itsesi kuuleminen on tärkeä asia, raivaat sille tilaa ja olet uskollinen itsellesi. Hyvältä tuo sinun prosessisi kuulostaa, ja jos toinen ei kykene aloitteistasi huolimatta vuoropuheluun suhteen parantamiseksi tai muuttamiseksi, ei liene paljoa muita keinoja jäljellä kuin kuulla itseään ja arvostaa itseään ja nousta itselliseksi hyvällä omallatunnolla.

Etäisyyden ottaminen vaikka asumalla muualla hetken on tietysti porras ja se on aloite, joka väkisinkin huomataan: kun toinen ei ole päivittäin siinä niin sitä ei voi olla noteeraamatta toinen.

🙂👍

Onko ihan varmasti kaikki tehty? Meillä vaimo sanoi noin, totuus on että oikeasti mitään kunnollista ei päästy tekemään. Joskus pitää rikkoa, että voi rakentaa täysin uutta.

Muista, että olet omasta onnellisuudestasi, myös parisuhteessa itse. Oletko miettinyt miten paljon sekin on vaikuttanut kaikkeen, että olet jo monta vuotta tehnyt eroa? Tukahduttavan tilanteen syyt on todennäköisesti jossain syvemällä, minkä ymmärtää vasta kun sen joutuu kaivamaan piilosta esiin.

En kuitenkaan ihan noin mustavalkoisesti ajattele. Jos miehesi ei pysty tulemaan yhtään vastaan missään, ei tietenkään ole mahdollistuutta saada suhdetta toimimaan. Suhde vaatii kaksi toimiakseen ja silloinkin se on välilä tosi vaikeaa. Minut herätti asumusero, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Meillä vaimo oli pitkään harkinnut eroa, otti asian esille, asumuserosi, "sekoili" yhden kesän, palasi itkien takasin, muutti pois ja nyt on omien sanojensa mukaan vapaa ja itsenäinen.

On jatkuvasti kuitenkin pulassa, onneton ja jaksamisen kanssa tekee todella tiukkaa. Ei selviäisi, jos en auttaisi. Autan, koska meillä on lapsia. Tilanne kerää sisälle vihaa, se on pakko myöntää.

Eli "tylsä" ihan ok avioliitto vaihtui itsenäiseen hienoon elämään ja siinä samalla aiheutettu vielä toteamatonta tuhoa 4 ihmisen elämässä. Olen 100% varma, että vaimo pakeni omia sisäisiä ristiriitojaan ja ongelmiaan ja ne on osin edelleen selvittämättä.
Meillä oli paljon ongelmia, mutta intohimon puute oli se mikä vei vaimon pois luotani lopullisesti. Onko rakkautenne oikeasti kuollut ihan kokonaan, vai pelkästään intohimo? Milloin viimeksi miehesi sai sinut tuntemaan itsesti naiseksi ja halutuksi, intohimoisen rakkauden kohteeksi? Miten tilanne oli toisin silloin ja oletteko koskaan puhuneet siitä? Kaikillahan ei ole tuollaista kokemusta. Ei kuulemma meilläkään ja se vähän hämmentää.

Tärkein pointtini on kuitenkin, että tällä hetkellä olet voit olla jo onnellinen. Älä odota, että parisuhde tai jokin ulkopuolinen voima tuottaa sen onnellisen tilan. Siihen ei myöskään tarvita eroa välttämättä. Valitettavan usein se on vain ainoa ulospääsytie.

Minulla on sinulle, ei teille, yksi tosi hyvä kirjasuositus, mutten kerro sitä nyt.

Miten olisi, jos katsoisit itsellesi asunnon valmiiksi, pakkaisit hieman tavaroita ja sitten kertoisit asian laidan miehellesi? Kun on asunto odottamassa ja tavarat valmiina, et "voi" enää perääntyä. Tai ainakin saat siitä enemmän tukea päätöksellesi.

Etäisyys on tuossa tilanteessa kai se kaikkein paras ratkaisu. Saat yksinolosta voimaa pitää pääsi. Lapsen kannalta asia on tietty hankala, sen suhteen en osaa neuvoja antaa.

Hei Atlantis,

olen samassa tilanteessa. Vuosien mitätöintiä, taloudellista ja henkistä kiusaamista. Nyt olen nousemassa tästä "sontakasasta" kuin uudesti syntyneenä. Kerroin, että haluan erota ja mitä sitten tapahtuu. Toinen osapuoli sanoi vaan ettei jaksa nyt puhua, on tässä toinen homma meneillään. Eli mitätöi minut tässäkin!!? Jos olet tehnyt päätöksesi ja tilanteesi on sellainen ettet halua jatkaa suhdetta, ole vahva ja jatka valitsemaasi tietä. Kolmikymmenvuotisen suhteen soutamisen ja huopaamisen jälkeen voin kertoa, että muutos toisessa voi olla hetkellinen ja sitten tulet katumaan kun jäit.

Valmistaudu kertomiseen, älä loukkaa toista ja tee kertominen mielellään kun olette kahden, ettei lapsi kuule vanhempien asioita tässä vaiheessa. Hae apua jos toinen ei halua keskustella tai uhkailee. On olemassa puhelinlakimiehiä ja maksutontakin oikeusapua saa kunnalta tai yksityiseltäkin lakimieheltä. Olet toivottavasti selvittänyt kaikki oikeutesi. Tsemppiä ja halauksia sinulle🙂

Vaikka oma viestini olikin kriittinen, se johtuu paljon siitä, että reiluinta olisi ollut kuulla asia suoraan ilman puolusteluja ja selittelyjä. Kysehän on siitä mitä kukin haluaa elämässään. Panostaa sitten siihen täysillä, se on kaikkia kohtaan reiluinta.

Siksi jos haluaa erota, on parasta ilmaista se tahto suoraan puhumalla tai kirjoittamalla. Itse käyttäisin ehkä yhdistelmää noista. Kun tuollaista pommia lukee, siinä saa ehkä vähän enemmän aikaa kasata ajatuksia, ennen kuin sitä alkaa tajuamaan.

Valmistaudu siihen, että rehellisyys satuttaa, mutta sen pitääkin. Jos ja kun toinen haluaa tietää syitä, on sekin reilua, että kertoo miksi tuntuu, että ero on ainut vaihtoehto ja painottaa sitä, että sanoilla on hyvin vähän merkitystä kun tilanne on jo näin pitkällä, koska teot tai ennen kaikkea niiden puute on ratkaisevaa.

Toki jos on mitään pelkoa väkivallasta niin sitten kanattaa jo mennä ja ilmoitella jälkikäteen.

Puolustelen omaa ekaa vastaustani. Itselläni särähti aloituksessa pahasti se, että olet jo pitkään pohtinut sitä. Tavallaan jo henkisesti eronnut, eikä miehesi sitä ehkä tajua ollenkaan. Miten tahansa asian ilmaisetkin, se tulee olemaan tosi iso pommi.

Itse kuitenkin haluaisin että kaikki meistä pohtisi enemmän sitä, että miksi teemme itse oman elämämme onnettomaksi tai hyväksymme että muut saavat tehdä siitä sellaista mitä emme halunneet? Sitten jossain kohtaa pinna tulee täyteen ja pistetään radikaalisti uusiksi, vaikka syy saattaa olla myös omissa alitajuisissa toimintamalleissa.

Ole kuitenkin rohkea ja tee se mikä on oikein. Sen tiedät vain sinä itse.

Kiitos kommenteistanne. Olen miettinyt asioita edelleen paljon. Tunnen, että tilanne on taas raukeamassa, eli mieheni on tajunnut missä mennään. Varsin rasittavaa elää ihmisen kanssa, joka tekee asioita "oikein" vasta sitten, kun huomaa suhteen menevän karikolle. Tämä tekee eroamisesta aina vain vaikeampaa.

Sykli kiihtyy: ennen huomasin olevani erohaluisessa tilanteessa hetkessä X, sitten vuoden myöhemmin, puoli vuotta myöhemmin, 5 kk myöhemmin, sittemmin tämä tulee parin kk sykleissä. Tästä syystä olen päättänyt, että minulle riittää. Mieheni ei ole arvoiseni, ellei osaa panostaa suhteeseen jatkuvasti. Hetkellinen viikon tai kuukauden kestävä parannus ei ole riittävä. Jos tunnen oloni yksinäiseksi jo nyt suhteessa, kuinka pahaa voi olla yksinäisyys yksin? Kuinka paljon totaaliyksinäisyys painaa enää silloin, kun kukaan ei ole arvostelemassa, mitätöimässä tai määräilemässä? Rakastavatko ystäväni minua riittävästi, jotta jaksavat tukea minua tulevina kuukausina? Ajatuksia, ah ajatuksia.....

Kiss. Missä teillä mennään nyt?

Minä hain lainaa, jonka myös sain. Rahoitus omaa asuntoa varten on nyt kunnossa. Talousasiat muutoinkin kohdillaan. Tänään meinasin ottaa taas puheeksi eron, mutta nielaisin pari kertaa, kävin tupakilla ja mies oli nukahtanut. Äh. Miksi tämä on niin vaikeaa.

Atlantis,
kiitos kysymästä. Olen tehnyt jonkun aikaa sitten lopullisen ratkaisun: ero. Asunto jossa lukee ovessa vain minun nimeni odottaa kuukauden päästä. Vastapuoli ei halua keskustella mistään joten asiat rullaavat tästä eteenpäin omalla painollaa. Tunne on vapauttava ja olen kuin uuden elämän alussa. Toisen osapuolen suhteen olen korrekti, hänen asiansa eivät enää kosketa minua mitenkään. En vihaa häntä. Sanotaankin, että rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Kirjoittelen lisää kun tulee jotain kerrottavaa. Lämmintä kesää ja rakkautta kaikille sitä kaipaaville😎

Kiss ja Atlantis, mitkä ovat tilanteenne nyt? Minä tässä vasta pohdin eroa, no olen pohtinyt yli 2 vuotta juuri noin kuukausittain, nykyään jopa viikottain/päivittäin, enkä saa varmuutta, Ensin tämän 2 vuoden aikana oli juuri noin ehkä muutaman kk välein... suhteemme on pitkä ja aiemminkin eroajatuksia tullut ja jo vuosi-parin lapsen jälkeen taas punnitsin, onko tämä ok... ja tunnistan tuon aaltoliikkeen... nyt sykli on sen verran kiivas, ettei tämä kai voi olla vain jotain omaa kriisiä. Juuri tuo ylenkatse, kriittisyys, puhumattomuus, ei läheisyyttä. Olen kirjoittanut, puhunut, mutta syy on aina minussa... Kulissit on kunnossa ja monen mielestä olemme varmaan ihanneperhe... itsellä ei ole hyvä olla useinkaan.