Erosin miehestäni joitakin vuosia sitten ja lapsemme jäivät vanhaan kotiin asumaan isänsä kanssa. Kaikki näytti menevän ihan hyvin, mutta pinnan alla kuohui. Tänä keväänä lapset halusivat muuttaa minun luokseni, mikä käy kyllä minulle ihan hyvin. Onglemaksi onkin muodostunut ex-mieheni, joka alkoi kiukutella elatusavusta. Hänen mielestään summa on liian suuri.

Minun sydäntäni taas raastaa, kun lapsi katsoo minua silmiin, että minä en isän luokse enää mene asumaan. Kun kysyin syytä, katsoin itseäni peiliin. Syyt olivat aivan samat kuin minkä vuoksi minä aikoinaan halusin avioeron. Luulin (sinisilmäinen kun olin), että isä ja lapset tulisivat toimeen keskenään ja kaikki olisi hyvin. Eipä ollut. Käytännössä mies on saanut lapset vihaamaan itseään ja minä paikkailen pieniä sydämiä ehjemmiksi.

Oman lisänsä tähän soppaan tuo ex-miehen uusi naisystävä. Epäilen, että hänellä on sormensa jollain lailla pelissä tässä koko sotkussa. Ex-mieheni on aina ollut herkästi ohjailtavaa sorttia ja hän omaksuu herkästi muiden mielipiteet omikseen. Silloin ei nähkääs tarvitse itse ajatella. Eikö ole näppärää?

Mitä hemmettiä pystyn tekemään? Kysymys ei ole fyysisestä väkivallasta, vaan enemmänkin henkisestä. Toki otan lapset luokseni asumaan ja syödään sitten vaikka kaurapuuroa, että eletään taas huomiseen. Mutta voinko tehdä muuta?

Ja nyt menen nurkan taa potkimaan itseäni nilkoille. Miten 😠 olen ikinä pystynyt sotkeutumaan tuollaiseen mieheen? Mitä ihmettä olen koskaan hänessä nähnyt.😝