Olen 36 v naimisissa oleva nainen. Minulla on pitkä psykiatrian historia. Ihan nuorena, alle 20 v, olin terapiassa, jota kesti 6 vuotta. Sairaalahoitoja oli useita. Paljon ongelmia ym. mahtui niihin vuosiin. 23-vuotiaana tapasin mieheni ja elämä alkoi hymyillä. Mieheni on minua 15 vuotta vanhempi. Menin kouluun ja opiskelin itselleni ammatin ja sanoin eläkkeeni irti ja menin töihin. Ostimme asunnon, menimme naimisiin. Kaikki oli hyvin.
Nyt kuitenkin kaikki muuttui. Jäin työttömäksi ja sairastuin psykoosiin 2 vuotta sitten. Olin lähes vuoden sairaalassa. Olen nyt ollut jo jonkin aikaa kotona ja nyt olen mennyt pelkkää alamäkeä. Ongelmanani on jo pienestä pitäen ollut mm.itseni vahingoittaminen. Olen viillellyt käteni ja jalkani psykoosissa, hakannut käteni mustelmille ja aiheuttanut itselleni aivotärähdyksiä ym.
Muutama vuosi sitten aloin juomaan aika rankasti ja siinäpä oli taas yksi itsetuhon muoto. Nyt laitoin stopin juomiselle. Mutta noin viikon olin ns. ”kuivilla”, kunnes keksin, että alan syömään nesteenpoistolääkkeitä, ulostuslääkkeitä ja oksennuslääkkeitä. Ne ovat minulle kuin huumetta. Joka aamu on pakko saada jotain. Olen kyllä lievästi ylipainoinen ja silloin kaksikymppisenä minulla oli lievä anoreksia. Miehelläni ei ole aavistustakaan mitä täällä kotona puuhailen kun hän on töissä. Tähän mennessä olen selvinnyt kun olen sanonut olevani vatsataudissa. En pysty lopettamaan ja jos lopettaisin, niin mitähän sitten tulisi tilalle?
Miksi pitää aina olla jotain? Olen levoton. Mieleen sattuu. Käyttäydyn juuri niin kuin 15 vuotta sitten. Mikään ei olekaan muuttunut😐
Te jotka tiedätte jotain itsetuhoisesta käyttäytymisestä, pliis kertokaa kokemuksistanne. Tiedän, että tarvitsen apua.😯🗯️
aika surulliselta kuulostaa ☹️ itellä on ollu kans noi pari vuotta kans sellane olo et ihan sama mitä mulle tapahtuu. Jäänkö auton alle, hakkaako joku, ja sellasta. Mut senki oon huomannu et vaikka mieli tekis sanoo jollekki ihmiselle, esim. ASPAn työntekijälle et tarvis jotain apua tjn. mut jotenki ei halua myöntää et on joku vikana, tai sillee.. tai en tiiä oisko siitäkään mitää hyötyä jos menis jollekki kallonkutistalle puhuu.. koska eipä näytä ketää liikuttavan. mut en tiiä mitä tähän ny sanois. toisaalta suakin haluis auttaa jotenki, mut en osaa/tiiä miten. =/
Minulle itseni vahingoittaminen on viimeiset 15-20 vuotta ollut pakkomielle. Saan hyvän olon kun käyttäydyn itsetuhoisesti. Sitten voi taas kuukauden verran olla "rauhassa", kunnes taas tulee se himo satuttaa itseään. Niinkuin jo tuossa kerroin, niin viiltely ym. on kuin huumetta, jota on pakko saada.