Taivaasta, maan alle.
Tämä voi olla hyvinkin sekava purkaus tai mikä lie, mutta jonnekkin on pakko avata mieltä, jos tämä hieman kirkastaisi mieltäni…
Elikkäs minä ja avokkini tapasimme ja tutuistuimme armeijan leivissä. Olimme samalla ”kurssilla” ja tupakkapaikalla aloimme ihan ohi mennen juttelemaan. Päivä päivältä juttelimme enemmän ja liikuimme aika paljon yhdessä. Hänelle oli todella helppo jutella kaikesta ja muutenkin hän oli viihdyttävää seuraa. Romanttiset ajatukset pidin tiukasti kurissa, koska seurustelin ja hänkin oli peräti kihloissa. Keskustelimme kyllä parisuhteistamme ja hänen parisuhteensa oli todella surkea, hänen kihlattunsa oli aina äkäinen, käsitteli avokkiani kuin ilmaa, ei antanut läheisyyttä, valitti jokaikisestä asiasta ym. Mielestäni se oli kauheaa, miksi hän oli sellaisessa suhteessä kysyinkin sitä häneltä ja sanoin, etten minä koskaan tekisi niin. Romanttiset tunteet pidin edelleen tiukasti kurissa, kunnes minun kotiutumiseni koitti. Hän sanoi edellisenä iltana ettei ehditä näkemään enää, kun hänellä on koulutus juuri siihen aikaan, kun minun olisi tarkoitus saada sotilaspassi ja lähteä reserviin. Seisoimme rivissä ja komppanian päällikko piti puhetta meille, kun näin että avokkini oli kuin olikin ilmestynyt katsomaan lähtöämme, tunsin niin suurta riemua kuin suinkin. Passin kun sain kouraan menin sanomaan heipat, teki mieli halata, mutta ei uskaltanut. Heippojen jälkeen lähdin kävelemään pois kasarmi alueelta kun kuristava tunne iski ja kyyneleet kohosivat silmiini ajatuksen ”sinne se nyt jäi”. Reservissä yritin elää niinkuin ennenkin. Edessä oli muutta uuteen kaupunkiin silloisen poikaystäväni kanssa, mutta en voinut lakata ajattelemasta avokkiani. Roikuin facebookissa, että tavoittaisin hänet, koska emme olleet vaihtaneet puhelinnumeroita. Kaksi viikkoa kotiutumiseni jäkeen tavoitin hänet juuri facebookissa ja kyselin kuulumisia. Siitä se alkoi, roikuin koneella, vaihdoimme puhelinnumerot, soiteltiin, tekstailtiin puhuimme tunteistamme, ainut este oli se, että me molemmat olimme parisuhteessa. Ehdimme muuttaa silloisen poikaystäväni kanssa ja olimme muutaman päivä olleet uudessa kaupungissa kun sanoin hänelle, että siitä ei tule mitään olen ihastunut toiseen ja siihen se loppui. Tunsin itseni vapaaksi, se helpotti. Olin valmis antamaan kaikkeni avokilleni. Muutama päivä minun eroni jälkeen avokkini jätti hänen kihlattunsa ja siitä meni puolitoista viikkoa kun nähtiin ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen ja molemmat olimme vapaita. Siitä se alkoi. Meidän yhteinen elämä. Kaikki oli täydellistä ja olin onneni kukkuloilla.
Muutimme yhteen alle puolenvuoden seurustelun jälkeen ja kaikki olikin täydellistä. Sisustus makumme oli täysin samanlainen, olimme rakastuneita. Muutin siis avokkini perässä pienelle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään. Olin työtön, mutta sain uudelta kylältä työkkärin kautta harjoittelu paikan, sitten poiki töitä ja pääsin opiskelemaan. Voi miten kaikki olikin TÄYDELLISTÄ! Ainut asia mikä vaivasi oli se, ettei minulla ollut uudella paikkakunnalla kavereita, ja olin todella huono pitämään yhteyttä ystäviini.
Sitten sain kuulla marraskuussa 2011, että ukkini oli sairastunut keuhkosyöpään ja ennuste ei ollut hyvä. Kolmen viikon päästä ukkini kuoli, tammikuussa 2012 hänet haudattiin. Helmikuussa toinen ukkini löydettiin kotoa kuolleena, yks kaks. Maaliskuussa ystäväni ja hänen tyttöystävänsä joutui kolariin, ystävän tyttöystävä kuoli ja ystäväni taisteli hengestään teho-osastolla. Koulu oli pahimmillaan päällä, piti tehdä tenttejä, lukea niihin, tehdä ylimääräisiä tehtäviä. En surrut tarpeeksi tai käsitellyt asioita. Yritin hukuttaa ne opiskeluun.
Parisuhteeni kärsi. Avokkini sanoikin muutaman kerran hyvin jämäkästi, etten ole omaitseni, en antanut hänelle läheisyyttä, enkä ollut mitenkään mukana. Petipuuhiin hän teki aloitteen aina, sekin rassasi avokkiani. Molempina kertoina oli kauhea riita. Minä itkin ja lupasin parantaa tapani, mutta silti en tehnyt niin.
Tämän kesän tein töitä. Ja jouduin viikonloppujakin olemaan töissä. Avokkini alkoi enemmän ja enemmän viikonloppuisin lähtemään kavereiden kanssa juomareissuille. Minua ei pyydetty mukaan vaikka olisin viikonlopun ollut vapaalla. Mutta annoin hänen mennä, en valittanut, mutta sisimmässäni tuntui pahalta, koska olimme aina tehneet kaiken yhdessä. Kesänlopussa minulla oli syntymäpäivät ja olin iloinen kun avokkini keitti minulle kahvit, vei minut kaupunkiin syömään ja osti kalliin korun lahjaksi. Mutta päiväni pilasi se, että kävimme hänen ystävän luona joka houkutteli hänet jäämään ryyppäämään kaupunkiin, minua ei kutsuttu, lähdin ajamaan kotiin yksin. Lupasin hakea hänet seuraavana päivänä.
Sitten puhelin astui kuvaan. Hän näpytteli sitä koko ajan. Ei kuullut eikä nähnyt mitään. Yhtenä päivänä hän taas koko aamupäivän näpytteli puhelinta ja lähti töihin, silloin laitoin viestin perään että onko hänellä toinen (en uskaltanut kysyä kasvotusten), viesti tuli että ei ole, mutta tivaamalla sitten sain vastauksen. Hän halusi laittaa meidät jäähylle, ei jaksanut enää, olimme olleet kuulema kuin kämppikset. En antanut hänelle läheisyyttä, työnsin häntä pois ja että hän on tuntenut olevansa yksinäinen. Itkin anoin häntä antamaan minulle mahdollisuuden näyttää, että voin muuttua, vastauksena siihen ” olen antanut jo 2 mahdollisuutta ja molemmat on vedetty vessanpöntöstä alas, kolmatta en anna.” Ruikutin, anoin, pyysin että jutellaan kun hän tulee kotiin.
Avokkini kun tuli kotiin juteltiin, hän oli hieman rauhoittunut, olin pelännyt kauheaa riitaa, mutta saimme juteltua ihan rauhassa. Itkin, pyysin anteeksi, lupasin muuttua. Hän sanoi ettei ole potkimassa minua pihalle, asuisimme yhdessä, kävisin koulun loppuun. Hän tarvitsisi aikaa ajatuksilleen. Hän rakasti minua vielä. Mutta ei voinut antaa minulle anteeksi. Eikä tiennyt voisiko antaa minulle mahdollisuutta. Aika näyttäisi. Viikonloppu oltiin erillään. Minulla oli kauhea olo. Sydän hakkasi koko viikonlopun tuhatta ja sataa, olin levoton, välillä sain kohtauksia, että en meinannut saada henkeä. Ahdisti ja itketti.
Avokkini on sanonut monta kertaa että rakastaa minua vielä, petihommat toimii, siinä on sitä samaa intohimoa kuin alussa, hänellä on ikävä minua, hän antoi minulle vielä yhden mahdollisuuden ja se on viimeinen, mutta ei siinä kaikki.
Siis petipuuhat toimii, olen tehnyt alotteita, hän katsoo minua kuin vasta rakastunut. Ongelma onkin, että muuten hän työntää minua läheltään pois, ei sano rakastavansa jos itse sanon hänelle, ei mitään läheisyyttä. Kysyin häneltä siitä vastaus oli että silmä silmästä. Eli hän tekee minulle samaa mitä minä tein hänelle, jotta tietäisin miltä se tuntuu. Se tuntuu ihan KAMALALTA! Petipuuhienkin jälkeen hän kääntää selän ja se siitä. Sanoo kyllä ettei torju ja käyttaydy kylmästi ollakseen v*ttumainen. Ja senkin hän sanoi ettei voi näyttää minulle tunteitaan. Kaikki tämä herättää niin paljon kysymyksiä, mutta jos kysyn painostan.
Kysyin häneltä selvitäänkö me tästä hän sanoi silloin, että on valmis tekemään mitä vaan että selvitään. Mennään vaikka parisuhdeterapiaan. Se antoi taas toivoa, mutta taistelen hänen huomiostaan vastassa on puhelin. Hän näpyttelee puhelinta koko ajan, ei huomaa minua, ei kuule. Läheisyyttä siis meillä ei ole kuin sillon kun teen aloitteen petipuuhiin. Vaikea yrittää korvata kaikki, kun mitään vastakaikua ei tule. Ajattelen vain että se on minulle oikein, niinhän minäkin olin tehnyt. Välillä väsyn tulee voimaton olo, itken, kyselen millon tämä loppuu, hän hermostuu, huutaa että painostus ei auta. Eilen hän raivostui avautui kun sain itkukohtauksen, hän sanoi ettei kukaan nainen enää kuseta häntä, häntä oli satutettu jo liikaa, häntä oksettaa pariskunnat, häntä ei kiinnosta naiset ja on kuulema huono juttu mulle, mutta hyvä juttu hänelle. Vertasi minua exäänsä. Ja muistutti että olin sanonut hänelle, että minä en ikinä tekisi niin. Ja tajusin että hemmetti olin tehnyt juuri niin.
Olen satuttanut avokkiani niin paljon. Mahdollisuus minulla on vielä voimassa. Yritän olla painostamasta häntä ja itken kun hän ei ole paikalla, hän hermostuu siitä. Mutta muuten en tiedä mitä teen. Hän on kaikkeni ja jos menetän hänet se on pahinta mitä voi vain olla. Haluan vanhat ajat takaisin. En ymmärrä miksi hän sanoo välillä että rakastaa ja haluaa olla minun kanssa mutta eilinen osoitti ihan jotain muuta. Tiedän minä olen mokannut. Miksi en ottanut neuvosta vaaria jo aiemmin.. Olen niin rikki, saan paniikki kohtauksia, nukun maksimissaan 4 tuntia yössä, syön todella huonosti. Mitä ihmettä mä teen.
Jos menetän hänet en anna itselleni ikinä anteeksi. Mutta taas en tiedä mitä teen, korjatakseni kaiken, osoittaakseni, että olen hänen luottamuksensa arvoinen, en petä häntä enää… Miten ihmeessä sen näytän, jos en pääse hänen lähelle?
😯🗯️
Hei. Olipas mielenkiintoinen kirjoitus. Olen itsekin tutustunut avopuolisooni "intissä". Sinulle on tapahtunut suhteenne alussa ja muutosrikkaassa elämän vaiheessa paljon suuria asioita, ikävä kyllä suuria menetyksiä, jotka varmasti ovat vaikuttaneet mielialaasi. Minusta tuntuu, että sinua ja teitä voisi auttaa jokin suhteenne ulkopuolinen taho, esimerkiksi terveydenhuollon puolelta. Ei ole oikein, että sinua "rangaistaan" siitä, että olet menettänyt paljon yhtäkkiä ja joutunut kokemaan elämän rajallisuuden. Parisuhteessa ja avoliitossa tulisi mennä niissä myötä ja vasta mäissä. Ja stressin lisääntyminen kyllä vaikuttaa seksihaluihin ja muihin.
Hieman samalla tavalla kaikki eteni meilläkin, eli kurssi loppui ja sitten sovimme avoimesti, että hän tulee kauas kotipaikkakunnalleni kahden viikon päästä ensimmäisillä lomilla. En olisi uskonut, että tulee, mutta tuli kuitenkin.
Olin onneni kukkuloilla, koska ensimmäistä kertaa elämässäni olin oikeasti onnellinen ja vain siitä syystä, että kerrankin olin tyytyväinen elämääni ja kaikki tuntui yli kymmeneen vuoteen menevän hyvin (nuoruusikä meni lähinnä huolehtiessa lapsuudenperheen asioista). Pääsin armeijan jälkeen töihin, seurustelin ja haaveena oli hakea unelmieni ammattiin ja muuttaa samalle paikkakunnalle nykyisen avomieheni kanssa. Olin varulta hakenut toiseen "vara"kouluun, jos sattuisi, etten heti pääsisi oikeaan paikkaan opiskelemaan; minulla olisi hyvä syy muuttaa pois kotipaikkakunnalta.
Kuitenkin 3kk armeijasta päästyäni äidilleni annettiin 1viikosta 2kk elinaikaa yhtäkkiä todetun syövän vuoksi ja hän menehtyi 2viikkoa diagnoosin jälkeen. Kolme päivää sen jälkeen tein positiivisen raskaustestin. Tuntui kuin koko elämä olisi ollut tarjottimella edessäni, mutta siitä otettiin kiinni ja kaikki nakattiin menemään ja annettiin tilaamattomat eväät tilalle. Onneksi olemme edelleen yhdessä ja meillä on ihana tytär. Olen edelleen opiskelemassa siinä "varakoulussa", mutta tunnen olevani masentunut. Aloitinkin ssri-lääkkeet, mutta vasta nyt, uskon että olisin tarvinnut jotain apua heti, eikä vasta yli 3 vuotta tapahtuman jälkeen. Masennukseeni vaikuttaa äidin menettämisen lisäksi se, että lihoin raskausaikana 30kiloa ja en enää tunne itseäni. Lisäksi se unelma ammattini jäi kokonaan pois nyt lapsen ja kohta tulevan toisen lapsen myötä pois ja kyllä se harmittaa, vaikka elämä kaiken kaikkiaan muuten on ihanasti. Tunnen syyllisyyttä siitä, että koen olevani itsekäs, kun harmittelen omaa elämääni aika ajoin, vaikka on hyvä mies, ihana lapsi ja toinen vauva kohta tulossa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että haet apua ennen kuin masennut. Ja koittakaa vielä keskustella parisuhteestanne ja siitä, että ei toista voi rangaista jättämällä hellyyden osoituksia pois, jos toinen on ollut siihen mielialan laskusta johtuen aikaisemmin kykenemätön.
Mutta kun avopuolisoni sanoi, että noitten kuolemien ei pitäisi vaikuttaa niin voimakkaasti parisuhteeseen. Ja nyt kun on sellainen tilanne, että hän vain pakoilee minua, lähtee kotoa muualle, tai on vain tietokoneella. Asioita en saa ottaa puheeksi, koska painostan. Olen ajatellut myös jotain parisuhdeterapiaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että senkin ehdottaminen saisi puolisoni raivon partaalle.
Päivä päivältä hänestä on tullut etäisempi, en voi millään tavalla lähestyä häntä, kun työntää pois. Äksyilee jatkuvasti ja on muutenkin kuin sitruunan syönyt. Tietokoneen ruudulle ja puhelimen ruudulle kyllä hymyillään kun viestiä tulee. Viestittelee kuulema kaikkien kanssa niinkuin minäkin, mutta ero on siinä, että minä voin nimetä ne muutamat kenen kanssa keskustelen hän ei yhtäkään.
Nyt tuntuu kuin joku kenen kanssa hän viestittelee sanoisi miten hänen täytyy toimia ja tehdä. Toinen nainenko? en tiedä. Hän vannoi vasta että ei ole toista, eikä tulekkaan.
Meistä on nyt tullut minä. Niin hän puhuu. Minä teen sitä ja tätä. Ei ole enää että me tehdään. Sekin satuttaa. Kuuntelee kappaleita, joissa on jotain jättämiseen liittyvää.
Eihän meistä voi edes tulla mitään, jos minä vain yritän eikä vastakaikua tule.
Aikaisemmin hän sentään vastasi jollain tavoin läheisyyteeni, mutta nyt jo tiedän että torjutuksi tulen. Yritän silti. En vain halua päästää irti, tahdon taistella, mutta keinot alkaa olla jo vähissä. Onhan moni selvinnyt vielä isommistakin ongelmista, ei tämä vain voi olla liian iso ylämäki meille.
Höh. Kuulostaa todella kinkkiseltä ja ikävältä tilanteelta. En tiedä, mitä avopuolisosi on elämässään kokenut, mutta aika itsekästä ja naiivia on hänen sanoa, että läheisen menettäminen ei muka vaikuttaisi teidäkin elämään - kun on itse menettänyt paljon, ei aina heti voi olla antamassa paljon - olipa sitten kyse psyykkisestä tai fyysisestä läheisyydestä. Mielestäni sinulla on oikeus tietää, kenen kanssa hän viettää aikaa koneella ym. Miksei hän sitä sinulle kertoisi? Ehkä hän tuntee itsensä loukatuksi, kun sinulla on ollut suruprosessi käynnissä ym. koska surullisena ihminen vetäytyy itseensä ja puolisosi on tullut mustasukkaiseksi (niin hullulta kuin se kuulostaakin) ja koittaa nyt saada kaiken huomion itseensä.
😐