Luin näitä kirjoituksia ja halusin jakaa oman tarinani. Tutustuin netissä mieheen, joka oli tekemässä toisella paikkakunnalla eroa avoliitostaan. Huonot lähtökohdat siis jo alkuunsa. Puoli vuotta meni, kunnes hän muutti omilleen. Siihen asti tapasimme omassa kaupungissani säännöllisesti. Puolitoista vuotta olimme vuoroviikonlopuin toistemme kaupungeissa, kunnes tuli sitten päätöksen aika. Muutin miehen luo vieraaseen kaupunkiin, jätin kaikki rakkaimpani ja vakituisen työnikin. Miehen lapset olivat niin pieniä, ettei hän voinut muuttaa minun kaupunkiini. Nyt olemme asuneet puoli vuotta saman katon alla. Olen vaihtanut kaksi työpaikkaa lennossa, potenut sydäntä raastavaa koti-ikävää. Miehestäni paljastui yhteen muuttamisen jälkeen paljon piirteitä, mitä en nähnyt etäsuhteen aikana. Kaljan juonti oli päivittäistä, hän osasi olla minua kohtaan pirullinen, heitteli suuttuessaan äkkipikaisesna tavaroita päin seiniä, touhusi omiaan selkäni takana. Masennuin ja ikävöin omia lapsiani. Käydessäni lapsiani tapaamassa tulin ja lähdin sieltä itkien. Miehellä on paljon naisia somessa kavereina, minulta piiloteltiin kaverit näkyvistä, minut poistettiin ja lisättiin riitojen aikana näissä sovelluksissa, mikä herätti epäluuloisuuttani. Olin kyttääjä kun ihmettelin mistä naisia tuli ja miksi myös epäilyttäviä kommentteja julkaisuihin. Olimme eron partaalla hiljattain, kun itse olin lapsieni tukena kotikaupungissani ja miehen ystävä julkaisi tuolta samalta päivältä kuvat someen, missä naisten kanssa pitivät järvellä hauskaa. Se kuva jäi ikuisesti silmiini ja en ole koskaan tuntenut niin suurta vihaa kuin sillä hetkellä. Olemme yrittäneet nyt vielä selvitä sen jälkeen, mutta luottamusta en häneen enää saa. Ei sitä ole koko aikana meidän välillämme ollutkaan. Jäin vielä työttömäksi ja sen vuoksi takaisin muuttaminen kotikaupunkiin on vaikeaa. Olen kuin ansassa, kaupunki on vieras ja ystäviä ei ole ehtinyt tulla kuin muutama. Riidan tullen mies uhoaa että tekee sen pahimman minulle ja pettää, tai sitten uhkaa että tilataan muuttoauto. Sisälläni olevaa pahaa oloa ei voi edes kuvailla. Henkinen väkivalta on pahempaa kuin fyysinen, sillä ne arvet eivät koskaan umpeudu. Silloin kun ero oli jo varmaa, niin mies alkoikin puhua minua ympäri. Ei pysty elämään ilman minua, alkoi muistelemaan hyviä muistojamme ja sai minut vielä jatkamaan. En jaksa enää edes riidellä, koetan vain kerätä voimia jokaisesta päivästä selviytymiseen. Luottamus on minulle tärkeintä suhteessa rakkauden lisäksi, pelkkä rakkaus ei nyt enää riitä tätä eteenpäin viemään. Toivoisin viimein takaisin oman kodin tuomaa rauhaa, missä kukaan ei sano että lähde, missä ei tarvitse pelätä toisen äkkipikaisuutta tai pettämistä.
Onko tässä enää mitään tolkkua.