Hei Aleksandra! itselläni on todettu kohdun ja munanjohtimien puuttuminen syyksi lapsettomuuteen jonka vuoksi en voi saada lasta vaikka kovasti toi biologinen kelloni tikittää. Olen 31v nainen. 😭, en tiedä onko tuo syy tarpeeksi tahattomasti lapsettomiin laskettavissa. vai mihin se lasketaan?

Hei vaan,

Jollette ole törmänneet, on olemassa Lapsettomien Yhdistys Simpukka ry jolla omat nettisivutkin tietysti osoitteessa http://www.simpukka-yhdistys.fi/

Täällä raapustaa eräs joka yhä itkee omaa luopumisen tuskaa äitiyden haaveesta...ehkä se ei koskaan lakkaa satuttamasta vaikka olenkin enemmän sinut asian kanssa kuin viitisen vuotta sitten, kun aloin tajuta tilanteen peruuttamattomuuden - että lapsettomaksi voi jäädä myös kohtalon oikusta eikä fysiologisista syistä pelkästään.

Ja voimia lapsettomuushoitoihin...iloksenne voin kertoa, että eräs ystäväni odottaa vihdoin omien sanojensa mukaisesti helpon raskauksen kera ensimmäistä vauvaansa. On kuitenkin jo 30 huonommalla puolen tän asian suhteen. Ja kerron sen saman kuin yleensä tämän asian yhteydessä, että eräs tuntemani nainen oli luopunut toivosta, kunnes hoitojen loputtua eräänä kauniina päivänä n. 40 tuli luonnollisesti raskaaksi - ja sai kolme tervettä lasta yhden toisensa perään luonnollisin konstein 😉 Mikäs sen hienompaa kuin haaveilla pienestä tuhisevasta nyytistä ja äitiydestä...joten onnea matkaan kaikille, jotka yrittävät sen saavuttaa!

itse olin tilaajana tuossa lapsettomien tuki ry:ssä ja josta sitten luovuin kokonaan ja nyt taas jälleen vois liittyä tuohon mut ekalla kerralla etsin vain tietoa tuosta kohdun ja munanjohtimien puuttumisesta kun lääkärit ei osanu sanoa että mistä se johtuu et miksi minulta puuttuu molemmat. En sitten tiedä kun muutama tuttu on puhunu että ihmisen keho on niin ihmeellinen että voihan se kohtu ja munanjohtimet kehittyä myöhemmälläkin iällä.

Pakko tässä äitienpäivän alla laittaa muutama rivi tähän aiheeseen liittyen. Ensinnäkin mieleeni tuli juuri tänään se, kun kuulin isyyskysymyksen olevan eduskunnassa käsiteltävänä, että ajattelin jossain vaiheessa olla edes keinoäiti jollekin ja luovuttaa munasoluja. Mutta kaikkeen tunnuin havahtuneen liian myöhään. Ajattelin, että voisin edes antaa jolle kulle muulle sen äitiyden onnen, josta olin itse jäänyt paitsi. Koin, että se voisi hiukan paikata omia haavojani. Noh, herättyäni siihen, että minustahan piti tulla äiti elämäni aikana, olin oikeastaan kaikin puolin lähes vuosikymmenen myöhässä...Olin liian vanha munasolun luovuttajaksi ja "yksin" en koskaan lasta ollut halunnutkaan kokien sen liian itsekkääksi lasta kohtaan - ja miestäkään ei enää ollut.

Ja sitten tullaan kohtaan kaksi. Lähtiessäni asiakastiskiltä tänään, jo muutenkin ikävän asian päätteeksi tiskin takaa toivotettiin minulle hyvää äitienpäivää. Puukko sydämeen ehkä juuri siksi, että koin, ettei ko. naiselta muutenkaan ollut herunut minkään sortin empatiaa. Ja muistin välähdyksenomaisesti joskus itse tehneeni saman virheen asiakaspalvelijana suututtaen pahanpäiväisesti miespuolisen asiakkaani. Olin ajatellut, että jokaisella on äiti jossakin eli jokainen viettää äitienpäivää. Väärin - taitaapi olla monille ihmisille kipeä päivä. Minullekin, kun koen menettäneeni äitiyden kahdesti. Ensin valitsemalla vääränlaisia puolisoita. Sitten saatuani nuorempana exän pojan luottamuksen, jätin yhteydenpidon, kun alotin uuden elämän ja muutin asumaan toisen miehen kanssa - ja menetin keinoemosuhteen häneen. Ihan aiheesta, oma moka.

Eipä siitä pääse mihinkään, että äitiyden menettäminen hiertää yhä. Koen menettäneeni puolet elämääni siten. Tulee väliin olo, että mitäpä tiedän ihmiselosta, kun se kaikkein luonnollisin asia, eli jälkeläiset on poissa siitä. Viime aikoina se ajoittain on syönyt käsitystä ihmisarvostanikin ja arvostani naisena. Mitä olen naisena ilman äitiyttä - tyhjää täysi!!! Tämä on myös asia, että tästä on ihan turha äideille puhua, heiltä ei heru edes puolikasta sanaa myötätuntoa. Olen yrittänyt äitini kanssa puhua asiasta ja joidenkin lapsellisten ystävieni kanssa. Mutta aina kohtaan kylmän muurin vastassani. En tiedä, mitä heidän päässään pyörii, mutta en saa minkäänlaista myötätunnon elettäkään. Ehkä he vain eivät voi kuvitella elämää ilman lapsia ja siksi eivät voi osoittaa mitään. En tiedä, se on kuitenkin elämässäni yksi tuskallisimpia asioita. Olen yrittänyt korvata sitä kaikin vippaskonstein, ja silti koen kuten lapsettomien sivuilla kuvataan sitä hyvin, että sylini on tyhjä. Minussa ihmisenä on ammottava aukko, joka väliin sitten iskee myös tarpeettomuuden tunteena. Kun muut hyörivät lastensa ympäri ja lastenlastensa, koen kammottavan tyhjyyden elämässäni, kun ei ole ketään - nyt vielä (k)ammottavampana, kun parisuhteenikin ovat kariutuneet. Se jokaisen luonnollinen tarve tuntea kuuluvansa johonkin, olevansa osa elämän helminauhaa...koen olevani avaruuteen potkaistu irrallinen meteoriitti enemmän kuin mitään muuta.

Joka tapauksessa, vaikka itselleni äitienpäivä ei ole erityisen iloinen juhla, toivon, että kaikille äideille se sitä olisi. Että he kokisivat olevansa rakastettuja ja tärkeitä 🙂🎂

Jokujossakin, itkin vuolaasti luettuani tekstisi. Ja itken yhä.
Paljon halauksia ja voimaa. Sinä olet tärkeä vaikkei sinulla lapsia olekaan, ja sinä olet nainen, upea nainen.
Voin ymmärtää tuskasi, mutta en tietenkään voi sanoa että tiedän miltä sinusta tuntuu.
Voimia. Äitienpäivän juhlinta satuttaa myös täällä..

No hei,

En tietenkään tiedä, miksi sinulle aihe on kipeä. Joskus itsestäni on tuntunut, että naisten kesken äitiyskin on kilpailun aihe. Mistäpä naiset eivät kisaisi keskenään kuin kanatarhassa 🙄 Muistan kerran serkkusten kesken käyty puhelu siitä, että siskoni, joka kuin myös on jäänyt ilman omia lapsia ja kuin myöskin vasten omaa toivettaan, oli sanonut tulleensa isöäidiksi. Pilkallinen nauru päälle ja kommentti, että eikös ensin pidä tulla äidiksi ennen kuin voi tulla isoäidiksi. Onneksi siskoni ei ollut sitä kuulemassa. Mutta koin siinä juuri sitä lyödään lyötyä asennetta. Että kun on niitä onnellisia naisia, jotka ovat saaneet kokea sen luonnollisen asian elämässään eli äitiyden, on helppo vinoilla siitä, että joku hakee sitä paikkaa itselleen sanoin. Minusta ei ole yhtään paha, jos joku ottaa ei-biologisesta asemastaan huolimatta vanhemman tai isovanhemman roolin, jos sen omakseen kokee. Ei täällä maailmassa tätä lapsista välittämistä ole yhtään liikaa. Mieluummin niin, että joku omii omakseen, kuin että kaikki joiden pitäisi olla rakastavia vanhempia tai isovanhempia hylkäävät. Senkin olen elänyt todella riipaisevan läheltä. Ja ehkä omien hylkäämistunnekokemusten kautta yritän kuvitella hiukan sitä tuskaa, miltä tuntuu, kun jää biologisen läheisensä hylkäämäksi. Joten mieluummin ei-biologinen rakastava ihminen kuin biologinen hylkäävä!!!

Olen omien kokemusteni kautta muutenkin kurkkua täynnä sitä hälyä, mitä tehdään ihmisten biologisesta verisidesuhteesta. Jos joku muu ihminen on sen paikan täyttänyt rakastavammin ns. sosiaalisena läheisenä, bravo!!!! En voi muuta sanoa. Mikä sen takaa, että biologinen veriside tekisi jostakin suhteesta niin täydellisen. Ei mikään. Tiedän, että veri on vettä sakeampaa, ja suhteeni sukulaisten lapsiin on toisenlainen, koska näen heissä suvun piirteitä hyvässä ja pahassa. Mutta yhtä lailla olen kiintynyt hoitamiini lapsiin valtaisasti. Jotenkin koen, että biologista suhdetta ylikorostetaan. Ja se on minusta hurjan väärin varsinkin nykyisin, kun niin moni lapsi elää ei-biologisten huoltajien ympäröiminä. Se ihminen on tärkeä, joka on läsnä. Näin olen sen omassa lapsuudessakin kokenut. Se ihminen joka välitti oli tärkeä. Ei siinä mietitty sen enempää statuksia.