lupsakka kirjoitti 14.1.2010 9:42

onko samaa kokemusta? seurustelin 8 vuotta miehen kanssa . hän oli jäänyt leskeksi vuosi aiemmin. jäi kolme lasta, nuorin 9v. itsellä 8v.poika. monta vuotta meni hyvin ja odotettiin,että lapset kasvaa ja muutetaan yhteen. joulun alla aloin viedä tavaroita sinne, muttatyttö sai raivarin kun muutin vähän järjestystä. isä ei sanonut mitään joten otin tavarani ja lähdin pois. myöhemmin kertoi ettei enää rakasta minua. tämä tyttö otti itselleen äidin roolin hänen kuoleman jälkeen. laitto ruokaa,siivosi,pyykkäsi yms. valitti kun joku muu teki jotain ei tehty oikein. hänelle on tärkeää että tavarat on kaapissa oikeilla paikoilla, mutta kasa villakoiria ei haittaa. hänellä on oma asunto ja eikä aio muuttaa isän luo. isä asuu yksin isoa taloa ja ryyppää yksinäisyyteensä viikonloppuna. toinen kysymys? jos surutyötä ei ole tehty kuoleman jälkeen, niin voiko se tulla eteen 9v jälkeen?

Varmasti tulee eteen jossain vaiheessa jos surua ei ole läpikäyty, eikä sille ole annettu tilaa. Oman appiukkoni tarina oli seuraavanlainen: Vaimonsa kuoli äkillisesti ja yllättäen. Surulle hän ei osannut antaa tilaa, koki kai sen liian suureksi kärsimykseksi tunnetasolla. Mieheni on jälkeenpäin muistellut kuinka isänsä ei antanut edes halata lohdutukseksi (hän yritti kyllä mutta isä väisti). Omat lapsensakin kättelivät häntä ja muodolliseti mutisivat "otan osaa". Surun väistämisestä kertoo sekin että 5 kuukautta vaimonsa pois menon jälkeen appiukko kihlasi uuden naisen. Alkoholin käyttö kuului vahvasti asiaan, itseasiassa molemmat olivat humalassa kun kihlauksestaan meille kertoivat. Tämän naisen kanssa meni muutama vuosi kunnes se liitto karahti kiville. Uusi löytyi samantien. Aina löytyy hoivaviettinsä sairastuttamia naisia, jolle kelpaa hoivamateriaaliksi elämän kaltoinkohtelema ressukkamies, oli hän miten alkoholisoitunut tai henkisesti keskenkasvuinen tahansa. Etenkin jos mieheltä löytyy rahaa. Itseasiassa hoiva voi olla myös suurta vallankäyttöä. Joidenkin vuosien jälkeen myös tämä uusi liitto alkoi tulla vaikeuksiin, appiukko ja vaimonsa muuttivat erilleen. Lopulta kävi niin että n. 10 vuoden kuluttua ensimmäisen vaimonsa kuolemasta appiukko oli henkisesti ja fyysisesti niin huonossa kunnossa, että joi itsensä hengiltä. Häntä oli kyllä yritetty auttaa, ohjattu hoitoon yms., mutta niistä hän aina lähti takki liehuen pois. Ei hän suostunut kaikenmailman juoppojen sekaan... Minun nähdäkseni puhumattomuuden, tunteiden näyttämättömyyden ja salailun perinne on heillä suvussa. Onneksi mieheni äiti oli toista maata, taiteilija. Hän toi sukuun vähän erilaista peritöä. Tämä on juuri sitä mistä raamatussa sanotaan "isien pahat teot periytyvät tuleville sukupolville niin ja niin monessa polvessa". Tämän kierteen voi onneksi myös katkaista. Siihen meidän perheessä on pyritty.

Se on surutyön tekemistä, että haluaa kaikkien tavaroiden ja asioiden olevan just miten ne oli ennen surun alkamista.