Tämä tunne jolla ei ole nimeä
Hei kaikille, olen 19 vuotias nuori joka opiskelee ensimmäistä vuotta ammattikorkeakoulussa.
Minulla on ystäviä, mutta tunnen silti olevani yksinäinen ihmisten keskellä. Kaipaan toista rinnalleni sillä olen huomannut, että en oikein jaksa yksin. Tästä olen kuitenkin ollut tietoinen jo pitkään..
Vaikka olen hieman kaikessa mukana, en silti ole tavannut ketään tai, minulla ei ole ollut uskallusta.. en aivan ymmärrä mitä tunnen, sillä en tiedä miten jatkaisin elämääni tästä hetkestä.. osaan vain sanoa että toisinaan minusta tuntuu että millään muulla ei ole mitään väliä, kuin kosketuksella. Olen seurankipeä, ja tuntuu että se on sillä tasolla että se haittaa elämääni jo melko paljon.. olen luonteeltani pidetty, varsin helppo, mutta en tiedä otanko kaikkia ihmisiä tarpeeksi huomioon(?)
Toisinaan minulla on hyvin masentuneita päiviä kun ajattelen tätä asiaa enemmän, se taas johtaa kierteeseen jossa otan toisia vielä vähemmän huomioon. Minua kaduttaa tämä.. Onko muita jotka tuntevat samoin?? 😟
Mitä ehdottaisitte? Olisiko minun hyvä mennä puhumaan tästä jollekin? Mitä voisin alkaa harrastamaan – asun isossa kaupungissa? Nyt pelaan sulkapalloa ja lenkkeilen, mutta mitä voisin tehdä jotta saisin tavata enemmän ihmisiä? ☺️❤️ Pelkään että jään yksin! 😭, tuntuu myös että kaikilla muilla menee paremmin, minä olen tällaisessa loukussa josta en pääse ulos! 🤔 Mitä voisin sanoa osoittaakseni vilpitöntä kiinnostusta – tuntuu että olen niin huono näissä? 😐
Kiitoksia kaikille vastaajille, jos tiedätte robbie williamsin kappaleen feel, niin ymmärrätte mitä tunnen. Mulla on melko hirveä ihmisen kaipuu toisen luo 😑❓ Ja ylppöä.. ”Estä minua uppoamasta, herätä minut horroksesta.”
Voihh :3
Hei,
Vastaan koska olen ollut omassa nuoruudessani samassa tilanteessa kuin sinä: eli nuoruuteni yksin 27-vuotiaaksi saakka ja se teki todella kipeää. Olin avun tarpeessa mutta en osanut sitä hakea. Silloin ei ollut vielä esim. tätä nettiä josta olisi voinut löytää vertaistukea tai neuvoja miten toimia.
Yritin löytää seuraa baareista mutta ujona ihmisenä en uskaltanut lähestyä muita. Hyvin harvoin kukaan lähestyi minua: sulkeutunut olemukseni varmasti karkoitti ihmiset ympäriltäni.
Kerrot että sinusta pidetään, mutta silti tunnet olosi yksinäiseksi ihmisten keskellä. Estääkö jokin päästämästä liian lähelle? Sanot että saat huomiota, mutta et osaa antaa sitä takaisin. Pelkäätkö jotain? Pelkäätkö että sinut hylätään tai sinulle nauretaan jos kerrot jollekin toiselle kuinka kovasti kaipaat kosketusta? Että sinun herkintä tarvetta loukataan?
Pohdit, että haluaisit mennä juttelemaan asiasta terapeutin kanssa. Minusta se kuullostaa hyvältä ajatukselta. Sanot, että olet ollut tietoinen jo pitkään siitä että tunnet olevasi yksinäinen ihmisten keskellä. Terapeutin kanssa voisit turvallisessa ilmapiirissä syventyä pohtimaan mistä tämä voi johtua?
Kiitoksia vastauksestasi, Truman. Tämä tekee kipeää. Jos ymmärrän itseäni oikein, en tunne että olisin ujo muuten kuin naisten seurassa - ja jos tunnemme paremmin, niin minulla on silti sellainen häilyvä tunne jostakin.. porukoissa olen kyllä äänessä ja juttua riittää.. ja olen tosiaan mukana ihan kaikessa, ehkä meidän luokkamme aktiivisin henkilö koulussa, ei vain onnistu 😑❓
Olen myös ehkä sulkeutunut, tavallaan en osaa antaa oikeanlaista huomiota kaikille - olen ehkä liian itsevarma mutta silti en osaa hoitaa tilanteita oikein. Toisaalta minusta tuntuu että omaan todella huonon tuurin, sille usein tulee kaveripiirissäkin naurettua että miten tämä on oikeasti mahdollista.. Toisinaan on sellainen olo että joku korkeampi taho ei halua että onnistun missään - enkä ole tainnut vielä missään tärkeässä onnistuakaan ☹️
Pelko hylkäämisestä on luultavasti se kompastuskivi. Toinen kompastuskiveni on se, että en tapaa ihmisiä, olen jumiutunut kaveripiiriini - mitä voisin tehdä tälle? Taij, tälleen.. Mikä olisi hyvä harrastus? 😑❓ Miten pääsen eteenpäin? 🤨
Ja taitaahan se olla niin että: "Ei näissä kapakoissa kuule runoa, ei tankaa." 🤔
Haluan niin kovasti ☺️❤️