Ulkopuolisen silmin elämäni on täydellistä. Olen juuri mennyt kihloihin,minulla on hyvä mies, kaunis koti, suunnittelen häitä ja valmistun piakkoin. Elän kuulemma elämäni parasta aikaa..

Totuus on kuitenkin toinen. Olen mennyt kihloihin, se on totta ja olen siitä iloinen, kotini on kaaoksen partaalla sillä siivous on minun vastuulani, suunnittelen häitä ja panikoin hieman ajatusta ja mitä kouluun tulee, mulla on puolet opinnoista suorittamatta.

Että näin.. Olen sairastunut keskivaikeaan masennukseen 16- vuotiaana. söin lääkkeitä ja kävin juttelemassa, en kuitenkaan saanut siitä mitään irti.. 18-vuotiaana muutin pois kotoa ja kaikki tämä jäi taakse. Olin rakastunut ja enkä ikinä ollut onnellisempi.. Olimme yhdessä lähes 4 vuotta.

Erosimme koska emme saaneet toisiltamme sitä mitä olisimme halunneet. Minusta oli tullut kylmä enkä pystynyt vastaamaan hellyyden osoituksiin muuten kuin ärähtämällä. Nyt minua itkettää, sillä tiedän eron johtuneen hoitamattomasta masennuksestani. Tiesin olevani sairas, en vain jaksanut hakea apua.

Tapasin nykyisen sulhaseni ollessani vielä edellisessä parisuhteessa. Yritin olla hyppäämättä suinpäin uuteen suhteeseen siinä kuitenkaan onnistumatta.. Olimme kaksi kuukautta yhdessä, muutimme yhteen. Asuimme kaksi kuukautta yhdessä, menimme kihloihin. Häihin on vielä aikaa.. Olen edelleen paikoitellen kylmä ja se pelottaa..

Kaikki on niin sekavaa. Miehelläni on myös masennus. Elämä oli senkin puolesta vaikeaa.. Mies itki virtanaan joka ilta ja minun tuli olla vahva ja tukea häntä. miehelläni on nyt lääkkeet ja hän käy psykologilla, mutta tämä rooli on jäänyt silti päälle. Minun pitäisi olla vahva.. Millä voimilla?

Haluan olla täydellinen. Tiedän sen olevan mahdotonta. koen epäonnistuneeni naisena, kun en pysty pitämään kotia siistinä tai tyydyttämään miestäni seksuaalisesti. Minulla ei ole haluja enää. Kaikenlisäksi minua on alkanut vaivaamaan ajatus, että ehkä mieheni kaipaa jotain muuta.. Ennen minua hän ei ole ollut naisen kanssa kymmeneen vuoteen.. ainoastaan miehien. hän on siis bi. Hän sanoo että ei kaipaa, mutta silti minua vaivaa että pitääkö hän minua avaimena ”normaaliin” elämään.

Kotini on kaaoksessa. En jaksa siivota tätä kamalaa sotkua ja se ahdistaa. olen jälleen tässä samassa oravanpyörässä jossa olen ollut ennenkin. Mieheni lupaa auttaa kotitöissä.. toistaiseksi ne ovat suurimmaksi osaksi olleet lupauksia. Hän lupasi tiskata viikonloppuna, sitä ei tapahtunut. Hän lupasi tiskata eilen, sitäkään ei tapahtunut. nyt olen yksin sen valtavan tiskivuoren juurella ja ajattelen tiskaavani ne vihdoin pois antaakseni miehelle opetuksen..

Mies lupaa auttaa minua, mutta kun sen hetki olisi, hänellä ei ole voimia.. Itse olen eilen käynyt lääkärissä päättäen tämän loppuvan. hän totesi minulla vaikean masennuksen. Eikö minulla ole oikeus olla välillä heikko? eikö mieheni voisi kasvattaa munat ja olla välillä mies talossa?

Minulla on tajuton määrä tekemättömiä tehtäviä kouluun ja osan tulisi olla valmiina pääsiäisen jälkeen. En saa itseäni edes pakottamalla tekemään mitään muutakaan saati sitten koulu hommia..

Olen erakoitunut jälleen. Paras ystäväni on sinnikäs eikä ilmeisesti hyväksy dissausta, mutta muut. en ole ystäviini ollut yhteydessä, minulla on kummityttö jonka perheeseen en ole ollut kosketuksissa pitkään aikaan. He eivät ymmärrä. En halua päähäntaputuksia että kyllä se siitä, sillä tiedän että ei se siitä..
Ironista, olen yksinäinen, mutta en halua ystäviini olla yhteydessä..

Halusin vain jakaa kaiken tämän ihmisten kanssa jotka ymmärtävät hieman paremmin.. tiedän kirjoittaneeni sekavasti ja hajanaisesti.. mutta kiitos niille jotka lukivat.. Tämä helpotti minua, ainakin hieman.