Hei Shadow!

Kysyit, onko muilla samankaltaisia kokemuksia kuin sinulla. Minua on viime aikoina askarruttanut ja vaivannut lähivuosien typeryyteni erään pojan suhteen. Yläasteella ja lukiossa oli eräs poika, joka selvästi oli minusta hieman kiinnostunut. Hän osoitti sen pienillä eleillä: mm. moikkaamalla, hymyilemällä ja tulemalla pari kertaa juttusille. Tuntuu kuin poika olisi täydellinen vastakohtani, rohkea ja sosiaalinen. Itse olen hyvin ujo ja sisäänpäinkääntynyt, enkä voi käsittää, miksi juuri hän välitti minusta vähääkään. Uskoin että hän ansaitsee jonkun paljon paremman. Heikon itsetuntoni ja -luottamukseni, jatkuvan väsymyksen ja koulustressin sekä pelkuruuteni vuoksi en uskaltanut/jaksanut vastata pojan kiinnostukseen muuta kuin ujolla hymylläni. Nyt tajuan, että minun olisi pitänyt toimia, mikäli olisin halunnut tutustua häneen paremmin. Jossain vaiheessa lukiota poika ilmeisesti kyllästyi, kun huomasi etten tule yhtään vastaan. Hän ei enää edes vilkaissut ja vaikutti pettyneeltä ja ehkä alakuloiseltakin. En yhtään ihmettele. Hän antoi minulle aikaa, enkä siltikään tehnyt elettäkään minkään eteen. Aivan kuin odottaisin kaiken tulevan minulle valmiina, että ihania asioita tapahtuu, kun vain olen tekemättä itse työtä niiden puolesta. Ehkä olen laiska, hirveän heikko ja pelokas tai sitten en jostain syystä tuntenut tarpeeksi voimakasta kiinnostusta poikaa kohtaan.

Tietenkin olin hyvin imarreltu hänen huomiostaan. Koko lukioajan vilkuilin häntä tilaisuuden tullen, mutta painoin pääni alas kun kohdattiin. Välillä poika oli ja on edelleen useinkin ajatuksissani. Nyt sydäntäni raastaa, kun ajattelen, millaisen tilaisuuden heitin hukkaan. Tämä tuntuu toistuvan muidenkin hyvien tilaisuuksien kohdalla. Herään vasta kun on liian myöhäistä ja annan elämän lipua ohitseni. Minua harmittaa, etten rohjennut tutustua poikaan paremmin. Meillä olisi voinut olla mukaviakin hetkiä yhdessä. Lukio loppui viime keväänä, enkä ole häntä lähes vuoteen nähnyt.

Nyt tuntuu, että olin uskomattoman typerä. Taisin loukata häntä. En tiedä, voinko koskaan antaa itselleni anteeksi, voinko koskaan unohtaa. Huomaan, että minäkin ainakin vähän välitän hänestä. Harmittaa niin suuresti, että hukkasin kolme vuotta. Vaikka yhteen päätymisemme olisikin vielä mahdollista, mikään ei tuntuisi enää niin huolettomalta kuin aiemmin, sillä iän karttuessa elämää täyttävät yhä uudet velvollisuudet kuin aiempina teinivuosina... Enpä taida uskaltaa ottaa poikaan enää yhteyttä. Hänellä on varmasti jo omat uudet kuvionsa. Kunpa voisin siirtää aikaa taaksepäin. Tekisin monen asian toisin. Harvemmin kadun elämässäni asioita, joita olen tehnyt kuin tekemättömiä asioita.

Tämä ei ehkä selkeästi liity sinun tapaukseesi eikä taatusti auta sinua siinä 😳, mutta voin todeta, että taidan minäkin olla aika sitoutumiskammoinen. Eikä tilanteen tarvitse olla niinkään suuri, vaan ihan päivittäiset sosiaaliset kontaktit vähänkin vieraiden ihmisten (varsinkin miespuolisten) kanssa ovat minulle todellinen haaste. Pelkään päästää ihmisiä kuvainnollisesti lähelle. Minun tapauksessani ongelmanani on hauras itseluottamus ja kasvamisen ja tulevaisuuden pelko. Kun ei ota riskejä ja heittäydy tilanteisiin, ei voi pettyä ja haavoittua...

Ehkä pelkäät niin paljon tulevasi torjutuksi, jotenkin satutetuksi tunteittesi kanssa ettet uskalla niiden vapautua ja tunnet ahdistusta, koska kysessä on tilanne jota et voi hallita, olla 100%varma mitä seuraavaksi tapashtuu. Usein pelko´ja ahdistus johonkin tilanteeseen jotuu tilanteen hallinnan menettämisen pelosta.

Ja voi olla että myös tutkiskelet itseäsi liikaa. Mietit liian miltä nyt tuntuu ja mitä tunnet, sellainet tappaa tunteen kuin tunteen, koska ihminen ei voi ajatella ja tuntea samaan aikaan, ja liika pään sisällä pyörrittely etäännyttää sut tilanteen tästä hetkestä ja todellisuudesta, etkä sä näin ole läsnä(jota toimiva buorovaikutus ja ihmissuhde vaatii)

Ja saattaa olla että olet liian tunne riippuvainen. Ajattelet että pitää koko ajanm tuntua mieletön huuma. Se vaihtelee aika ajoin. Välillä tuntee kovastikkin, välillä ei juurikaan, vaikka tahto ja halu tätä ihmistä kohtaa eivät olisi mihinkään muuttuneetkaan.