Sumuttaminen parisuhteessa
Yhteistä parisuhdetta takana mieheni kanssa 21 vuotta, joista 18 vuotta naimisissa. Lapsia meillä on kolme, isommat jo aikuisiän kynnyksellä, nuorin teini-iässä. Parisuhteessamme on ollut kaksi isompaa kriisiä, jotka liittyivät puolison pettämiseen. Jälkimmäisen kriisin yhteydessä kävimme pariterapiassa, kun keskusteluyhteyttä ei muutoin saatu toimimaan fiksusti.
Ongelmaksi on koitunut tuolloin ja yhä edelleen se, että puoliso ei syystä tai toisesta pysty puhumaan vaikeista asioista provosoitumatta, vaan reaktio on välitön suuttuminen ja asian kuin asian kääntäminen minun syyksi. Ylipäätään jos olen jostain asiasta eri mieltä, haluan häneltä suoran vastauksen tai haluan selvittää asian, joka hiertää, lopputulema on se, että puoliso suuttuu, alkaa huutamaan ja lopen kääntää asiat minun syykseni. Riidoissa koenkin usein joutuvani ns. sumuttamisen kohteeksi.
Hän on tehnyt jo vuosia töitä muualla ollen viikot pois kotoa, jolloin päävastuu kodista ja lapsista on minulla. Vaikeimpina hetkinä olen kertonut olevani väsynyt sellaiseen elämään ja parisuhteeseen, jossa koen olevani yksin, jo pelkästään puolison työn vuoksi yhteistä aikaa parisuhteelle ei juurikaan ole. Puoliso kokee tämän kritiikiksi hänen työtään kohtaan ja suuttuu. Hän on erittäin työorientoitunut ja esimerkiksi vapaa-ajallaan puhuu koko ajan työasioista sen sijaan, että kysyisi, mitä kuuluu. Yhteisen ajan järjestäminen on lähes tulkoot aina minun vastuulla, puoliso kyllä ”suunnittelee” isoon ääneen kaikkea mitä voisi tehdä, mutta toteutus jää suunnittelun asteelle.
Mutta itse sumuttamisesta, kuten yllä kirjoitin, riidoissamme toistuu sama kaava; draama ja harhautus, valkoiset valheet ja projisointi. Draama näyttäytyy mm. huutamisena ja tavaroiden paiskomisena, autolla kaahaamisena tai vaikkapa ovien paukuttamisena. Puoliso hyökkää vastaan ja kääntää asiat minun syykseni, syyttää minua milloin vainoharhaisuudesta, milloin mustasukkaisuudesta tai ylipäätään haukkuu sairaaksi. Puoliso lipsauttelee valkoisia valheita, joista kiinni jäädessään kääntää taas asian minun mustasukkaisuudeksi tai vainoharhaisiksi ajatuksiksi. Vaikka hän jäisi kiinni valehtelusta, hän yrittää vielä siinäkin vaiheessa pitää kiinni valheesta ennemmin kuin puhuisi totta ja myöntäisi oman valheensa. Yhä useammin olen kokenut riitojemme jälkeen hämmennystä ja henkistä pahaa oloa siitä, että jotenkin asiat taas käännettiin minua vastaan ja puoliso sai loukattua sanoillaan ja teoillaan. Projisoidessaan puoliso hyvin usein toteaa ”kun hän on niin huono ihminen”, ”hän tekee aina vääriä päätöksiä”, ”hänen tekemisiään ei arvosteta” jne.
Esimerkkinä vaikkapa tämän päiväinen riitamme: Viaton kysymys puolisolle ”missä kävit” sai aikaan huutamista, syyttelyä ja mielenterveyteni kyseenalaistamista. Puoliso jopa veti mukaan kesälomareissun, jonka määritteli ”humputteluksi” sen vuoksi, että jouduin nuorimmaisen sairastuttua lähtemään lomareissulle yksin. Alun perin olimme lähdössä tyttären kanssa yhdessä lomalle, mutta korona muutti suunnitelmat. Olin jo maksanut reissun, joten päätin lähteä reissuun koiran kanssa. Kokonaista kolme päivää vaelsin tunturissa koiran kanssa, nukuin univelkaa pois ja ihan vaan olin itsekseni ja yhtäkkiä olinkin ollut humputtelemassa. Ainoat ihmiskontaktit reissulla olivat kaupan kassa ja hotellin respa. Ja humputtelinpa jopa yhden saunasiiderin tällä reissulla! Riidan aikana mies ehti syyttää minua siitä, etten ole ollut kiitollinen hänelle siitä, kuinka hän mahdollisti minulle tämän humputtelureissun (jonka kyllä ihan omista rahoistani maksoin) ja että minä syytän häntä jatkuvasti siitä, kuinka hän ei ole kotona.
Riitojen ja sumuttamisen vuoksi koen hämmennystä ja ahdistusta, yritän välttää riitoja ja nielen pettymykseni, en enää meinaa uskaltaa ottaa vaikeita asioita puheeksi, koska ahdistun jo valmiiksi siitä, ettei asioita saada puhuttua järkevästi läpi. Olen hyvin herkkä ja itken hyvin herkästi niin ilosta, surusta kuin milloin mistäkin. Yritän olla provosoitumatta itse riitojen aikana ja pyrin jatkamaan asiallisesti, mutta itku tulee lähes välittömästi riidan alettua. Tämä tietysti provosoi puolisoa entistä enemmän. Koen, että olen taloudellisesti riippuvainen puolisostani, enkä uskalla ottaa sitä askelta, että eroaisin hänestä, vaikka ero onkin viimeisenä parina vuotena ollut yhä useammin mielessä. Olen sitä tyyppiä, joka ajattelee, yritän kestää vielä muutaman vuoden, että lapset ovat lähteneet kotoa, vaikka tiedän, että vanhempien huonosta parisuhteesta kärsivät myös lapset. Ajatus siitä, että tämä ongelma olisi ratkaistavissa on vahvempi kuin se, että ero helpottaisi kaikkien perheenjäsenten elämää. Onko se sitten riippuvuutta puolisosta, jonka kanssa on pitkä yhteinen taival vai uskalluksen ja itseensä luottamisen puutetta, mene ja tiedä.
Kuulostaa tutulta tuo sumuttaminen. Mieheni ei tunnusta tehneensä väärin tai valehdelleensa, vaikka asia on päivän selvä. Hänkin hyökkää ja kääntää asian toisen syyksi. Pahinta tämä oli siinä vaiheessa, kun paljastui, että hänellä on ollut useita vuosia nuori sugarbabe, jota hän on elättänyt. Olin itse asiasta ihan sokissa asiassa ja nk. "huonossa hapessa". Silti hän jatkoi valehtelua ja minun syyttämistä. Esim. mieheni ja hänen tyttöystävänsä olivat mieheni siskon luona ulkomailla, kun tämä paljastui minulle ja kysyin tätä hänen siskoltaan (mielestäni rakentavasti ja syyttämättä, lähinnä kertoen omista tunteistani), niin myös sisko kääntyi minua vastaan. Pahinta oli että sisko on aikuisen lapsemme kummi ja hän alkoi lähettelemään valheellisia viestejä tyttäremme esim. että olen kertonut koko kaupungille mieheni suhteesta. Tämä tosiaan ei pidä paikkansa.
Kun on tarpeeksi sumutuksen kohteena, niin ainakin minä aloin epäillä omaa mielenterveyttäni, koska tuntui niin absurdilta, että toinen jää rysän päältä kiinni, minulla on selvät "todisteet" asioista, mutta aina ne pois selitetään / kielletään tai käännetään toisen syyksi. Asioista ei voi puhua. Yritettiin käydä myös terapiassa, mutta myöhemmin selvisi, että mieheni ei puhunut sielläkään totta.
Itse olen saanut eniten apua omasta terapiasta ja se onkin ehkä pitänyt minut järjissäni. Paljon voimia Sinulle tilanteeseesi! Pidä ennen kaikkea huolta itsestäsi! Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka miten haluaisin itse pelata rehellisesti ja selvittää asiat puhumalla, niin toisen kanssa ei ole aina realistista odottaa, että se tapahtuisi.
Tuo on kyllä pirullista. Ei meillä sentään olla lähimainkaan noin dramaattisilla tasoilla kuin ylläolevissa kertomuksissa, mutta asia on kuitenkin tuttu. Kun minä aikanaan yritin keskustella jostain suhteemme epäkohdista niin minulle tehtiin ja hyvin selväksi että olen täysin väärässä. Ei asioita toki minun syyksi käännetty, mutta olin ihan väärässä ja mainittuja ongelmia ei ole olemassa. Eräänkin kerran pillitin ja kakistelin tarinaani kun joku tuntui musta niin pahalta, mutta puoliso tyynen viileästi sohvalla lojuen keskusteli asiasta kuin pankkilainasta.
Sanomattakin selvää että vuosien mittaan tuo johtaa siihen että ei tee enää mieli ottaa mitään asioita puheeksi jos nissä on vähänkään vaaraa että ne kuulostavat vastapuolen mielestä hänen kritisoimiselta tai arvioimiselta. Parin-kolmen vuoden välein asioita kertyy mieleen niin paljon että hän näkee jo päältä päin että nyt on joku huonosti ja rupeaa sitten tenttaamaan. En yleensä silloinkaan saa sanotuksi mitään, pillitän ja kärsin vaan ja se häntä tietysti närkästyttää, ja sitten alkaakin sen sorttinen tivaaminen että tulee ihan mieleen kun olisin lintsannut koulusta ja äiti vaatisi selitystä.
Nyt, 10 vuoden jälkeen, aletaan olemaan siinä tilanteessa että parin vuoden sisään olen joko hoidossa tai sitten olen 'kaatanut kaiken paskan hänen niskaansa' kerralla. Ehkä hänestäkin joku inhimillinen reaktio irtoaisi sitten.