Ihan pakko on vielä kommentoida tuota Jassen 5.10 jättämää viestiä:

"Sitten kun saa itsensä kiskaistua lauanatai-aamuna imuroimaan ja pyyhkimään pölyt, ruokakauppareissu on tehty ja kotiin ostettu omaksi iloksi kukkakimppu, kuinka ihana onkaan rentoutua viikonlopun viettoon hyvän ruuan kanssa."

Olen kuullut tuota samaa joiltakin ystäviltäni, mutta he eivät arvaakaan kuinka se viiltää sisuksissa, kun tuohon ei itse kykene, ei vaikka kuinka yrittäisi. Ja siinä ei todellakaan ole kysymys laiskuudesta, vaan hirvittävästä ahdistuksesta ja pahasta olosta, joka iskee, kun yrittää tehdä jotakin väkisin voimiensa äärirajoilla. Uskon, että Jasse ja samanlaisia kommentteja lausuneet ystäväni tarkoittavat sanomisellaan pelkkää hyvää, mutta usein se vaan lisää sitä syyllisyyttä.

Anteeksi, Marina7, kun olen kirjoittanut niin paljon, mutta kun tämä asia on niin lähellä minua. 😳

Oma kokemukseni on samanlainen: kun uppoaa masennuksen syövereihin, ei jaksa kotiaan hoitaa. Sitten se vähitellen liukuu kaaokseen... Minulla on onneksi ollut hyviä, järjestelmällisiä ystäviä, jotka tulivat avuksi kun tilanne oli pahimmillaan. Yhdessä siivosimme, heitimme pois mielettömät määrät roinaa, lahjoitimme kirpputoreille ja Pelastusarmeijalle sekä roskiin. Tutut nuoret oli värvätty avuksi kantamaan säkkejä selkä vääränä. Se oli aivan järkyttävä työ, mutta perusraivauksen jälkeen on huomattavan paljon helpompaa pitää kotia kunnossa. Nykyään imuroin keittiön lattiankin lähes joka päivä. Kyllähän siihen menee aikaa, mutta murut eivät lähde vaeltelemaan ympäri huoneistoa.

Nyt rasittaa miesystäväni kämpän siivous. Olen tarjoutunut auttamaan, mutta hän ei ole uskaltanut päästää minua sisään!! On kuulemma niin hirveä sotku, että hänen pitää itse siivota ensin. Mutta kun hän ei saa aloitettua... Epätoivo tarttuu minuunkin. Eikö hän saa elämästään otetta? Sairastaako kenties piilevää masennusta? Koen tulevani torjutuksi, kun yritän kaikin tavoin auttaa enkä sitten kelpaakaan.

Tässä huomaa jälleen kerran sen, että ihminen yrittää aina muuttaa toista, etenkin parisuhteessa. Ei pitäisi. Pitäisi hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, sanotaan. Mutta entä jos selkeästi näkee, että se toinen ei saa elämästään otetta? Alkoholistien avioliitothan kaatuvat usein tähän samaan problematiikkaan. Meistä kumpikaan ei onneksi koske alkoholiin. Kenties meillä on vielä toivoa. Mutta sotkuinen koti lisää ahdistusta ja ahdistus sotkuisuutta. Se on kierre, jonka katkaisee vain parantuminen perussairaudesta, joka voi todella olla masentuneisuutta.

Ovatko kaikki siivouskauhua potevat sitten masentuneita vai vaan ns. saamattomia? Mitä se saamattomuus oikein on? Onko se haluttomuutta, kyvyttömyyttä vai vain priorisointia? Vaikeita, mutta keskeisiä kysymyksiä.

Joku viisas on sanonut, että tulee muuttaa maailmaa niiltä osin kuin voi. Ja jos ei kykene asioita muuttamaan, tulee hyväksyä ne. Kai tässä on kyse vähän samasta kuin anteeksi antamisessa ja armossa. Meidän täytyisi kyetä antamaan anteeksi toisillemme ja myös itsellemme, armahtamaa toinen toisemme. Omat reaktiot täytyy hyväksyä, mutta asioita täytyy työstää eteenpäin, muuten ei kehitystä tapahdu, vaan jäämme paikoillemme ja katkeroidumme.

Ehkä entisajan ihmiset siivosivat siksi enemmän, kun ei ollut niin paljon harrastuksia, virikkeitä ja viihdettä tarjolla. Meillä on tavaraa, mutta olemmeko silti onnellisia? Joulusiivous ei onnistu, jos ei mistään kivasta menosta pysty luopumaan, isommasta revohkasta puhumattakaan. On pakko hyväksyä, että siivoukseen menee aikaa ja se on sitä rankempaa, mitä huonompaan kuntoon koti on päässyt...

Hei! täällä toinen, jolla aina sotkua. Mulla on ollut jo vuosikaudet sotkua ja kaaosta.
En jaksa laittaa kämppää kuntoon. Jos jokin tippuu lattialle, siihen se jää.
Ei mulla ole kiinnostusta, tuntuu kamalalta sanoa näin.
Olen kyllä päässyt jo asian jäljille, miksi käyttäydyn näin.
Tietysti masennustakin on, mutta jäljet johtavat kaukaisuuteen, miten minua
kohdeltiin kun olin lapsi.
En nyt viitsi tarkemmin kuvata, muuta kuin että minut tuhottiin henkisesti
ja muutoinkin.
En ole päässyt vielä asioista yli, kauhea tunne on minulla sisälläni koko ajan.
Se tunne on niin suuri että tarvitsisin jonkun tukea että voisin päästää ne tunteet
irti.
Joka tapauksessa sieluni maisema näyttäytyy täällä asunnossa.
Olen hyvin pettynyt ettei eräs läheinen ihminen koskaan tule auttamaan,
vaikka hän tietää että olen läävässä.
Sosiaalista elämää ei ole. Ketään ei voi kutsua tänne.
Olisin kyllä valmis auttamaan muita joilla ongelmia siisteyden kanssa.
En pelästy mitään kaaosta.
Pystyisin siis todennäköisesti siivoamaan muiden asuntoja, mutta
omaa en...
Älä sinä ota paineita, hoida itseäsi ja ulkoile, niin saat energiaa siihen
siivoukseenkin!
Minua on auttanut jumpassa käyminen, nimenomaan keho ja mieli-jumpat.
Kehon parempi vointi auttaa mieleen.
Et ole yksin näiden asioiden kanssa!

Catsy puki hyvin sanoiksi sen, mitä olen itse ajatellut sotkuista: se on sieluni maisemaa. Kun olen hyvällä tuulella, siivoan enimmät sotkut. Kun olen allapäin ja saamaton, sotken.

Muistelen ihmetellen, kuinka jaksoin ennen sairastumistani siivota kiltisti kerran viikossa. Ei silloin ollut tähän nykyiseen verrattuna mitään siivottavaa! Nyt ei enää onnistu. Onneksi olen lakannut välittämästä.

Suosittelen muillekin riman pudottamista riittävän alas. Muuten seuraa epäonnistumisen kokemukset toisiaan. Mulla se rima ei kaikissa asioissa ole vieläkään tarpeeksi alhaalla, mutta siivoamisen suhteen ei ole tavoitteita!

Uskoisin, että tämä ketju koskettaa TODELLA MONIA SAIRAITA.

Etsijä; ei entisajan ihmiset enmmän siivonneet, heillä vain ei ollut muovipusseja, käärepapereita ja muita "tuiki tarpeellisia tavaroita", joita meillä on, ei vaatteitakaan kaappi tolkulla.
Yleensä perusteellisempi siivous tehtiin jouluksi ja juhannukseksi, välillä vain luudalla suurimmat roskat pois jaloista.
Vaatteita ei pesty joka käytön jälkeen, eikä niitä ollut joka päivä vaihdella. Vaatteiden pesukaan ei ole olut niin yksinkertaista, ensin hommaat vedet, sulatat vaikka lumesta, lämmität ne ja se kauhukuva, avannolla huuhteleminen. Vaikken, ihan ikiloppu ole, niin olen sulattanut lumesta vettä ja muuripadassa sen lämmittänyt ja pulsaattorikoneella tai käsin pessyt pyykin, levitellyt kuivamaan kylmään vinttiin...joten taantumaa on minussakin tapahtunut vuosien myötä, hyvä kun saa pesukoneen täytettyä ja vaatteet kuivumaan.
Sekasotkun syy on yleensä, siinä liiallisessa turhassa tavarassa, kun se saisi heti vietyä pois kuleksimasta, niin olisi paljon helpompaa järjestellä.

Niin, oon ajatellu kuinka monta meitä on joilla ongelmia siivouksen kanssa?
Olisko meistä apua toisillemme jollain tavalla?
Mulla ei ole kunnon sisustusta, en yksinkertaisesti tiedä minne tungen kaiken
tuon tavaran, paperit, vaatteet. En pysty sisustamaan.
Olen niin kiinni ahdistuksessani, kaikessa siinä mitä mulle tehtiin kun olin lapsi.
En ole saanut purettua pahaa oloani, kaikki tämä liittyy tähän asuntoonkin.
Paha olo kelluu sydämen kohdalla vuosikaudet.
Olen aina yksin, ketään ei ole joka tukisi.
Ja kaikki jatkuu kuten ennenkin.
Tuntuu välillä toivottomalta, nyt on tilanne että tuntuu etten saa apua
edes hammaskipuihin! Sekin on yhtä taistelua.
Täällä kaupungissa kun menee päivystykseen, mitään ei tehdä.
Mua masentaa ihan nämä kehon vaivatkin, jos edes niihin sais apua!
Katsoin yks päivä netistä kuvia "kauhukämpistä", ihmisistä joilla on tosi
paljon tavaraa. Nähtävästi tosiaan maailmassa on muillakin ongelmia.
Joka tapauksessa tiedän että kaikki asiat on alitajunnassa, ehkä myös
ratkaisu omiin asioihin?
Tavoitteenani olisi löytää oikea hoito itselleni ja sitä kautta ehkä
asunnon kunto paranisi?

tiedän milt ust tuntuu..

mä oon niin uupunu etten jaksa siivota kärsn pahasta siivousneuroosista mstä tuli vakava uupuminen sitten.nyt koti on kamalassa kunnossa ja kärsin siitä koska en tykkää liasta mut en jaksa siivota silti.pelkään myös siivoomista nykysin kun siitä tämä kauhea uupumus tuli,monet ihmiset ei ymmärrä etten tee tätä tahalteen,usein moni katto meiän kotia sillei et just joo kauheen sotkusta,häpeä on kova.

Onko teillä, joilla on ongelmia kodin siivouksen kanssa, ongelmia itsensä huolehtimisesta? Mun on ihan kauhean vaikea käydä suihkussa. Yleensä käyn nipinnapin kerran viikossa suihkussa, kun hiukset alkaa tuntua tosi epämiellyttäviltä. Sitä ennen jo on monta päivää sellainen olo, että pitäisi peseytyä, mutta ei vain saa aikaiseksi.

Hävettää käydä ihmisten ilmoilla, kun tuntuu aina siltä että haisee pahalta...