille kävi näin. Väsyikö minuun ja sairastamiseeni?
Auttakaa, neuvokaa mitä teen kun toinen ei puhu?!?
Luoja tätä tuskaa! Vielä viisikymppisenä pitäisi aloittaa uusi elämä, miten ihmeessä pystyn siihen!?!