Suhde epävakaan persoonallisuushäiriöisen kanssa
Haluaisin kuulla, mitä kokemuksia teillä on parisuhteesta tai ystävyydestä tällaisen henkilön kanssa.
Auttaisi omaan mietiskelyyn, olenko oikeasti niin hankala ihminen? (itselläni siis kyseinen häiriö) Ikinä en ole sanonut olevani millään tapaa täydellinen, päinvastoin. Tällä hetkellä tuntuu, että puolisolla on voimat loppu ja meidän muuton jälkeen hän on muuttunut ihan kuin eri ihmiseksi. Mietin asiaa ja huomasin samanlaisia piirteitä kuin itsessäni nuorempana. Hän vaikuttaa masentuneelta, mutta ei halua apua. Jos edes vähän mainitsen asiasta, niin hän suuttuu minulle ja ymmärtää kaiken (tahallaan?) väärin.
Tänään riitelimme pahasti. Oma vointini on huonontunut merkittävästi ja huomaan ajattelevani itseni tappamista yhä useammin ja tekeväni suunnitelmia asian suhteen. Tänään kumminkin paha olo kärjistyi entisestään, kun sain kuulla, että kaikki on minusta johtuvaa. Minä teen hänelle pahan olon. Heti kun tulee töistä kotiin on paha olla.
Olen yrittänyt koko ajan parhaani, tehdä kuten hän on minulta vaatinut (haukkunut ja lytännyt). Silti lupasin, että teen parhaani, että hänellä olisi parempi olla. En ole syyttänyt missään vaiheessa häntä hänen käytöksestään, koska tiedän kyllä itsekin miltä tuntuu olla masentunut, mutta kaikkea en silti voi kestää.
Tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että hän uhkaa lähteä, enkä tiedä itsekään onko millään enää mitään merkitystä. Ei minulla ainakaan. On vain niin tuskainen olo, että haluisin tämän loppuvan. Jos edes hetkeksi pääsisin pois ystävän luokse, perheen, ihan minne vain, varmasti helpottaisi, mutta minulla ei ole mitään paikkaa minne paeta ihan hetkeksi edes. Hänellä asuu perhe ja ystävät täällä.
Tuntuu, että ilman minua olisi parempi, jos kaikki on minun syytä. Ikinä en ole halunnut puolisolleni mitään pahaa. Silloinkin kun yritetään auttaa, minulle suututaan. Teen täällä kotona kaiken, mutta hänen mukaansa en tee mitään, enkä osaa mitään. Kyllä tulee arvoton olo. Ihan varmasti kun hän tulee töistä, ruoka napsahtaa eteen taikaiskusta, pyykit on pesty, asunto siivottu jne jne. Totta kai häpeän sitä, että olen työtön, mutta ei hänenkään tuloissa kehumista ole. Se ei minua silti haittaa. Arvostan kaikkea, mitä hän tekee siitä huolimatta. Olen hakenut töitä ja koulutuspaikkaa etsinyt, juuri valmistunut. Jos se ei riitä, niin sitten en tiedä.
Olen tullut siihen tulokseen, että ei minulla ole mitään syytä elää. Olen niin hankala ihminen ja kaikki on minun syytä. Minulla ei ole mitään arvoa.
Tuntuu tyhmältä näin sanoa ja sekava teksti kun täytyi paljon tiivistää, mutta tilanne on kärjistynyt siihen pisteeseen, että ei enää jaksa.
Kuulostaa hyvin vastaavalta tilanteelta kuin meillä, tosin meidän tilanteemme ei ole vielä todellakaan noin paha. Olen siis parisuhteen mies, se epävakaisen, ptsd-potilaan ja muutenkin hyvin ongelmaisen naisen puoliso. Olemme vasta muuttaneet yhteen, minä käyn töissä, hän joutui lopettamaan koulunsa mielenterveysongelmien takia viime vuoden puolella ja nyt hakee uudelleen kouluun täällä uudella paikkakunnalla. Tein juuri tunnukset tänne äsken, koska hän itse vaati eilen, että osallistuisin johonkin vertaistukiryhmiin oman jaksamiseni takia. Arvostan todella paljon sitä, kuinka hän huolehtii myös minun jaksamisestani.
Olen itsekin huomannut jo alkavia väsymyksen merkkejä ilmassa ja niin ilmeisesti hänkin. En tiedä kuinka usein sinä oireilet, mutta oma puolisoni on maksimissaan päivän tai kaksi ilman pahempia ahdistuksia, vainoharhaisuuksia ja dissasiosiaatiokohtauksia. Todella raskaan tästä tekee se, että hän ei oireilunsa aikana sitä ymmmärrä, että minäkin olen vain ihminen, enkä pysty tappamaan tunteitani aina ja vain sivuuttamaan syytöksiä. Minä koen, että pitäisi pystyä aina toimimaan kuin kone, sivuuttamaan kaikki pahat sanat joita saan osakseni ja sitten yleensä hetken päästä, viimeistään seuraavana aamuna käyttäytymään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tiedän nyt jo kokemuksesta, että kaikki mahdollinen epävakaan puolison syyllistäminen ja erokorttien vilauttelu on omiaan todellakin pahentamaan oireita. Oma puolisoni ainakin kaipaa aina sitä minun tunteideni varmuutta, järkähtämätöntä rakkautta ja kumppanuutta. Kuulostaa kovasti siltä, että puolisosi on todella väsynyt ja kaipaisi itsekin tukea, että pystyisi tukemaan sinua jatkossakin. Käykö hän kenties missään vertaistukiryhmissä, onko hänellä ketään ihmistä jolle purkaa murheitaan parisuhteesta? Itse kun yritän parhaani tsempata täysin itsetunnotonta ihmistä, joka kokee kroonista pahaa oloa tunnevaihteluistaan ja omasta mielestään on täysin turha ja pilkkaa itseään, saa se minutkin todella masentuneeksi ajoittain, kun tuntuu etten riitä puolisolleni.
M32
Voimia Alice sinulle. Jos oikein ymmärsin, sinulla on virallinen diagnoosi ja puolisosi tietää tämän? Mikäli näin ei ole niin tilanne on hieman sama kuin omassa parisuhteessa, missä puolisolla selvät oireet, mutta myöntää vain masennuksen.
Olen vuosien aikana oppinut, että puolisoni rakastaa minua ja haluaa hyvää kaikille, mutta jotenkin hän päätyy aina tekemään huonoja ratkaisuja ja karkoittaa kaikki ystävänsä ja läheisensä luotansa. Aluksi en ymmärtänyt lainkaan mistä on kysymys. Suuttuminen yhdestä sanasta tai väärällä äänensävyllä sanotusta lauseesta. Koskaan ei tiedä mikä sana laukaisee suuttumuksen ja tunteen, että koko maailma on häntä vastaan. Hän saa sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta minun pitää olla jatkuvasti tarkkana mitä sanon. Mustasukkaisuus on hyvin kontrolloivaa ja puheet ja teot pahasti ristiriitaiset. Hänellä on aivan omat standardit verrattuna mitä olettaa minulta. Hän rakastaa ja kehuu minua, sanoo, että olen aina ollut luottamuksen arvoinen ja hän luottaa minuun. Luon hänelle turvaa ja jatkuvuutta - sitä hän kaipaa. Mutta samalla hän kauniiden sanojen takana tuhoaa kaiken, tuhlaa kaiken ja aiheuttaa kärsimystä. Mutta hän ei tarkoita sitä. Tämä on täysi paradoksi ja selitettävissä juuri persoonallisuuden häiriön avulla, järkisyitä tähän ei löydy. Olen niitä turhaan etsinyt. Vaimoni ei pidä itseään hankalana, mutta tylsänä, koska haluaa vain turvaa ja jatkuvuutta ja samalla hän itse tuhoaa nämä.
Tämä käyttäytymisen ja toiminnan ristiriita ns. normaaliin on hyvin väsyttävää ja uuvuttuvaa. Minä olen se joka kävelee koko ajan munankuorilla ja varon mitä sanon ja mitä teen. Vuosien jälkeen minulla ei ole käytännössä enää omaa elämää, ei omia arvoja, ei ystäviä, ei mitään yhteyksiä puolison ulkopuolelta, sillä ne laukaiseen heti mustasukkaisuuden, minua syytetään ja haukutaan ja minua uhataan erolla.
Mutta sitten siihen toivoon paremmasta. Asian tiedostaminen, avun hakeminen ja työstäminen on varmasti kannattavaa. Olen myös huomannut, että oireet on lieventyneet ajan kanssa ja vaikka vaimoni on myös yrittänyt useasti itsemurhaa, niin tällä hetkellä hän elää varsin onnellisesti. Mutta kaikki tämä on syönyt minut tyhjäksi ja yhteiselo voi loppua mikä päivä tahansa, mikä mahdollisesti sysää vaimon syöksykierteeseen vaikka hän onkin ymmärtänyt, että suhteemme ei sittenkään ehkä kestä loppuelämää. Hän on pikkuhiljaa hyväksymässä, että hänen tekonsa ovat olleet paljon pahempia kuin mitä yhdessä suhteessa voi antaa anteeksi ja anteeksi hän on saanut. Mutta kun valhe on annettu anteeksi toisen valheen myötä, niin luottamusta ei enää voi rakentaa. Silti näen, että vaimoni pystyisi tällä hetkellä luomaan paljon paremman parisuhteen kuin mitä hän on luonut kanssasi ja tätä kautta hänelle on kaikki syy elää ja toivottavasti sinäkin löydät niitä syitä. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin tuoda tilanne näkyväksi, jotta osaa käsitellä oikeita asioita. Meillä on aina käsitelty täysin keksittyjä ongelmia ja kierretty juurisyytä niin kaukaa kuin mahdollista ja tämä peittely johtaa lopulta tuhoon. Tarvitaan rohkeutta käsitellä asiaa yhdessä ja avun kanssa, vain sillä tavoin asiat menevät eteenpäin.