Voin täysin samaistua tunteeseesi siitä, että nelikymppisenä erotessa loppuelämä näyttäytyy mielikuvissa kovin tyhjänä. Minulla on myös takana kaksi parisuhdetta, toinen kymmenisen vuotta ja toinen puolet lyhyempi. Molemmat erot ovat olleet rankkoja, tämä jälkimmäinen jopa rankempi vaikka itse tein päätöksen. Yrittäkäämme muistaa, että jos hyvin käy (tai miten sen nyt ottaa), elämää saattaa olla edessä vielä yhtä paljon kuin takanakin. Todennäköisesti tulemme vielä pariutumaan uudelleen, jos kiinnostusta sellaiseen on, vaikka juuri nyt kaiken aloittaminen alusta tuntuu ihan ylivoimaiselta ajatukselta. Jaksamista sinnekin!

Kiitos Opaque viestistäsi. Olen lukenut sinun tarinaasi ja pohtinut ja todennut löytäväni itsestäni samaa paljon. Meidän suhteen suuret ristiriidat saivat alkunsa ehkä eri syistä mutta lopputulema oli sama. Ei enää jaksanut omalta pahaltaololta nähdä toisessa niitä hyviä puolia. Molemmat sanoi niin pahasti ja jätti toisen henkisesti yksin ettei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin käpertyä omiin koloihinsa. Tiedän että meillä on vielä rakkautta mutta valitettavasti se ei riitä. Kirottu rakkaus, voisi sopia tähän kohtaan. Mä en tiedä uskonko että suhde jossa kertaalleen on hanskat heitetty tiskiin toimii enää? Onko jollakulla kokemusta jonka voisi jakaa? Mut kyllä me selvitään jokainen tästä ja löydetään oma sisäinen rauha. Itselleen pitää olla armollinen eikä ruoskia liikaa. 🙂👍

Voi Johannamari... niin surullista, että olet joutunut liittymään meidän petettyjen ja pettyneiden joukkoon.

Minulle mies läväytti ihastumisuutisensa reilu vuosi sitten. Muutin lasten (teini-ikäisiä) kanssa elokuun alussa vuokra-asuntoon.

Olen kanssasi samanikäinen; 43-vuotias. Olen myös aiemmin eronnut (jo aikuisen esikoiseni isästä).

Meillä on HYVÄÄ elämää vielä edessä vaikka kuinka paljon! Vaikka edelleen suren täysin turhaan päättynyttä liittoa, NAUTIN itsellisestä elämästä; lapsista, harrastuksista, kodista, ystävistä. En voisi vähempää kaivata miestä elämääni.

Olen joutunut petetyksi, kyllä, mutta se ei tee minusta yhtään huonompaa naista, niin kuin ei sinustakaan, Johannamari!

Olen laillasi temperamenttinen ja muutenkin minulla on vikani. Niin on jokaisella - minä sentään tiedän omat huonot puoleni, osaan pyytää anteeksi kun on sen aika ja onpa minulla niitä hyviäkin puolia roppakaupalla. Niin on sinullakin, ja miehesi tulee niitä vielä kaipaamaan!

Ihastuksen alkuhuuma kun hiipuu aina, väistämättä, ja sen jälkeen on edessä todellisuus. Minun mieheni ihastus osoittautui harvinaisen nopeasti kuplaksi ja mies toivoisikin minun palaavan luokseen. Lasten takia mietin asiaa mutta...

Voimia sinulle, usko itseesi!

☺️❤️

kiitos Kurnau viestistä. Kurjaa että sinäkin olet kokenut eron. Meillä on se erona ettei meillä ole ollut ketään kolmansia millään tavalla sopassa mukana mutta tiedän sen raastavan tuskan jos on. Ensimmäisen liittoni päätökseen kolmas osapuoli liittyi miehen kautta. Sen eron toki olen mielestäni jo käsitellyt vaikkakin arvet aina jää. Tässä nyt päättyneessä toisessa liitossa oli rutkasti ongelmia ilman kolmansia. Ongelmat oli varmaan paljon niitä tyypillisiä uusperheen juttuja ja kun niitä ei osattu ratkoa, paisui ne aivan liika isoiksi alkuperäiseen ongelmaan nähden. Meistä kumpikaan ei taida olla parhaita periksiannossa.

Luin Kurnau sinunkin tarinaasi ja tuntui pahalle että sinäkin jouduit kotoasi pois muuttamaan. Itselläni on ollut kova pala jättää koti, se mikä itse ja itsellemme pari vuotta sitten vasta verellä ja hiellä rakennettiin.

Ero oli yhteinen päätös ja kumpikin on erossa asuessa kovinkin miettinyt miten oltaisiin voitu jatkaa. Surullista mutta taidetaan rakkaudesta huolimatta olla vaan niin erilaiset ettei suhde olis voinut toimia......

onko mulla sit enemmän toiveita paremmasta elämästä, kun oon vielä alle 40?
3. ero meneillään.
vikaa? minussa? --- ei kai. 😎

viimeisin suhde kesti 9 vuotta. kaksi lasta. melkein koko parisuhde taistelua, erimielisyyksiä, ratkaisemattomia riitoja. uusperheongelmia. ihania sinun ja minun lapsia sekä ne yhteiset.
... pariterapiaa yli 2,5 vuotta.
ei vain osattu ratkaista ongelmia. en ymmärrä miten. paljon rankkoja kokemuksia molemmilla sekä yhteisiä. - silti tunsimme (varsinkin minä, vaikka en tietenkään voi sitä päättää kumpi enemmän) olevamme yksin, ilman toisen tukea. emme tunteneet saavamme toisiltamme sitä mitä halusimme tai olisimme tarvinneet.
olimme kuin pahaiset kakarat tukkanuottasilla tai kissa ja koira ensikohtaamisella.

nyt kuukausi erossa-asumista takana.
varsinaisia kolamnsia pyöriä ei eroon osalistunut, mutta jotain luottamuspulaa oli matkanvarrella ja eriäviä mielipiteitä vastakkaisten sukupuolten kanssa yhteydenpidosta.

voiko sitä vaan todeta, että sitä oikeaa ei ain vielä ole tullut vastaan?

Moni perustaltaan hyvä, mutta solmuun mennyt parisuhde voitaisiin varmasti pelastaa puhumalla. Mutta miksi se on niin vaikeaa? Minulla on jo kaksi suhdetta kaatunut siihen, että tunteista ei ole osattu puhua, ja sitten ne ovat patoutuneet. Nyt päättyneessä suhteessa kommunikointikyvyttömyys vaivasi lähinnä minua, edellisessä (jossa tulin myös petetyksi) se oli molemminpuolista.

Vaikeaa on myös irtipäästäminen. Nyt kun erosta on kulunut pitkälti yli puoli vuotta, olen viimein pannut merkille että mieliala alkaa hieman nousta, eikä asiaa märehdi enää ihan koko aikaa. Joukossa on ollut jopa ihan hyviä päiviä, joskin mieliala saattaa edelleen romahtaa ihan yhtäkkiä ja sitten alkaa itkettää. Ehkä tämä tästä kuitenkin.

Jaksamista taas kaikille saman kokeneille!

Myönnän olevani huono puhumaan tai puhun mutta epäilen etten puhu oikeista asioita enkä ainakaan niin että vastapeluri käsittäisi asiani ytimen. Toisaalta pidän itseäni melko suorasanaisenakin ja sekin etten kaunistele asiaani on varmasti se mikä saa karvat toisessa pystyyn ja keskustelusta tulee pelkästään syyttävä ja puolustava, eikä mitenkään korjaava.

Olen jo seitsemän kuukautta asunut omillani. Tosin olemme olleet välillä enemmän välillä vähemmän tekemisissä. Jälkiviisaana ajattelen että ero olisi pitänyt hoitaa monestakin syystä erilailla. On kuluttavaa olla välitilassa, ei ole suhteessa mutta kuitenkin suhde jollakin tapaa jatkuu.......

Asun elämä ensikertaa yksin. Virallisesti toinen lapsistani asuu vielä kanssani mutta käytännössä ei. Nautin yksinolosta pääasiassa mutta on hetkiä kun kovin on yksinäistä. Mä en edes tiedä mitä kaipaan siis kumpaa kaipaan enemmän sitä miestä kenen kanssa olin avioliitossa vai yleensä avioliitoa. Meneekö vähän sekavaksi selitys. 😀

Epäonnistuminen ja sen tuomat tunteet ovat itselläni olleet tässä melko suuressa asemassa. Jotenkin ajatuskin uudesta parisuhteesta on vastenmielinen. En kaipaa uutta miestä iholle enkä osaa ajatella että itsestäni kykenisin antamaan mitään toiselle. Jotenkaan en rohkene edes ajatella että mussa olisi jotain hyvää annettavaa ja pettymystä en kellään halua tarjota.

Itsekin huomaan hetkiä kun innolla odotan jotain kivaa suunniteltua tekemistä. Aluksi en tehnyt suunnitelmia mutt nyt huomaan että on monta kivaa menoa suunniteltu ja pikku hiljaa on löytynyt uusiakin kavereita kenen kanssa vapaa-aikaa jakaa.

Nauttikaa kesästä ja kirjoitelkaa kuulumisia. 🌻🙂🌻

Minulla on vähän samat fiilikset. Yksin oleminen on vaikeaa ja entistä puolisoa ikävä, mutta on vaikea sanoa haluaisiko oikeasti sen ihmisen vai vaan tutun ja turvallisen elämän. Tunneskaala on yhtäkkiä niin laaja, että en ole tiennyt minulla kaikkia näitä tunteita olevankaan. Jokainen eksän yhteydenotto aiheuttaa valtavan tunnevyöryn ja suistaa elämän hetkeksi raiteiltaan. Parasta varmaan olisi, jos ei tapaisi ollenkaan, ja minulla se voisikin onnistua, mutta teidän lasten vanhempien on tietysti nähtävä olosuhteiden pakosta. Myös syyllisyyden tunne ja pettymys itseen jyllää, etenkin olen itse lähtenyt suhteesta. Uutta vakituista parisuhdetta en halua edes ajatella ennen kuin olen itse kunnossa.