Skitsofrenia: Ei tulevaisuutta vaimon kanssa
Eroaminen ei nyt ole pällimmäisenä mielessä. Meillä on hyvätkin hetket – kesät vietämme veneillen Suomenlahden rannikolla ja se on mahtavaa. Tämä kesä meni kylläkin pilalle koska Kati joutui sairaalaan juuri kuin saimme veneen vesille. Kati olisi kovasti halunnut mukaan. Kati on nyt ollut 4 viikkoa pakkohoidossa ja minä jaksoin vain veneillä muutaman päivän yksikseni koiramme kanssa. Lopun ajan olen ollut kotona enimmäkseen juopotellen – se ei yleensä kuulu tapoihini mutta se on helpottanut mielentilaani – masennusta. Itselläni on bipolääri mutta monta vuotta oireeton – maniaa tai hypomaniaa ei ole ollut kuuteen vuoteen. Lähinnä masennuspainotteista olosuhteista johtuen.
En pysty mitenkään vaikuttamaan vaimoni sairastumiseen, se tulee kuin flunssa ja sairaalahoito on yleensä ainoa hoito. Hän tiedostaa sen sairauden alkaessa ja yleensä itse hakeutuu hoitoon, mutta hoidon aikana hän on hyvin vaikea. Se on raskasta. Olen hoidon aikana yhteydessä hoitohenkilökuntaan ja tietenkin vaimooni mutta loppujen lopuksi vain aika vaikuttaa olevan parantava tekijä. Lääkkeitä vähän lisätään tai muunnellaan hoidon aikana.
Meillä ei ole lapsia olemme molemmat 40v. Elämällämme ei tällä hetkellä ole mitään suuntaa, useamman vuoden olen miettinyt mitä minun pitäisi tehdä että pääsemme tästä parempaan. Haluaisimme molemmat lapsia mutta se vaikuttaa toiveunelta. (?) Pelkäämme molemmat että sairautemme periytyvät ja ikääkin on molemmilla.
Heitän tähän väliin pari villiä kysymystä; voiko 40v pariskunta saada terveitä lapsia?
Olemme molemmat perusterveitä mielenterveysongelmista huolimatta.
1: Miten herkästi periytyvät meidän sairaudet?
2: Mitä 40v pariskunnan pitäisi erityisesti miettiä hankkiessaan lapsia?
En ole itsekään täydellinen ihminen minä olen bipolääri olen kylläkin ollut jo 8v töissä samassa työpaikassa mutta tulevaisuus pelottaa – tuntuu siltä että Katin kanssa en pääse eteenpäin – joudun ehkä hoitamaan häntä loppuikämme. Ja tuskin hän pääsee työelämään. Toisaalta siitä viis jos hän edes kotona pysyisi terveenä.
Kati haluaisi erittäin kovasti normaaliin elämään – työelämään. Hän on sanonut että se on hänen päämääränsä elämässä. Mutta hän ei kykene koska hän pelkää syrjimistä – hän on työkyvyttömyyseläkkeellä tällä hetkellä eikä saa tehdä täyspäiväisiä töitä. Kati toivoo eniten että hän voisi olla ”normaali” ja ettei häntä syrjittäisi. Syrjintä-ajatukset perustuvat eniten siihen että hän ei voi eläkkeensä takia tehdä täysiä työ-aikoja kuin muut ja että muut ihmettelevät miksi hän ei tee samaa työaikaa kuin muut. Hän haluaa olla niin kuin kaikki muut. Katin sairaus alkoi teini-iässä ja on vaikuttanut näin hänen elämäänsä siitä asti.
Rationaalisesti ajatellen minun olisi pakko itseni takia kehittää omaa elämääni mutta en uskalla jättää Katia koska hän romahtaisi, hän on myös itsetuhoinen ääritilanteissa. Tunnen olevani pattitilanteessa – samalla kuin rakastan häntä niin näen että tulevaisuus tulee olemaan rankka tai olematon.
Mika
Hei,
Kysyit noista lapsista --- voin vain kertoa muutamia huomioita tuttavaperhesitämme. joissa ensimmäinen lapsi on hankittu noin 40-vuotiaana. Itselläni ei ole lapsia.
Niin upea ja ihana asia kuin oma lapsi onkin, on kyseessä valtava projekti joka ei lopu koskaan. Omien huomioideni pohjalta voisin sanoa, että mitä vanhempia uudet vanhemmat, ovat sen raskaampaa se on. Oma fysiikka ei enää ole niin vetreä ja joustava kuin nuorempana. Yövalvomiset, jatkuva läsnäolo ja vastuu ovat aikamoisia. Kyse on siis myös aikamoisesta henkisestä prässistä kaiken ihanuuden keskellä. Jaksaisitteko te?
Heips, ikä on merkittävä tekijä jo pelkän raskauden ja synnytyksen ja niistä toipumisen kannalta. Imetyskin on valtava psyykkinen ponnistus, onnistuu sitten tai ei. Kokonaisvaltainen elämänmuutos lapsen myötä on muutakin kuin vaaleanpunaista unelmaa. .. Mutta on se kyllä osittain sitäkin.
Toinen juttu on sitten lääkkeet. Kuinka niitä voi käyttää raskauden ja imetyksen aikana?
Sain neljännen lapsen 46-vuotiaana. Pitkään käyttämäni masennuslääkkeet piti jättää pois. Seurasi siis romahdus, raskausaika oli pelottavaa ja ahdistavaa, synnytys traumaattinen kaaos, toipuminen siitä fyysisesti vei 2 vuotta. Koska edellisestä synnytyksestä oli 15 vuotta, tilanne oli samakuin olisi mennyt ensimmäistä tekemään. Ja vielä henkisesti tasapainottomana... Lääkkeet sain käyttöön vasta imetyksen loputtua, lapsi oli jo yli vuoden tuolloin.
Jälkeenpäin ajateltuna elin 2 vuotta kestokykyni äärirajoilla, joskus jopa sen yli. Nyt alan olla ennallani. Lapsi on ihana. reipas ja terve, varsinainen kultamuru ja koko perheen keskipiste. 50- vuotispäivä häämöttää ja vielä ostelen pilttipurkkeja ja vaippoja.. Masennuslääkkeiden käyttö on palauttanut taas elämänhalun.
Valitettavasti neuvolassa ei tunneta näitä asioita, Iäkkäiden äitien tilenne on toinen kuin nuorien. Masentunut tai itsetuhoinen odottava äiti on tabu.
Jokaisen tarina on niin omanlainen. Onnea matkaan.
Moikka.
Ajattelin vastata tuohon sinun kysymykseen lapsista. Olen itse 2-vuotiaan lapsen äiti ja täytän 42-v jonkun ajan kuluttua. En näe mitään syytä miksi ei lasta voisi 40-v tai vähän vanhempana tehdä. Hyvin olen jaksanut,ei se ikää katso,vaan omaa terveydentilaa ja tietysti lapsen. Omalla lapsellani on 1-tyypin diabetes ja hoito on todella rankkaa ja vaativaa,mutta ei tuota ongelmia edes neljäkymppiselle =)
Minulla on itselläni myös masennus diagnosoitu,johtuen todella vaikeista kriiiseistä elämässä,minä koen saavani voimiaa lapsen kanssa tekemisestä yms... sekin on omalla tavalla terapiaa,ei ole liikaa aikaa miettiä suruja ja murheita. Mieheni on tällähetkellä psykiatrisella osastolla itsemurhayrityksen jälkeen tai avunhuudon joksi hän sitä itse kuvaa ja tämä oli jo toinen kerta vuoden sisällä....niin,että periytyykö sairaudet,sitä ei voi tietää...lapsi sairastuu aikuisena tai jo nuorena herkemmin masennukseen yms...jos lähiperheessä sitä on ollut varhaisvuosina...samahan on tuo edellä mainitsemani diabetes,siinäkin oli 50%.n mahdollisuus tulla tai olla tulematta,meille se tuli. (miehelläni on myös)
Minusta tärkeintä on miettiä jaksatteko oikeasti yövalvomiset,mahdollisen koliikkivauvan,joka saattaa itkeä ensimmäiset neljä kk.tta ja kaiken muun minkä lapset tuo tullessaan? Minulla on toinenkin lapsi,hän on jo 18-vuotias,jotenkin tuntuu että "aikuisena" lapsenhoidosta,kasvatuksesta nauttii eritavalla,enää ei ole niitä omia lentämisiä ja omasta mielestäni näin jälkeenpäin ajateltuna,olin lapsi itsekkin silloin 22-23-vuotiaana kun sain ensimmäisen lapseni. Vaikkakin nautin siitäkin täydellä sydämmellä jo silloin☺️❤️ Mikään ei ole niin mahtavaa kuin saada oma lapsi,se on ihmisen paras lahja itselle ja puolisolle☺️❤️☺️ Miettikää tarkkaan asioita.
Ja oikein paljon voimia teille molemmille noissa koitoksissanne.
Tästä tuli varmaan aika sekavaa tekstiä,mutta toivottavasti saat jotakin tolkkua🙂
HEI!
Mielestäni ikä ei ole este lapsen hankkimiselle. Eikä myöskään psyykkiset sairaudet. Sairauksien periytyvyys ei ole niin yksinkertaista...Tuttavapiirissäni on vanhempia,joilla molemmilla on jokin vakavampi psyykkinen sairaus (skitsofrenia, bipo, skitsoaffektiivinen, psykoottisuutta) ja silti he ovat saaneet ihan terveitä lapsia. Toisaalta myös psyykkisesti terveet vanhemmat voivat saada lapsen, joka on psyykkisesti sairas. Psyykkisillä sairauksilla on jokinlainen periytyvyys, mutta ei kuitenkaan niin suora kuin joissakin fyysisissä sairauksissa. Miettikää sukulaisianne...onko teidän kummankaan vanhemmilla, isovanhemmilla, sisaruksilla ym.lähisukulaisilla psyykkisiä sairauksia?
Uskon että suurempi merkitys on kasvatuksella kuin sairauksien periytyvyydellä. Jos lapsella on hyvät vanhemmat, hyvä koti ja lapsi tuntee itsensä rakastetuksi niin silloin myös mikä tahansa (periytynyt tai ei) sairaus on helpompi kestää lapsella voi on hyvä ja onnellinen elämä sairaudestaan huolimatta. Ja onhan niitä myös lapsia,joilla ei ole sairauksia,mutta eivät ole onnellisia koska ovat kasvaneet rikkinäisessä kodissa. Eli siis pystyisittekö sinä ja vaimosi huolehtimaan lapsen tarpeista, antamaan rakkautta ja huomiota vaikeinakin hetkinä ja muutenkin antamaan lapselle hyvät lähtökohdat aikuisuuteen?
Mielestäni vaimosi tulisi hyväksyä sairautensa ja muutenkin vahvistaa itsetuntoaan. Eihän hän itse ole valinnut,että sairastuu. Eikä kannata verrata muihin. Elämässä on niin paljon muutakin kuin työ. Hänen pitäisi löytää jotain muuta mielenkiintoista tekemistä, josta saa sisältöä elämäänsä ja sitä kautta myös vointi ja itsetunto paranisi. Tällaista voisi olla vaikka jokin taide, käsityö, liikunta, kansanopison tai jonkin muun järjestön kurssit... mikä häntä nyt kiinnostaa.
Hyväksytkö itse vaimosi sairauden? Onko hän sairaudestaan huolimatta elämäsi rakkaus? Ymmärrän kyllä että sairaan puolison kanssa on välillä raskasta. Onko paikkakunnallasi jotain Mielenterveysyhdistystä tai kriisikeskusta? Sieltä myös omaiset voivat saada apua ja neuvoja jaksamiseensa. Ota selvää Mielenterveyden keskusliito sivuilta. Mielenterveysyhdistykset tarjoavat myös kaikenlaisia tukiryhmiä ja viriketoimintaa. Vaimollesi voisi tehdä hyvää jokin psyykkisesti sairaiden vertaistukiryhmä. Siellä hän voisi huomata,ettei ole ainoa samassa tilanteessa oleva ja saada keinoja hyväksyä sairautensa.
Oletteko puhuneet lapsihaaveistanne vaimosi hoitohenkilökunnan kanssa? Entä käytkö itse terapiassa? Myös pariterapia voisi olla hyvä juttu teille. Kuitenkin joka tapauksessa kannattaa puhua jonkun ammattilaisen kanssa lapsen hankkimisesta ja siitä jaksaisitteko vanhemmuuden haasteita. Voimia ja aurinkoa!
heippa!
NYT puhuu MIELENTERVEYSONGELMAISEN LAPSI! Miettikää ihan todella, onko noinkin vaikeaa skitsofreniaa sairastavan henkilön viisasta hankkia lapsi. Lapsi on loppuelämän projekti, ja yleensä siinä käy niin, että lapsi joutuu jo tosi nuorella iällä pelkäämään vanhemman mielentiloja ja kohtauksia.. ja nuorella iällä murehtimaan vanhempiensa puolesta. En tarkoita fyysistä pelkoa vaan henkistä. Lapselle täytyy voida suoda turvallinen lapsuus ja turvallinen STABIILI ympäristö! Itse muistan äitini kanssa vietetyistä viikonlopuista pääasiassa huolen. Olin 4, kun olen soittanut yöllä tädilleni, kun äiti oli niin outo ja minua hirvitti. Lasta ei saa hankkia itsekkäistä syistä millonkaan! Vain silloin, jos on varma, että lähtökohdat lapsen elämälle ovat turvatut. Myös tuo sinun oma pulloontarttumisesti on vaaranmerkki! Ei se lapsi elämää autuaaksi tee. Tulee uhmaikä, murrosikä jne. Silloin vanhempien on oltava järkähtämättömät peruskalliot lapsen elämässä. Enkä todellakaan tarkoita, että ihmisen pitäisi olla jotenkin yli-ihminen tai super, jotta lapsia voisi hankkia, mutta tuo kuvailemasi nainen on kyllä varmasti aina loppuelämänsä skitsofreenikko ja vaikeita jaksoja tulee. siihen ei saisi ottaa nyt ylimääräisiä juttuja.
HUOM! skitsofrenia on täysin eri asia kuin masennus! Masentuneenkin äidin lapsen olo on tukalaa, uskokaa pois.
Genetiikasta: skitsofrenia on monitekijäinen sairaus. Ensinnäkin yhtä tai useampaa geeniä, joiden mutaatiot aiheuttaisivat skitsofreniaa, ei ole löytynyt. Monitekijäisellä tarkoitetaan sitä, että normaalisti harmittomat/yleiset muutokset genomissa (siis DNA:ssa) aiheuttavat tiettynä kombinaationa alttiuden sairastua. Skitsofrenialle on ihan fysiologinen perusta, mutta yksiselitteistä geeniä ts mutaatiota ei ole. Kaksostutkimuksista tiedetään, että alttius sairastua voi kulkea perheessä / suvussa. Tämä siis tukee tätä geneettisen paineen sairastua teoriaa. Toisin sanoen, kun geenit eli DNA-alueet periytyvät, ne perityvät isoina pätkinä. Jopa kokonaisina kromosomeina. Näin ollen kaikki nämä monitekijäisen sairauden vaatimat muutokset saattavat kulkea perheessä. Vastaavia sairauksia ovat mm. migreeni.
Olen siis geneetikko ja lääketieteilijä =) itse ammatiltani. Ja siihen vielä lisäisin iästä, että mitä vanhempana yrittää lasta, sen hankalampaa se toki on. Se ei ole kuitenkaan mahdotonta. Lähinnä tämä vaimosi sairaus on mielestäni suurin tekijä, jota teidän on ehdottomasti mietittävä. meillä isä loppujen lopuksi otti minut ja me muutimme pois äidin luota. Se meni niin helvetiksi. silti näin äitiäni paljon ja hän kuoli tässä alkoholiin muutama vuosi sitten. Onneksi isä pelasti minut pois. en olisi tässä, jos olisin joutunut olemaan äitini huoltaja jo lapsena.. ja olinkin, mutta vain viikonloppuja ja lomia!
pää kylmänä! Lapsi ei ole ratkaisu mielenterveysongelmiin! elämässä ON muutakin ja se on muutenkin elämisen arvoista, vaikka vaikeaa onkin. Ehkä tämä yksittäinenkin asia voisi olla teillä keskustelun paikka oman kliinikkonne luona (lääkärin siis)
Mukavaa syksyä! Puuhailkaa kaikkea kivaa aina kuin vain voitte ja jätäthän sen pullon pois?? Ole niin kiltti.
Olipa todella pysähdyttävä tuo LAPSEN NÄKÖKULMA asiaan. Aika harvoin näissä lapsihankintakeskusteluissa asiaa pohditaan lapsen näkökulmasta. Asiallisia näkökohtia. Joskus olen lukenut hirveitä vuodatuksia siitä, kuinka elämä ei ole mitään ilman lasta - tällöon on tullut mieleeni että onko lapsen tehtävä siis paikata aikuisen ihmisen psyykettä ja elämän tyhjyyttä. Lapsiaan voi rakastaa niin paljon, että jättää ne hankkimatta.
Jasse kirjoitti 23.8.2010 10:25
Olipa todella pysähdyttävä tuo LAPSEN NÄKÖKULMA asiaan. Aika harvoin näissä lapsihankintakeskusteluissa asiaa pohditaan lapsen näkökulmasta. Asiallisia näkökohtia. Joskus olen lukenut hirveitä vuodatuksia siitä, kuinka elämä ei ole mitään ilman lasta - tällöon on tullut mieleeni että onko lapsen tehtävä siis paikata aikuisen ihmisen psyykettä ja elämän tyhjyyttä. Lapsiaan voi rakastaa niin paljon, että jättää ne hankkimatta.
Ihan totta,että lapsia ei pitäisi hankkia täyttääkseen jotain tyhjiötä elämässään. Kuitenkin haluan sanoa,että ei pidä yleistää ajattelemalla että tietyt sairaudet olisivat aina este lapsen hankkimiselle. On olemassa skitsofreenikkoja, jotka eivät sairautensa vuoksi pysty huolehtimaan lapsistaan ja tarjoamaan turvallista kasvuympäristöä. Mutta on myös niitä,joilla sairaus saadaan pysymään sen verran hyvässä tasapainossa,ettei lapsi kärsi siitä. Tunnen psyykkisesti sairaita vanhempia (skitsofreennikko,bibo,vaikea masennus...) jotka ovat kuitenkin pystyneet hyvin huolehtimaan lapsistaan. Se on kuitenkin niin yksilöllistä miten psyykkinen sairaus kenelläkin oireilee ja miten lääkitys ym hoito tehoaa.Siksi olisikin tärkeää puhua hoitohenkilökunnalle lapsihaaveista ja käydä heidän kanssaan läpi mitä se tarkoittaisi just omalla kohdalla.
Kuitenkin tietyt asiat pitäisi ottaa huomioon,kun mietitään perheen perustamista, oli sitten psyykkisiä sairauksia tai ei... Ensinnäkin parisuhteen täytyy olla vahva ja vakaa. (otsikosta voi päätellä, että teidän suhteessanne on ongelmia,jotka pitäisi selvittää ennen kuin ajatellaan lasten hankkimista). Muutenkin elämä pitäisi olla jonkinlaisessa hallinnassa. Tietysti aina on jotain arjen murheita,mutta mitään suurempaa jatkuvaa stressin aihetta ei saisi olla,koska lapsikin kärsisi sellaisesta. Järjestäkää ensin omat elämänne kuntoon ja miettikää sitten niitä lapsia.
Hei!
Sairastan itse skitsofreniaa ja haluaisin toivoa sinulle jaksamista vaimosi kanssa.
Itse olen vastikään mennyt naimisiin ja lapsien teostakin on puhuttu, sillä raskauden ajaksi on mahdollisuutta saada hyvä lääkitys joka ei vahingoita sikiötä millään tavalla.
Skitsofrenia periytyvyydestä ei ole vielä selkeää näyttöä joten ei siitä kannata huolehtia tuossa vaiheessa, se kuuluu osana elämään jos lapsi sitten myöhemmin sairastuisikin vakavammin, ainakin vaimosi äitinä varmasti osaisi olla tukena paremmin kuin ns. maallikko.
Asiaa kuitenkin kannattaa miettiä sillä se on loppuelämän juttu, itse olen välillä hyvin surullinen johtuen diagnoosistani ja siitä että kykenisinkö olemaan välittävä äiti omille lapsilleni. Mutta minulla on ihana mies tukena joka ainakin koittaa ymmärtää sairauttani
😳
Joten sinulle sanon että ole vaimosi tukena se mitä pystyt, ja pidä itsestäsi huolta, sillä autat kaikista parhaiten omaa rakastasi. Tee niitä juttuja mitä tykkäät tehdä ja mistä saat voimaa, sillä psykoosissa ei juuri muu auta kuin rauhallisuus ja aika.
Tai ainakin omalla kohdallani on ollut näin.
Tue Katia ja rakasta häntä hänen sairaudesta huolimatta, minusta kuulostaa hienolta se ettet jää yksin ahdistuksesi kanssa vaan rohkeasti olet hakenut vertaistukea jota kyllä varmasti löytyy!!!☺️
Halaus sinulle ja voimia roppakaupalla🌻🙂🌻
Moi! Mulla on kans alustavana diagnosina paranoidinen skitsofrenia harkinta-aika liian lyhyt ja määrittelemätön skitsofrenia ja miehelläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen 27v mieheni täytti juuri 34. Me ollaan kans puhuttu lapsista ja mielisairauksien periytyvyydestä. Itse EN suosittelisi lapsien hankintaa juuri silloin kun toinen on psykoosissa sairaalassa. Silloin on pakko vähän odottaa että tilanne rauhoittuu. Tosin teillä ei iän puolesta ole kauheasti aikaa odotella. Mutta jos vaimosi vointi kohenee muutaman vuoden sisällä niin sit eikun vaan lapsia tekemään. 🙂 Ite oon miettiny omalla kohdalla että tuunko psykoottiseksi jo raskausaikana jos joutuu jättää lääkkeet pois tai puhumattakaan et oisin psykoottinen itse synnytyksessä ja sen jälkeen. Se vois tehdä raskausajasta ja synnytyksestä pelottavan kokemuksen. Ja sit oon miettiny et pystyttäskö me huolehtimaan lapsesta et jos on psykoottinen ja sekasin niin miten pystyy huolehtimaan lapsesta? Ja onko se oikein lasta kohtaan että sillä on sairaat vanhemmat? Tommosia oon itte miettiny. Vaikka pidän lapsista todella paljon ja Olen aina ajatellut että musta tulee jossain vaiheessa äiti. Niin näiden kahden psykoosin jälkeen mieli on vähän muuttunut. Mul on ihan täys työ että pystyn huolehtimaan itsestäni.Töissä en pysty vielä käymään olen sairaslomalla. Tarkoitus vuoden päästä syksyllä aloittaa opiskelut.Mutta aina voi hankkia näitä karvaisia lapsia eli koiria ja kissoja! 😀 Koira on hyvä kaveri sen kanssa tulee ulkoiltuakkin! 😀 Monet ihmiset elävät ihan onnellista elämää ilman lapsiakin. Jonkun tutkimuksen mukaan ihmiset ovat olleet erityisen onnellisia ennen lapsia ja seuraavan kerran kun lapset ovat muuttaneet pois. Jos et hanki lapsia saat elää ihan rauhassa itsellesi ja puolisollesi. Jos hankit lapsia joudut elää lapsillesi. Lapsen tarpeet tulevat aina ekana. Ainiin ja kun mietit sitä että haluatko olla vaimosi kanssa sairaudesta huolimatta niin siihen kysymykseen voit vastata yksin sinä. Jos todella rakastat vaimoasi niin pysy hänen kanssaan mutta jos olet hänen kanssaan vain velvollisuudesta niin on parempi että lähdet. Toki voit auttaa hänet pahimman vaiheen yli ja lopettaa suhteen vasta sitten.
rajatapa kirjoitti 4.9.2010 19:38
Hei!
Sairastan itse skitsofreniaa ja haluaisin toivoa sinulle jaksamista vaimosi kanssa.
Itse olen vastikään mennyt naimisiin ja lapsien teostakin on puhuttu, sillä raskauden ajaksi on mahdollisuutta saada hyvä lääkitys joka ei vahingoita sikiötä millään tavalla.Skitsofrenia periytyvyydestä ei ole vielä selkeää näyttöä joten ei siitä kannata huolehtia tuossa vaiheessa, se kuuluu osana elämään jos lapsi sitten myöhemmin sairastuisikin vakavammin, ainakin vaimosi äitinä varmasti osaisi olla tukena paremmin kuin ns. maallikko.
Asiaa kuitenkin kannattaa miettiä sillä se on loppuelämän juttu, itse olen välillä hyvin surullinen johtuen diagnoosistani ja siitä että kykenisinkö olemaan välittävä äiti omille lapsilleni. Mutta minulla on ihana mies tukena joka ainakin koittaa ymmärtää sairauttani
😳Joten sinulle sanon että ole vaimosi tukena se mitä pystyt, ja pidä itsestäsi huolta, sillä autat kaikista parhaiten omaa rakastasi. Tee niitä juttuja mitä tykkäät tehdä ja mistä saat voimaa, sillä psykoosissa ei juuri muu auta kuin rauhallisuus ja aika.
Tai ainakin omalla kohdallani on ollut näin.Tue Katia ja rakasta häntä hänen sairaudesta huolimatta, minusta kuulostaa hienolta se ettet jää yksin ahdistuksesi kanssa vaan rohkeasti olet hakenut vertaistukea jota kyllä varmasti löytyy!!!☺️
Halaus sinulle ja voimia roppakaupalla🌻🙂🌻
Hei,
Vaimollani on määrittelemätön skitsofrenia.
Tilanne on ollut 2 vuoden ajan jo de että hän kuvittelee minusta asioita.
Kun kerron että en ole valehtelija enkä hauku tai puhu pahaa enkä myös keksi joitain sanoja millä loukkaisin häntä tahallaan.
Tarvirsen nyt teidän apua kenellä on tietoa mitä tehdä kun nyt yhä useammin lähes päivittäin tulee harhoja
Hän voi syyttää minua melkein mistä tahansa asiasta.
Kun kysyn mistä hän on "vihainen " hän sanoo tiedät kyllä."
Kun kerron että en ole tehnyt mitään. Hän alkaa vaan muuttua pahemmaksi.
Käytös on täysin ätäinen, ei silmä kontaktia, ei puhu mitään, ei vastaa kysymyksiin,
On äkkipikainen ja uhkaava jos lähestyy.
Mitä pitäisi tehdä kun tuntuu että olen yksin tämän asian kanssa.
Olen oikeasti mies joka rakastaa, tukee, kuuntelee, ymmärtää, antaa anteeksi rehellinen, luotettava, uskollinen.
Eikä mikään riitä hänen mielestään olen täysin vasta kohta kun hän on sillä päällä saattaa useita tunteja tai päiviä olla ja uskoa hänen valheisiin. K
Joka kerta kuitenkin pyytää anteeksi ja itkee.
Jos vaikka lähen pois ajamaan autolla tunniksi pyytää kotiin.
Mitä pitäisi tehdä kun onko hän sekoamassa?
Aluksi oli kerran pari kk aikana ja nyt on lähes joka päivä.