Oma mielipiteeni on, että voi toimia, kun ja jos hakee ns.mentoria tai isähahmoa.

Myöhemmin kun tarve menee ohi, alkaa vaikeudet.

Erilaiset sukupolvikokemukset on aika haastavia: toinen tykkää sellaisesta mistä toinen ei tiedä. Papparaisen suosikkina olavivirrat ja beatlesit, kun toisella ehkä olaviuusivirta ja bieber 🙂 Siten sekin mietityttäis, että hakeeko toinen ehkä omaishoitajaa.

Eteeni osui tutkimus jossa on keskitytty vanhemmista miehistä pitäviin miehiin. Tuossa linkki jos joku haluaa lukea, itselle ainakin tuli hyvin paljon uutta tietoa http://www.fin-bears.org/gradu/index.htm

Itseäni viehätää vanhemmissa miehissä eniten ulkonäkö, kun kasvoilta on kadonnut nuoruuden piirteet. En pidä tästä isä ja poika ajatuksesta, jota tutkimuksenkin mukaan moni hakee. Ymmärtääkseni usein on myös parin tulotaso suurinpiirtein sama, eikä kumpikaan välttämättä ole riippuvainen toisesta. Itse en ainakaan haluaisi elää toisen siivellä, vaan että suhde olisi tasa-arvoinen ja kumpikin osapuoli osallistuisi yhtäläillä rahallisissa menoissa.

Yhteiselo tietysti voisi olla aika-ajoin haasteellista jos ikäero on hyvin merkittävä, ja ajattelutaso tämänmyötä eroaa suuresti.

Yleisesti osaan kertoa vain siitä, että oma mieheni oli minua 17 vuotta vanhempi. Elimme yhdessä 7 vuotta ja meillä on yhteinen lapsi. Erosimme kyllä juuri, mutta eron syy ei mielestäni ollut ikäero. Olen aina katsellut itseäni vanhempia miehiä.
Molempien vanhemmat hyväksyivät asian hienosti ja suurin osa tuttavistammekin. Toki joissain asioissa ajatusmaailma poikkesi vahvasti, mutta ne asiat eivät olleet ratkaisevia. Mielestäni ikää ei kannata tuijottaa niin tuimasti, vaan mennä eteenpäin rohkeasti, jos se molemmille osapuolille on ok. Ongelmia kokee lähinnä ulkopuolisilta, koska monelle asia tuntuu olevan hankala ymmärtää ja käsitetään enemmän ja vähemmän tahallisesti väärin.