tarinaa läheisriippuvuudesta omalla kohdallani...
Heip.
Ajattelin kertoa oman tarinani. En vain oikein tiedä, mistä alkaisin. Ongelmia ollut niin paljon elämässä jotka meinasivat jo ajaa tuhoon…
Ensiksi mietin, että kerron parisuhteestani, mutta tajusin, että on kerrottava paljon muutakin, että kukaan voi ymmärtää sitä.
No jos nyt aloittaisin, siitä, että 2002 syksyllä tutustuin mieheen jonka kanssa seurustelin ja viimesen 3 vuotta asuimme yhdessä. Tai itseasiassa asutaan vieläkin 2 viikkoa. Hän halusi erota ja muuttaa kuun vaihteessa pois yhteisestä kodistamme.
Olen 24 vuotias ja mieheni…tai siis ex mieheni 33 vuotta. Suhteemme oli alkujaankin jo aika raastava. Miehelläni ollut enemmän ja vähemmän alkoholi-ongelma jo nuoruudestaan lähtien. Ensimmäisen viinakrampin saanut joskus parikymppisenä, ollut useaan otteeseen antabuskuurilla, ja ties missä katkolla.
Työpaikat olleet aika meneviä ja tulevia ja vastuuta ei pahemmin ole ollut elämästä. Jos tulee ongelmia, ne voi aina lakaista maton alle. Kuten vaikkapa laskut. Ihmissuhdemurheet hukutetaan viinaan jne…on aika sulkeutunut ihminen ja ollut vaikea lapsuus ja nuoruus, eikä pysty puhumaan asioista ja tunteistaan.
Meidän suhde oli alun alkaen sitä, että minä asuin omassa kämpässäni ja hän omassaaan. Heti ensi näkemältä rakastuin häneen ihan kympillä. En tiedä miten jossain ihmisessä vaan voi olla heti jotain niin kovaa seksuaalista vetovoimaa, ja ne silmät…
Viihdyin hänen seurassaan heti,ja hänkin minun, mutta sitten tuli kuviohin ne katoamistemput. Saattoi käydä, niin, että jätkä katos johonkin kuukaudeksi tai jopa pariksi ryyppäämään eikä sillon sitä saanut kukaan kiinni puhelimella tai millään. Se oli hermoja raastavaa, kun koskaan ei voinut luottaa mihinkään.Edellisenä iltana saattoi olla ihanaa, seuraavaksi ei kuullut toisesta mitään viikkoihin.
Tämän kaiken annoin kuitenkin joka kerta anteeksi koska jotenkin vaan tykkäsin hänestä liikaa.Ja hän sanoi tykkäävänsä minusta. Ja ne jutut oli paljon kuultuna hänen suustaan, kun yleensä tuollasien asioiden puhuminen oli vaikeeta.Olin sitä mieltä, että ryypäkkööt, kyllä mä sen kestän, mutta en sitä että aina katoaa..siitä sanoin aika usein hänelle…mutta ei se oikeen mitään muuttanu. No sitten 2004 keväällä ei ollut ollut tälläsiä katoomisia hetkeen aikaan, ja mä asuin aika karseessa luukussa ja mulla oli mahkuja saada työsuhdeasunto, mutta koska se oli liian hintava ehdotin yhteen muuttamista. No niin kävi sitten juhannuksena 2004
Aluksi meni paremmin kun koskaan. Ei enää tarvinnut pelätä katoomistemppuja.
Tai no ehkä aika kultaa muistot. Olihan se sitä, että mä kävin töissä ja mies kävi aina sillon kun sattui huvittamaan.Ja kalja maistui niinkun ennenkin jos vaan yhtään oli rahaa. Minä olin aika pitkälle se elättäjä, välillä olin kyllä aika ilkeäkin ja mäkätin ja jäkätin kokoajan jostakin.Mutta tässä vaiheessa vielä kumpikin välitti toisistaan.
Välillä muutettiin asuntoakin pariin otteeseen. Nykyiseen kämppään muutettiin 2006 heinäkuussa.
Sen jälkeen muuttui jotakin…pikkuhiljaa vaan mies rupesi vaikuttamaan täysin välinpitämättömältä…syksyllä 2006 tuli ensimmäinen isku vasten mun kasvoja kun mies ilmoitti,että harkitsee oman asunnon hankkimista.Olin shokissa. En missään nimessä halunnut erota, rakastin häntä ja rakastan vieläkin. Sanoi, että sitähän sä itekkin oot jo pitkään hokenut, kun suutuksissani olin käsknyt häipyyn jne, kun turhautti se että mä elätin ja mies pelasi tietokoneensa kanssa aamusta iltaan ja kaikki yötkin. Ei edes nukkunut enää mun vieressä. Ei ollut enää sitä läheisyyttä mitä oli vielä joskua aiemmin…se teki niin turhautuneeksi ja vihaiseksi… No siitä vielä selvittiin, mutta mikään ei koskaan enää palannut entiseksi.
Minä muutin tyyliä niin paljon kun pystyin. Koitin olla ärsyttämättä ja mäkättämättä mistään ja annoin ryypätä jos siltä tuntui ja sittenhän se meni pikkuhiljaa siihen, että rupesin tekeen mitä tahansa miellyttääkseni häntä. Sain iloa omaan elämääni vain sitä kautta, kun toinenkin oli hyvällä tuulella ja joku pieni huomionosoitus toi hymyn mun kasvoille moneksi päiväksi, mikään muu ei merkannut mitään. Huomasin aina vain enemmän riman laskevan ja mitkään hälytyskellot eivät soineet vaikkei suhde ollut enää muutakun sitä, että’ mies eli omaa elämäänsä piittaamatta musta paskaakaan ja mä roikuin siinä ja kerjäsin huomiota ja rakkautta ja jos se meinas että lähtee, uhkasin tappaa itseni.
Tai no se ei kyllä sanonut sitä suoraan mulle että haluaa lähteä, vaan s epiti sellasta että antoi aina vähän toivoa, että jos homam vielä toimis…muttei silti tehnyt mitään sen eteen. Sitten kuulin tässä joku aika sitten kun oli puhunut siskolleen joka kertoi minulle että harkitsee edelleen oman kämpän hankkimista. Hermostuin totaalisesti.Ajattelin etten jaksa enää yhtään.
Jankutin ja jankutin puoli päivää, että haluaako mies olla vielä yhdessä vai ei. pakko päättää tai mun mielenterveys menee lopullisesti kun kuukausi tolkulla saa pelätä pahinta ja toivoa parasta ja vieläkään mies ei osaa päättää. Painostin tekemään ratkaisun vaikka aavistin mikä se tulisi olemaan.Sanoi että ei kiinnosta. No se oli odotettu vastaus, kyllähän mä sen käytöksestä olin jo pitkään nähnyt, että mä olen sille ilmaa,mutta roikuin jossakin olemattomassa oljenkorressa. Ainoa ajatus oli, ettei mulla ole elämää ilman tätä miestä. Halusin mielummin kuolla kun elää ilman häntä, vaikkakin meidän yhteiselo olo piinaavaa tuskaa.
Seksiäkään ei ollut oikeastaan tämän vuoden puolella enää kun muutaan harvan kerran, ja se loppui helmikuun jälkeen muistakseni kokonaan, kun mies on sadisti ja haluaa vaan raiskata, piiskata, sitoa, sitä että mä itken jne. Minä taas kaipasin normaalia seksiä ja läheisyyttä. Ei sitiä mitään tullut. Mies ei suostunut kopromisseihin ja koska se ei saanut mitä halus homma pikkuhiljaa tyrehtyi. Aina jos ehdotin seksiä se sanoi että ” hae piiska ” pusujakaan ei herunut muutakun vaatimalla. Ja minä hölmö alennuin siihen. kerjäämiseen ja miellyttämiseen. Miljoona kertaa suostuin piiskaleikkeihin ja muuhun kidutukseen omaa tahtoani vastaan.
Pari viikkoa ennen lopullista eroapäätöstä löysin mieheni sammuneena nojatuolistaan muna kourassa ja tietokone auki missä oli kaikkia piiskafilmejä ja mikä pahinta, myös kymmeniä pedofilia pätkiä.
Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Jollakin tavalla koitin ymmärtää senkin. Että se on vaan sekaalista turhautumista ja ties mitä. Tässä vaiheessa rupesin tajuamaan hieman hämärästi sitä, että mulla ei luultavasti tule koskaan sitä rajaa vastaan, jos tämäkään ei riitä.
Muutama kaveri sanoi, että olen läheisriippuvainen. En oikein tiennyt mitä s epitää sisällään, ennenku luin netistä. Nyt olen asiasta vakuuttunut. juuri se mun ongelma on.
Mutta tosiaan, olihan siinä matkan varrella vielä muutakin kaikkee mikä koetteli luottamusta puolin ja toisin. Kummallakaan ei kuitenkaan ollut toisia , siis ei pettämistä, vaikka ex ei tule koskaan uskomaan sitä. Hän oli loppuun asti vakuuttunut että olen pettänyt. Siitä koin kauheeta syyllisyydentunteita, koska hänellä periaatteessa oli aihettakin niin luulla, mutta jokatapauksessa ei ollut niin. Miehellä oli vaan hyvä taito aina heittää mun silmille aina jonkun riidan yhteydessä jotain vanhoja asioita ja syyllistää niillä. Koskaan ei muistanut omia mokiaan mitä kyllä niitäkin riitti.
Nyt kun tämä ero lopulta tuli selväksi, se oli justs itä mitä pelkäsinkin. Viikon en tehnyt mitään muuta kun itkin ja vedin pameja huuleen. Ja suunnittelin keinoa päästä pois.Sen jälkeen rupesi olo turtumaan vähän, en piitannut enää mistään. Oli pakko ottaa töistä sairaslomaa ja terkkarista pistivät lähetteen psykiatrille. Aika on perjantaina.
Nyt on viikon ollut jo paljon selkeempi olotila. Jotenkin olen vaan pikkuhiljaa ruvennut hyväksymään asiaa. Se on auttanut kun on ollut poissa kotoa ja puhunut miden ihmisten kanssa. On vain niin vaikeaa muuttaa omaaa kieroutunutta ajatusmaailmaa yhtäkkiä toisenlaiseksi. Ei se niinkun vaan tärähdä järkeen yhtäkkiä, että joo.o kyllä mun on paljon helpompi elää ilman sitä toista ja sillä siisti. Vaikka sen periaatteessa sisimmässään tietää ettei olisi ollut kuitenkaan mitään tulevaisuutta, sitä on silti taipuvainen etsimään itsestään kaikkia mahdollisia vikoja miksi en kelvannut jne.
Oikeastaan tän käänteen hieman selväjärkisempään olotilaan on tuonut se, että tapasin netinkautta yhden miehen ja se vaikuttaa tosi mukavalta ja olen koittanut suunnata ajatuksia häneen, pois exästä. Koitan vain olla miettimättä tätä tilannetta liikaa, etten rupeistaas pitämään sitä samaa itkemistä ja sekoilua, tuntuu että tämä toinen ihminen tuli juuri oikeaan aikaan mun elämääni ja että se on jonkinlainen ulospäsy tie tästä hommasta.
Toisaalta taas pelkään, että etsin vain uuden kohteen miin ripustautua, että hyppäänkö tässä nyt ojasta allikkoon vain liian nopeasti? vai uskaltaako vaan antaa palaa ja lopettaatämän nyt jokuolleen suhteen märehtiminen,koska ei siitä enää mihinkään muutu ja joudun näkemään sen päivän, että se kamansa ulos tuosta ovesta vie. Hassua kyllä, se muuttaa tuohon 150 metrin päähän ja mä en oikeen tiedä onko se hyvä vai huono juttu.
Mun on tosi vaikeeta kestää hylkäämistä ja kun on aina ollut huono itsetunto, sitä hakee aina vikoja itestään. Masennusta mulla on todettu 2002 vuodesta lähtien aina ajoittain, joka vuosi ollut sairasolomalla sen takia kuitenkin. Olen ollut pitkään melkeimpä vain kodissani erakkona, ei ole paljon kiinnostanut liikkuakkaan.Kaipa sekin mene masennuksen piikkiin, mutta nyut vasta tajusin kunnolla hakeutua terapiaan kun tämä avoliitto päättyi ja ei ollut enää muita vaihtoehtoja kun tuntui että sekoan.
Tuntuu niin järjettömältä, miten ihminen voi niin pahasti sokeutua ja rakastaa toista, että siinä roikkuu vaikka sitten niin kauan että on itse haudassa tai mielisairaalassa mutta erota ei voi, vaikka suhde ei olis enää normaali ollenkaan. Rakastaako lähisriippuvainen vai luuleeko se vaan rakastavansa? Kyllä mä ainakin tunnen edelleen rakastavani miestäni…tai siis ex miestäni, kaikesta huolimatta.
Mutta jotenkin nyt olen alkanut ajatella sitä uutta tuttavuutta kenen kanssa olen nähnyt pari kertaa, ja meillä synkkaa ja toivon, että siitä kehittyisi jotakin. Pelkään vaan, että joudun taas pettymään….
Taustastani sen verran, että vanhempani erosivat kun olin ala-aste ikäinen, isäni on alkoholisti ja äidin ja isän tappelu oli kotona jokapäiväistä.
Porukoiden eron jälkeen äiti meni uusiin naimisiin miehen kanssa joka vihaa mua. Jouduin asumaan sen ihmisen kanssa saman katon alla vuosia kunnes ammattikoulun jälkeen pääsin lopullisesti pois.
Minulla on 5 vuotta nuorempi pikkusisko ja sitten äiti ja tämä uusi mies saivat vielä 2 poikaa, jotka nyt ala-aste ikäisiä. ”kotona” en käy koskaan. Korkeintaan pari kertaa vuodessa kääntymässä jos se mies ei ole paikalla.
Se oli melkein heti alusta alkaen samaa tappelua tässä uus perheen irvikuvassa mitä se oli äidillä ja isälläkin aikoinaan, sillä erotuksella, että nyt ei tapeltu viinan takia vaan mun takia.
Millon olin huonosti kasvatettu kakara, millon en tajunnut jotain,tein jotain väärin tai jätintekemättä. Minä olin aina riidanaihe. Äiti oli kahden tulen välissä ja aina kun koitti puolustaa mua kauhee sota.Itse yleensä pelkäsin niitä tappeluita ja sulkeuduin omaan huoneeseeni tai lähdin ulos.En koskaan mennyt puuttumaan niihin tai sanomaan vastaan. Joko pakenin ja kuuntelin muualta salaa tai olin hiljaa ja otin haukut vastaan. En vain uskaltanut alkaa sanomaan sille äijälle mitään vaikka kuinka vihasin häntä.
Yleensä vietin aikani omassa huoneessa ovi kiinni, kuunnellen musiikkia ja kirjeitä kirjoitellen. Koulu meni jotenkuten läpi, lukematta.
Olen melkoisen katkera monistakin asioista sille miehelle, mutten viitsi nyt niitä kaikkia alkaa tässä erottelemaan.Mutta nykypäivänä tilanne on ”kotona” sellanen, että äiti on aivan täysin tossun alla eikä uskalla tai pysty ajatteleen omilla aivoillan enää mitään. Mies päättää siellä kaikesta ja jos äiti on suunnitellut jollekkin päivälle jotakin se on miehen mielestä heti selän takana juonimista. Se haluaa hallita perhettään.
Äitiä esimerkiksi ei päästä mun luokse käymään tai oikeastaab juuri mihinkään
Äiti käy yleensä kerran vuodessa mun luona eikä saa olla edes yötä. Se mies pelkää, että tartutan siihen jonkun kamalan päävamman varmaan. Tai jos vaikka löydettäis äitille uus mies.
Olen katkera, ei voi mitään. Ja olen sitä mieltä, että nämä asiat vaikuttavat edelleenkin nykyelämääni, ihmissuhteisiin, tähän sairaaseen ripustautumiseen…se oli melkonen shokki kun tajusin, ettei ne vanhat jutut ole vieläkään kadonneet mihinkään vaan ne heitetään mun silmille aina ja uudelleen elämässä.Itse sitä tiedostamatta miksi käyttäydyn niinkun käyttäydyn. mutta nyt aion mennä keskustelemaan ja toivon, että saan apua terapiasta.,joka olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten.
Kiitos jos jaksoitte lukea ja vielä enemmän jos kommentoida,heh….
Olet jo monta askelta mennyt eteenpäin, kun pystyt analysoimaan omaa käyttäytymistäsi ja sen syitä. Oletko lukenut Tommy Hellstenin kirjan Virtahepo olohuoneessa? Siinä käsitellään läheisriippuvuutta. Suosittelen.
Voimia sinulle jaksaa eteenpäin ja myötätuulta löytörekelle omaan itseen (tuo kirja johdattaa sinut matkalle ymmärtämään itseä uudesta näkökulmasta). 🙂🌻
Hei,
Huh, kyllähän olet sinäkin elämäsi vyyhteen kerinyt, jos olen niin tehnyt itsekin. Kuinka hienoa, että olette pääsemässä eroon. Ehkä voit vihdoinkin alkaa oman elämäsi. Olen käynyt läpi sen tunteen, kun yks kaks vapaus koittaa ja HUUMAA. Itsekin epäilit oletko liian nopeasti hyppäämässä uuteen suhteeseen, ja sanoisin, että kyllä. Jarruttele jarruttele... selvittele ensin perin pohjin miksi olet ahdistanut itsesi tuollaiseen pakkorakoon edellisessä suhteessasi. Minä lähdin aivan liian nopeasti aikanaan uusiin yrityksiin. Sitäpaitsi tuollainen jokapäiväinen helvetti on NIIN kuluttavaa, että tarvitset aikaa vain kerätäksesi voimasi uudelleen. Joten anna itsellesi aikaa. Meillä kun valitettavasti on taipumus hakeutua uudelleen samanlaisiin suhteisiin, ellemme tee täyskäännöstä itsemme kanssa ja ala kunnioittaa itseämme. Rakastamaan itseämme. Ja vaatimaan sen myötä sitä samaa kanssaeläjiltämme.
Ja kuten sanoit, sairaassa suhteessa elämisen jälkeen tarvitsee myös aikaa oppiakseen uudelleen millaista on normaali elämä. Miten ihmiset kohtelevat toisiaan, miten reagoivat jne. Siihenkin tarvitsemme aikaa.
Älä liikaa katkeroita mieltäsi miettimällä lapsuutesi ongelmia. On hyvä, jos olet tietoinen, mikä itsessäsi kumpuaa sieltä käsin, mutta on myös hyvä, että et jätä elämääsi elämättä katkeroituen kokemastasi vääryydestä käsin. On surullista lukea, että äitisi elää myös läheisriippuvaisena helvetissä jonka me monet tunnistamme muutamista sanakäänteistä liiankin hyvin.
Oli miten oli, hae apua mahdollisimman monelta taholta. Tämä on yksi hyvä tuuletuspaikka, mutta oma kokemukseni on, että mitä useampi auttaja, sen kokonaisempi kuva itselle kehittyy kun yhdistelee eri ihmisten näkemyksiä. Apua voi tuoda psykologiset teoriat, ystävät, ammattiauttajat, harrastukset, nettisivut... pääasia on että hiljalleen käyt läpi noita kipeitä asioita. Ja HURRAA olet astumassa terveemmän elämän laivan kannelle!!! Hyvää tuulta purjeisiin 🙂🌻
🙂🌻 Pitkä tosi tarina. Vaikuttaa kuin et olisi uskaltanut aiemmin irtaantua suhteesta vaikka olet tiedostanut suhteen kieroontumisen.
Kun antaa anteeksi liiankin monta kertaa siihenkin turtuu ja sitten kaikki meneekin kuin liukuhihnalla vaan.
Neuvoisin sinua että tutustu hyvin uuteen ystävääsi ennenkuin alat vakavaan suhteeseen, ettei uudesta suhteesta tulisi ylimeno- suhdetta. Tiedä myöskin se onko hyvä ratkaisu se että ex asuu melkein nurkan takana. Vahtiiko? , vahditteko toistenne tekemisiä?
Uskon ettei ole helppoa erota jollei ole tukijaa ja tukijoita. Keskustelut auttavat juuri niin kauan kuin jaksat jutella mutta itse kokemuksesta; asioiden kertaamiseenkin kyllästyy ja tilalle tulee noihin auttajiin nähden inho. Asiat kyllä asettuvat raiteilleen mutta on vaan uskottava siihen mitä tekee ja siihen mitä toivoo.
Toivon sinulle lujaa otetta elämään ja uskoa uuteen suhteeseen, uskallusta olla rehellinen ennenkaikkea itselle. On kuunneltava tunteitaan ja muiden🙂. - kiirehtimättä.🙂🌻
On sinulla kyllä ollut rankka elämä ja monenlaisia elämänvaiheita, lobotomia! ☹️
Nyt sinun pitää vain ajatella, että jos olet tähänkin asti selvinnyt, selviät varmasti tästä eteenpäinkin. Usko pois, tuollaisesta miehestä eroon pääseminen on oikea lottovoitto. Et olisi ehkä enää itse pystynyt irtaututumaan, joten on kannalta erittäin hyvä, että häntä päätti lähteä. Ilman muuta kyseessä on läheisriippuvaisuus, etkä ehkä siksi osaakkaan nähdä asian hyviä puolia. Tai sitten näet ne, mutta tunteet eivät suostu uskomaan niitä. Miten vain, tulevaisuudessa tulet itsekin olemaan tyytyväinen ratkaisuun. Haluankin varoittaa, että jos ex-miehesi jostain syystä haluaisikin palata luoksesi, älä missään tapauksessa suostu, vaikka se tuntuisi miten houkuttelevalta. Sillä antaisit vain hänelle viestin, että olet jatkossakin käytettävissä, jos hän sitä haluaa.
Suhtaudun hieman epäilevästi myös uuteen miestuttavuuteesi, mutta kyseessä on ilman muuta oma ratkaisusi. Tärkeintä olisi kuitenkin selvittää ensin omat ratkaisut ja tunteet. Jos mies on sinulle oikea, mahdollinen suhteenne ehtii alkaa myöhemminkin. Ellei hän voi odottaa, hän ei ole sinun arvoisesi. On hyvä, että sinulla on aika psykiatrille varattuna, pääset purkamaan paineitasi sitäkin kautta. Varmasti myös lapsuutesi on jättänyt sinuun jälkensä, ainakin itseeni on. Omakin isäni on alkoholisti, mutta vanhempani ovat edelleen naimisissa, joten jouduin kestämään häntä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Isäni ei ehkä suhtautunut minuun noin vihamielisesti kuin isäpuolesi, mutta pahoitti kyllä lukemattomia kertoja mieleni inhottavilla kommenteillaan. Myös minä olen tottunut jatkuvaan tappeluun kotona. Isäpuolesi kuulostaa todella kauhealta ihmiseltä ja äitiäsi käy todella sääliksi. Sinun kannattaakin pyrkiä siihen, ettet itse joutuisi samaan tilanteeseen, kuten ex-miehesi kanssa oli hyvää vauhtia käymässä.
Voimia sinulle elämääsi ja yritä päästä kaikin tavoin ex-miehestäsi eroon! 🙂👍
Hei,
Heitän tässä yhden ajatuksen. Mielestäni käsite läheisriippuvainen pitäsi poistaa psykiatrisilta markkinoilta. Käsite on ahdistava ja syyllistävä.
Jokainen on varmasti riippuvainen jostakin ihmisestä,ihmistä biologisena olentona ei ole tarkoitettu yksineläjäksi vaan laumaeläimeksi. Syistä tai toisesta olosuhteet ajavat meitä mahdottomiinkin suhteisiin. Olemme olosuhteiden uhreja kuten esim. Taloudelliset tekijät,tietynlaisten rutiinien turvallisuuden tunteen tuoman mielihyvän uhreja. Useimmiten kun ollaan pitkään huonossakin suhteessa juuri turvallisuuden tunne vääristyy. Tunnemme turvaa asioista jotka oikeasti ovatkin turvattomuutta. Tämä saa roikkumaan mitä kummallisemmassa suhteessa. Pohtimalla tätä turvallisuuden tunne asiaa luulen että löydät avaimen pois julmasta suhteestasi.
Läheisriippuvaisuus käsitteen kapinoitsija, Patinatar
🙂👍
No joo kirjottelen jatkoa, luulin jo ettei tuo mun viestini tullut tänne ollenkaan, unohdin jo koko jutun, kunnes äskön ex mieheni sanoi mulle, että kävin tukinetissä lukemassa.
No juttu jatku niin, että kun mainitsin siitä tapaamastani uudesta tuttavuudesta,joka mua piristi vähän aikaa, niin päätti sitten ettei sitä kiinnosta, muutakun kaveruus.
Olin kyllä koittanut päähäni iskostaa sen, etten rupea kuvittelemaan mitään, ja suhtauduin aika varovaisesti.No homma vaan eteni vähän liiankin nopeesti, kun hän vaan tuntui niin mukavalle, ja kun tuli se tunne, että kaipa musta sittenkin voi joku välittää, etten olekkaan niin paska ihminen, niin kai se jotenkin huumasi mut. Samaan aikaan tiedostin, että tässä mennään vielä puuta päin lujaa, mutta kuitenkin toivoin tyhmänä, että siitä voisi jotakin tulla.
No eihän siitä tullut. Olen kuulemma mukava ja kaikkea, mutta on kuulemma niin erilaiset elämät ja ei vaan sitten sykähdyttäny vaikka alkuun antoi kyllä ihan selkeesti ymmärtää muuta...
Suoraan sanottuna on hieman hyväksikäytetty olo.
No tyhmästä päästä saa kärsiä. Mua kyllä varoitettiin, että älä rupea sähläämään mitään, vaan ole yksin ja rauhassa hetken aikaa,että pää selviää.
Se siitä ja kaverilinjalla kai jatketaan, joskus tulevaisuudessa.
Nyt mulla on itsellänikin aika syyllinen olo tästä sähläämisestä, kun ex mies muuttaa vasta tiistaina pois.Toisaalta mietin, että eihän sille enää mun asiat kuulu, ja hän nimenomaan halusi erota, on halunnut sitä ilmeisesti jo pitkään, ja käyttäytynyt tosiaan niin välinpitämättömästi pitkään mua kohtaan.miksi mun pitäisi tuntea syyllisyyttä?
Mutta sitten taas mä kuitenkin välitän hänestä yhä, ja tunnen, että olen muka jotenkin pettänyt hänet, ja jos tietäisin että hän olisi sähläämässä joitenkin eukkojen kanssa pitkin kylää saisin varmaan raivarin. siinä tulis mustasukkasuusmurha. Mä kuitenkin rakastan häntä yhä, ei se tunne mihinkään kadonnut ole missään vaiheessa, vaikka tuossa menikin lujaa 2 viikkoa kun kuvittelin että tapasin jonkun joka vetää tästä suosta ylös. Nyt olen tajunnut, että mun on rämmittävä sieltä ihan yksin. Hankin itselleni vain lisää paskaa niskaan, mitä enemmän rupean säätämään.
Se tuli jo huomattua, koska tässä ollaan taas saikulla ja viinaakin mennyt urakalla tällä viikolla, vaikka normaalisti en edes dokaa. On sellanen tunne, että olen täysin hyödytön ja riesaksi kaikille.
Ja tällä hetkellä pahin tunne on se syyllisyyden tunne tästä uudesta tuttavuudesta. Tai tuttavuudesta joka tuli ja meni. Ex mies tuossa kuittaili mulle, että häntä ottaa päähän, se, kun hän ei ole vielä saanut kamojaan muutettua kun mä jo hankin uutta seuraa. Tuntuu tosi paskalle. Koitin selittää, että se oli mun epätoivonen yritys saada jotain muuta ajateltavaa, kun tämä ero ahdistaa niin perkeleesti.
Aaargh, on niin paha olo.
Niin ja siellä psykiatrilla kävin sitten, mä puhuin ja se lähinnä kirjotteli paperille asioita, sanoi että pitävät jonkun palaveerin ja mulle järkätään jonkun pitunen terapiajakso, tieto tulee kotiin viikon-parin kuluessa.
Nyt hain sitten masennuslääkkeet vihdoin apteekista mitkä mulle määrättiin jo helmikuussa. Ajattelin että kai niitä on sitten pakko kokeilla, en kai enää menetä mitään ,paitsi rahani,heh...
Tjoo, että tällästä. on todella sekava olotila. Fiilikset muuttuu niinkun tuntien aikana siedettävästä, neutraaliin, raivoon, itsemurha-ajatuksiin ja kaikkeen mahdolliseen.
Koko eilisen päivän mietin keinoa millä voisin tappaa itseni.Menin heti aamulla lääkäriin hakemaan sairaslomaa, sen jälkeen suoraan alkoon hakeen pullon viinaa, mitä rupesin kiskokaan jo puolelta päivin. iltapäivällä lähdin junalla 100 kilsan päähän kotiseudulleni missä sitten dokasin koko illan. Tänään pieni kankkunen, mutta ei paljon heilauta. Olen mummulassa siis kotiseudullani, ja tarkoitus on olla täällä viikonloppu, siskolla on ylppärijuhlat sunnuntaina. Ei kauheesti ole juhlamieltä.
Miten päästä tästä syyllisyyden tunteesta eroon? Miten päästä eroon tästä ahdistuksesta?
Kiitosta muuten vaan kaikille ketkä ovat vastailleet.
Ai niin, kiitos vastauksista. Tänään on viimenen päivä.kello 6.50 aamulla, ex mies lähti töihin ja kun hän palaa,lähtee muuttamaan kamojaan...
Oon tässä itkeny koko aamun ja eilisen illan. En tiedä miten tästä päivästä ja tulevista selviää selväjärkisenä.
Eilen tulin kotiin reissusta, ja luojan kiitos, ex mies tajusi pitää naamansa kiinni tuosta mun sekoilusta sen uuden tuttavuuden kanssa. En tiedä mitä olisin tehnyt jos hän olisi ruvennut avautumaan aiheesta. varmaan hypännyt parvekkeelta...
Hommaan tuli sen verran muutosta, ettei hän nyt muutakkaan tuohon ihan naapuriin, vaan noin 4 km päähän.
Ja ei, me ei olla koskaan vahdittu toisiamme eikä tulla vahtimaankaan.
Niin ja en ole lukenut, tuota "virtahepo olohuoneessa" kirjaa, mainintaa on kyllä ollut nettisivuilla mikä kertoo läheisriippuvuudesta.
Juu tuossa viimenen kirjoittaja kritisoi tuota läheisriippuvuus sanaa.Eikös se ole nykyään "kanssariippuvuus"? Onko se sitten parempi?
Huomenna pitäisi selviytyä töihin, mutta en tiedä, miten jaksan. Toisaalta kyllä kotona istuminen vaan pahentaa kaikkea. Joten kai se on pakko yrittää...
Aloitin lääkkeen nimeltä cymbalta perjantaina, eli tänään on 5 päivä kuuria, ei uskoisi, että mikään masennuslääke tuo tuollaset sivuoireet, nimittäin ensimmäisen päivän oksensin ja olo oli karsee. Seuraavana päivänä olin aika pilvessä, sitten rupesi olo vähän normalisoitumaan. Mutta kyllä sen vieläkin tuntee tuntien päästä lääkkeen ottamisesta, olo on vähän sama kun rauhottavista, mutta sellanen, että sen just ja just huomaa. Eli tod.näk pari päivää vielä ja olo on täysin " normaali". Viikon lupasivat,että menee noihin sivuoireisiin yleensä.
Mutta eipä tässä muuta tällä kertaa...
Kyllä sinä selviät, Lobotomia.
Olen ihkauusi tukinetin käyttäjä, ja tuntuu siltä, että haluaisin tarjota kaikille kokemuksistaan kirjoittaneille olkapäätä, jos siltä tuntuu. Sinun kokemuksesi muistuttavat minua kammottavasti omistani. Siksi saat ensimmäisenä olkapäätä 🙂🌻.
Kerron, mitä minä olen kokenut, ja miten minä olen päässyt maasta ensin polvilleni ja nyttemmin jo jaloilleni - joskin ehkä vielä huterasti, ja etenen vauvanaskelin. Täytän ensi viikolla 23 vuotta.
Minäkin olen kokenut vanhempien riidat ja avioeron, vaikka olin niin nuori - noin neljävuotias ja siskoni kaksi - että minulla on hyvin vähän ja siskollani ei ollenkaan tietoisia muistoja noilta ajoilta. Isäni pahoinpiteli riitojen yhteydessä äitiäni, vaikken silloin tajunnutkaan, mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Nykyinen miesystäväni ei ole koskaan, edes juopuneena osoittanut väkivaltaisuuden merkkejä, vaikka kuulostaa vihaisena niin paljon isältäni, että minä käperryn kuoreeni ja yritän puolustautua jotakin vastaan, jota ei onneksi ole tulossa. Reaktioni miesystäväni tapauksessa on yleensä yrittää halia niin kauan ja kovaa, että toinen rauhoittuu...
Äitini muutti muistaakseni hyvin pian vanhempieni eron jälkeen yhteen toisen miehen kanssa, jolla oli siskoni ikäinen, piloillehemmoteltu poika. Se mies käytti ruumiillista rangaistusta minua kohtaan aina, jos jotain meni pieleen, koska minä olin vanhimpana "vastuussa perheen lastenhoidosta, kotitöistä, ja siitä, ettei aikuisia häiritä".
Jos pikkuveljeni - hänen poikansa, eli minua parempi ja tärkeämpi ihminen - vauvana yritti kiivetä sohvalle ja kaatui, niin vaikka olisin ollut käsketysti huoneessani tekemässä läksyjä, oli palkkiona korvasta nipistäminen ja siitä pitäen retuuttaminen "tapahtumapaikalle" katsomaan ja kuulemaan, mitä olin tehnyt taas väärin.
Onneksi sitä kesti "vain" seitsemän vuotta. Seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa en onneksi muista kärsineeni lapsena... Enkä usko, että sitä oli. Äidin miesystävä oli sovinisti, mutta ei pedofiili.
Seitsemän vuoden yhteiselon jälkeen äitini muutti erilleen ja otti kaikki lapsensa mukaansa. Rupesi neljän lapsen yksinhuoltajaäidiksi useamman vuoden kotiäitiyden jälkeen, suoritti minun syntymäni takia keskeyttämänsä opinnot loppuun ja teki täyttä työpäivää elättääkseen meidät. Hän ei koskaan sen jälkeen muuttanut toisen miehen kanssa yhteen.
Autoimme siskoni kanssa parhaamme mukaan kahden nuoremman sisaruksen hoidossa, ja jotenkin selvisimme. Nuorimmainen on jo teini-iässä. Kasvoin siitä huolimatta melko hyvin pumpulissa. En ehtinyt lapsena tai nuorena ajatella ihmissuhdeasioita tai seurustelua. Olin yhdeksäntoista, kun menetin neitsyyteni.
Minun exäni (ensirakkauteni) kanssa kesti suhde minun näkökannaltani melkein päivälleen kaksi vuotta elo-syyskuulta 2003 syyskuulle 2005. Siinä oli 25 kuukautta liikaa. Hänellä ei ollut alkoholiongelmaa, vaan syvä masennus, josta tajusin hänen kärsivän vasta vuosia myöhemmin. Hänen edellinen tyttöystävänsä oli jättänyt hänet vain pari kuukautta aiemmin, eli epäilen, että osasyy kiinnostukseen minuun oli vain hukuttaa suru johonkin.
Ehkä hän vilpittömästi yritti jonkin aikaa, mutta viimeistään noin kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen jokin muuttui lopullisesti. Se selvisi minulle vasta nyt sunnuntaina, melkein kolme vuotta myöhemmin, kun keskustelimme netin välityksellä. Luulin, että kykenisin antamaan anteeksi, minkä takia suostuin vastaamaan.
Vappujuhlissa 2004 hän sanoi ja teki humalassa jotakin, joka loukkasi minua syvästi, ja illan emäntä "hyvänä ideana" kaivoi esiin
tequilapullon "lohdukkeeksi". En muista sitä puolta tequilapullollista seuraavalta kymmeneltä tunnilta kuin pienen episodin, joka liittyi posliinijumalalle kumartamiseen, ja sekin muisto on himmeä valonpilkahdus pimeässä. Muistamattomuus on pelottavaa.
Jälkeenpäin on käynyt ilmi, että exäni katsoi suhteemme loppuneen sinä yönä. 16kk ennen kuin sanoi sanat ääneen niin, että minä muistaisin. Olin kännipäissäni kuulemma sanonut, etten halua nähdä häntä enään koskaan.
Elimme valmiiksi etäsuhteessa, joten minä en tajunnut, että jokin oli muuttunut. Minä elin vain häntä varten.
Kun olin häntä tapaamassa (minun osakseni lankesi matkustus, kun sain opiskelija-alennukset matkoista), annoin hänen päättää pukeutumisestani, ja koska rakastin häntä ja alitajuisesti pelkäsin epätoivoisesti hänen menettämistään, alistuin sellaisiin seksuaaliakteihin, joista jotkin olivat minulle vain kivuliaita.
Hän piti alistamisesta ja väkivaltaiseksi luokiteltavasta seksistä, joten voin kuvitella, että ymmärrän sinua ainakin vähän, vaikka kokemuksemme eivät olekaan identtiset, Lobotomia. Hänen pakkomielteensä anaaliseen yhdyntään oli minulle kuitenkin niin arka paikka, että sain hänet lopettamaan sen. Sormia hänen oli pakko laittaa sinne kuitenkin lähes aina, lauetakseen.
Käsiraudat, sidonta, kuristaminen... Kaikkea tuli melkein kokeiltua. Ja minä olin koekaniini. En halunnut sitä, mutta siten sain hänen jakamattoman huomionsa hetkeksi, eli luulin, että uhrautumiseni sen ihmisen mielihalujen alttarille oli sen arvoista.
Opettelin kiihottumaan sellaisesta, mitä hän tykkäsi minulle tehdä, etten vaan menettäisi häntä. Kun yli kaksi vuotta tapahtumien jälkeen tapasin jonkun, joka minua tahtoi rakastaa, en pystynyt päästämään häntä lähelleni, ja pelkään vieläkin kosketusta tietyillä alueilla. Olen nykyään paremmin sujut seksuaalisuuteni kanssa, mutta minun on vieläkin hyvin vaikea laueta tavallisen, hellän seksin yhteydessä, koska minut on "aivopesty" nauttimaan mielestäni vääränlaisesta, rajummasta seksistä.
Exän masennus ilmeni pitkinä hiljaisuuden jaksoina, jolloin en saanut hänestä irti mitään reaktiota, vaikka yritin kaikkeni, anoin, uhkailin, yritin lohduttaa turhaan, pyytelin anteeksi, jos kuvittelin, että hän oli minuun pettynyt, raivosin ja paiskoin tavaroita. Mikään ei auttanut, ja sen verran kuin tiedän, niin hän rypee vieläkin samaisessa masennuksessa, koska hänen (minun kantiltani katsottuna) toinen naisensa jätti hänet hiljattain toisen takia. Hän on niin typerä, että rypee itsesäälissä vieläkin, eikä halua hakeutua hoitoon. Epäilen, että siitä on tullut hänelle kuin rooli, kaikkien muiden valheiden rinnalle.
Olin exän luona ollessani itselleni vieraassa kaupungissa, eikä hän koskaan antanut minulle kotiavaintaan, joten en voinut lähteä yksin asunnosta kaupungille kun hän oli töissä tai ulkona kavereidensa kanssa, ellen halunnut joutua istumaan rapussa odottamassa, joskus myöhään yöhön, kirjaimellisesti kuin mikäkin kynnysmatto.
Olin käytännössä vankina hänen asunnossaan, mutta silloin päähäni mahtui vain huumaava onni, koska olin hänen lähellään. Olisinhan minä voinut koota tavarani ja vain lähteä, taakseni katsomatta, mutta en pystynyt, vaikka jollakin tasolla tiesin, että se olisi ollut oikea tapa toimia. En pystynyt kävelemään pois tilanteesta, vaikka olisin koska tahansa voinut tehdä niin.
Suhde loppui minun näkökulmastani lopullisesti syksyllä 2005, kun sain selville, että hän oli aloittanut suhteen toisen naisen kanssa. Etäsuhde sekin, joka oli kestänyt jo kuukausia. Pari viikkoa ennen kuin exäni tapasi sen toisen naisen, tapasimme ja harrastimme yhdyntää viimeisen kerran. Kun sain vahingossa selville, että exäni oli ulkomaanmatkalla toisen naisen kanssa, kun meidän piti tavata, olin niin epätoivoinen, ettö otin kourallisen uni- ja kipulääkkeitä.
Heikko yritykseni johti vain siihen, että seitsenviikkoinen sikiöni menehtyi. En ehtinyt koskaan tietää olevani raskaana, mikä on paljon pohtimisen tuloksena hyvä asia. Muuten olisin synnyttänyt ei-toivotun lapsen tähän maailmaan, ja pilannut sillä valinnalla pahimmassa tapauksessa kolmen ihmisen elämät.
Exäni pisti välit poikki kokonaan kuin seinään siinä vaiheessa. Kielsi pitämästä mitään yhteyttä itseensä, ystäviinsä, tai perheeseensä. Hän sai syyttelemällä minua kaikesta minut tuntemaan itseni pahaksi ihmiseksi.
Melkein uskoin itsekin, että hän tapaili toisia, koska tein jotakin väärin. Pahiten sattui kuitenkin syytös - ja selitys, jonka hän antoi omalle perheelleen, kun kysyivät keskenmenostani - että minä olisin valehdellut hänelle olevani raskaana, koska olin sairas ja luulin hänen olevan minun, vaikka olimme "yhteisymmärryksessä eronneet" yli vuotta aiemmin tässäkin viestissä mainitsemanani vappuna, josta en muista itse vieläkään mitään.
Minä en uskonut, ettei hän halunnut olla yhteydessä enään, mutta kun puhelut menivät aina vaan vastaajaan, tekstiviesteihin ei kuulunut vastauksia, sähköpostit tulivat takaisin, koska vastaanottajan osoitetta ei enään ollut, tajusin jossakin vaiheessa, ettei minulla ollut toivoa.
Olin jo seurustelun aikana hakeutunut masennushoitoon, ja zoloftia tuli syötyä kuukausien ajan ja alkuun kotikunnan mielenterveyshoitajan ja omalääkärin, myöhemmin psykologien, vastaanotolla tuli rampattua useampia kertoja viikossa.
Kun minulle iskivät vieroitusoireet (exään), lopetin syömisen, poistuin huoneestani itkemästä vain vessaan. Joskus tarpeilleni, joskus oksentamaan, kun tuntui niin pahalta. Viiltelin itseäni silloin, kun sisäinen tuska kävi sietämättömäksi. Koko sen ajan kävin tunnollisesti puhumassa niiden ammattilaisten kanssa, jotka minua olivat jo aiemmin tukeneet.
Kun olin saanut luvan lopettaa lääkityksen, ja tunsin itseni vielä eksyneeksi, ilman opiskelupaikkaa jo pari vuotta olleena nuorena aikuisena, hakeuduin suorittamaan varusmiespalveluksen. Se sopi minulle. Elin pitkään sellaista elämää, että exäni päätti kaikesta elämässäni, vaatteistani, syömiseni, seksuaaliset "taipumukseni", musiikkimakuni. Hän muovasi minusta mieleisensä. Armeijassa jouduin samantapaiseen "aivopesuun", sopeutumaan samaan aikatauluun kuin muut, kaikilla oli sama asu ja varustus, päivät tuli elettyä minuuttiaikataulua noudattaen. En ehtinyt eristäytyä tai ajatella liikaa. Piti oppia pitämään puoliaan ja joskus sinä aikana tuli todettua, että jos minun joskus täytyy, pystyn tekemään mitä tarvitaan minulle rakkaiden asioiden, ihmisten ja paikkojen puolustamiseen.
Kun kotiuduin, sain heti töitä hakemastani paikasta, sain opiskelupaikan vieraalta paikkakunnalta, missä minua ei tunnettu ennestään ja viime lokakuussa tapasin jonkun, joka hellän kärsvällisesti on osoittanut minulle, mitä oikea, terve rakkaus voi olla. Koska fyysinen puoli suhteessa on vieläkin aranpuoleinen, enkä ole kovin itsevarma minäkuvani tai oman itseni suhteen ("onko tämä Minä, vai Hänen luomansa 'minä' 😑❓ ), olen onnellinen siitä, että nykyinen miesystäväni tukee minua, ja vaikka hän muutti pari viikkoa sitten toiseen EU-maahan opiskelemaan, niin se yhteys, joka meillä on henkisellä ja älyllisellä tasolla on välimatkan myötä vain voimistunut.
Kaipaan joskus hellää halia ja lämmintä syliä, kun olen surullinen. Exäni suhteemme ensimmäisenä (ainoana), onnellisena jouluna minulle antama lahja, pehmoinen nallekarhu, joka tuijottaa ymmärtävästi sympaattisilla nappisilmillään on ironista kyllä lohtuni, kun kaipaan nykyistä kultaani tai tuntuu muuten vaan pahalta.
Seksiä ei tee kovinkaan usein mieli, mikä onkin hyvä, kun yhteydenpito tapahtuu puhelimitse ja sähköpostin kautta ja tapaan kultani ensi kerran vasta joulukuussa, mutta juuri nyt suhde yksinkertaisesti toimii. 🙂👍 Toivotaan, että tämä jatkuu näin.
Minulla on paljon käsittelemättömiä asioita vielä, mutta olen alkanut purkaa solmua jostakin päästä ja asiat ovat kertakaikkiaan ruvenneet järjestymään.
Lobotomia. Anna itsellesi aikaa, ja älä heittäydy uuteen suhteeseen ennen kuin olet sujut itsesi kanssa ja tiedät, mitä haluat. Silloin sinulla on parhaat mahdollisuudet täysipainoiseen elämään. (Minun mielestäni vaan. Tee, mitä omatuntosi sanelee...)
*haleja ja lohduttavia olkapäitä*
Sassafra(s) tai "Sassu"