Sieluni on lepattanut mastosta irrallaan, riekaleina noussut pilviin ja kaivannut. Lämmitä paleleva, rauhoita pelkääväinen.
Elän – siis elän vielä – mieheni kanssa kahdestaan ja edes yksikään sukulainen ei uskoisi tarinaani. Aikuiset lapset tietävät meidän ongelmamme, miehen liiallisen alkoholinkäytön.
Alkoholi oli mukana kuvioissa jo seurusteluaikoinamme, mutta enhän siihen kiinnittänyt silloin mitään huomiota, en edes tiennyt, että sellainen voisi olla ongelma. Isäni on kuollut minun ollessani 3-vuotias, joten äiti on yksin kasvattanut meidät, 4 lasta. Ja hyvin olemme kaikki tähän yhteiskuntaan sopeutuneet, saaneet hyvät työpaikat jne. En ole siis kotona nähnyt juomista. Olen elänyt onnellisen lapsuuden.
Jo vuosia sitten olemme käyneet perheterapeutilla, mies on ollut A-klinikalla ja syönyt Antabus-tabletteja, eli hänellä on osittain halu olla juomatta, mutta olen todennut, ettei se ole mahdollista pidemmän päälle. Kaikkea on siis kokeiltu. Lapset tietävät tilanteen. Väkivaltainen mieheni ei ole.
Nyt olen tilanteessa, että lapsilla on oma elämä, meillä avioliittovuosia takana jo 38. Olemme molemmat eläkkeellä, minä tk-eläkkeellä osittain masennuksen vuoksi. Mieheni on nykyään yrittänyt olla viikolla juomatta mutta kun tulee perjantai, kaljaa menee, samoin lauantaina. Olin jo tottunut tähän tilanteeseen, että koetan jaksaa nämä viikonloppujuomiset, kun poikammekin on usein tuolloin luonamme, eikä hän juo vaan on tukenani täällä kotona. Mutta …
Ennen joulua eräänä yönä yritin itsemurhaa, koska olin nähnyt tuona iltana taas kerran kun mieheni tulee autotallista humalassa, eli hän oli juonut siellä ns. salaa. Masennuin täysin ja aloin itkeä. Hän joikin nyt taas keskellä viikkoa. Otin rauhoittavaa, itsesääliäkö se on, en tiedä. Ajattelin, ettei minua kukaan tarvitse, äitinikin kuoli 3 vuotta sitten juuri joulukuun alussa. Mieheni ei puhunut mitään vaan söi ja meni nukkumaan ja laittoi makuuhuoneen oven kiinni, etten vaan tulisi sinne. En todellakaan – niin monet yöt olen nukkunut toisessa huoneessa, sänky on siellä aina valmiina.
Menin kuitenkin sohvalle pitkäkseni, mutta olin siinä vain hetken, kun aloin pukea yöpuvun päälle ulkoilupukua. Otin mukaani unilääkelistan ja diapamilistan. Laitoin taskuuni puhelimen ja kotiavaimet. Näin toimien, en mielestäni suunnitellut itsemurhaa, tai en tiedä.
Ulkona oli lähes nollakeli, ei tuullut, vaan minun oli hyvä kävellä. Kello oli yli puolenyön. Kävellessä tuli kuitenkin kaikki nuo vuosia jatkuneet mieheni juomiset mieleen ja että tällaistako minun täytyy kestää. Eikö minulla voisi olla toisenlainen elämä ilman alkoholia käyttävää puolisoa. Tai enkö voisi elää yksin. Rakastan kuitenkin miestäni silloin kun hän ei ole humalassa. Itkin ja itkin, kävelin eteenpäin. Otin unilääkkeen, sitten toisesta listasta diapamin. Pian otin toisen ja taas kolmannen unilääkkeen. Ajattelin, että nukahdankohan johonkin tienreunaan – no sama se. Käännyin tielle, joka vie radalle, otin vielä yhden unilääkkeen, oikeastaan en tiedä montako otin. Jatkoin kävelemistä.
Radan eteen oli laitettu rauta-aita, koska toisaalle oli tehty ylikulkusilta. Kävelin aitaa pitkin – matka tuntui pitkälle. Vihdoin aita loppui. Tasoittelin sepeliä istuakseni niin lähelle rataa, että kun nukahdan, kaadun radalle. Siinä oli hyvä olla. Raukea olo tuli hiljalleen. Odottelin junaa, sitä ei kuulunut. Otin puhelimen taskustani ja näin siinä lapsenlapseni kuvan, ajattelin heitä, kolmea minulle niin rakasta lapsenlasta. Pienin vasta parivuotias, vanhin pian 14-vuotias poika, mutta hän kaikkein läheisin minulle kuten minä hänelle. Katsoin puhelinta ja kuin ihme, näppäilin numerot 112 ja söpersin jotain, että olen täällä radalla, mutta junaa ei tule.
Rauhoittava naisen ääni kyseli missä olen ja pyysi minua nousemaan pystyyn ja pois radalta. Kaaduin, otin aidasta kiinni, kömmin ylös ja tein mitä minun käskettiin tehdä. Kävelin aidan viertä pitkin takaisin päin.
Sitten en muistakaan muuta kuin, että näin kahdet auton valot, toinen oli ambulanssi ja toinen poliisiauto, jotka lähestyivät ja pysähtyivät kohdalleni. Kuulin hoitajan sanovan poliisille, ettei heitä tarvita. Jossain vaiheessa kuulin kun hän sanoi, että verenpaineet ovat korkealla. Ja lisäksi hän juotti minulle jotain, ja sanoi, että tämä olisi helpompi tapa, kuin, että sairaalassa laitetaan letku. Lääkehiiltä juottivat. Sairaalaan menosta en muista mitään.
Mieheni tuli seuraavana päivänä iltapäivällä hakemaan minua, oli itkuissaan ja kyyneleet virtasivat hänen silmistä kun hän halasi ja sanoi, kiitos Luojalle, että olet elossa.
Nyt on rauha kotona, käyn terapiassa viikoittain, kävimme siellä yhdessä ensimmäisen kerran.
Mielialalääkitystä lisättiin ja ahdistukseen sain lisää lääkettä. Jaksanko enää, jos mieheni alkaa juoda?
Joulu meni pilalle tyttäreni perheeltä, poikamme oli meillä joulun, joten se piristi minua tosi paljon. Rakastan lapsiamme ja meillä on hyvät välit. Lapsenlapset pelastivat henkeni, he ovat enkeleitäni. Koetan ajatella heitä, kun tulee ajatukset itsetuhosta.
Kohtalotovereille sanon, että lähtekää pois sellaisesta avioliitosta, jossa mies juo, vaikka hän ei olisi väkivaltainenkaan. Ennen pitkää omat voimat eivät enää riitä. Ettei tulisi tällaista edes harkittua, mitä minä olin tekemässä.
Rakas kallis Auringonnousu,
Kirjoituksesi kosketti minua todella syvältä. Olen niin pahoillani siitä tuskasta, jota olet kokenut jo pitkään. Arvokas elämäsi pelastui ja olet päässyt terapiaan, toivon mukaan se antaa sinulle toivoa ja vie elämääsi eteenpäin.
Alkoholi on itsellenikin todella vaikea pala. Omassa, jo päättyneessä avioliitossani jouduis seuraamaan vierestä silloisen mieheni alkoholinkäyttöä. Hän ei ollut humalassa montaa kertaa, mutta alkoholistin tyttärenä jo tissuttelu oli minulle liikaa. Loukkaavinta oli se, että lukuisista pyynnöistäni huolimatta hän ei voinut lopettaa sitä, ei hakenut apua eikä muuttanut tapojaan. Hänen juomisensa ei todellakaan ollut vain ärsyttävä tapa vaan vei minulta vähitellen luottamuksen ja turvallisuuden parisuhteesta. Minua loukkasi kerta toisensa jälkeen, että alkoholi oli hänelle tärekämpää kuin hänen vaimonsa, minä. Jäin aina toiseksi.
Monilla ihmisillä tuntuu olevan sellainen luulo, että rapakännissä heiluva mies on riesa vaimolleen. Mieheni tissuttelu oli vuosien ajan päivittäistä, muutti hänen käytöstään, teki hänet velton hyväntuuliseksi, mitä inhosin yli kaiken, se kun oli niin valheellista. Vastenmielistä oli myös jo ihon läpi tunkeutuva haju ja sentään nukuin hänen vieressään. Se oli kuvottavaa. Alkoholi käpersi hänet omaan totuuteensa, jossa oli omat säännöt hänelle itselleen ja kumma kyllä vaimo ei ymmärtänyt sitä.
Vähitellen tunsin, kuinka jäävuori alkoi kasvaa välillemme. Viimeisenä syksynä ennen eroamme sanoin hänelle jälleen kerran, kuinka pahoillaan olen hänen juomisesta, kuinka se satuttaa ja loukkaa minua. Tusin hänen kerrankin ymmärtävän minua ja olin tosi onnellinen. Seuraavana päivänä tullessani töistä kotiin hän tuli vastaan antamaan suukkoa ja haisi viinalta. Tuona hetkenä jotakin kuoli minussa. Illalla sanoin hänelle, että tämä on viimeinen kerta, kun sanon tämän, että en voi rakastaa miestäni, jos alkoholi on mukana kuvioissa. Pyysin häntä tekemään valinnan minun ja alkoholin välillä. Sanoin, että en jätä häntä, mutta rakkauttani hän ei voi saada yhdessä alkoholin kanssa. Hän teki valinnan ja oli puolisen vuotta juomatta. Siitä huolimatta vahinko oli jo tapahtunut, olin menettänyt syvimmän luottamuksen häneen ja jotakin oli jo kuollut minussa häntä kohtaan. Erinäisten vaiheiden kautta hän tarttui jälleen pulloon ja loppu onkin historiaa.
Alkoholi on edelleen aihe, joka tekee kipeää. En juo itse lainkaan, vaikken absolutiksi itseäni tituleeraa. En enää ikinä halua olla tuon aineen kanssa missään tekemisissä. Olen nyt tutustunut siihen tarpeeksi tietääkseni, miten paljon tuskaa se tuottaa. Isäni kuoli maksakirroosiin, menetin mieheni sille tielle. Ei kiitos enempää tuota lajia.
Sinulle siskoseni toivotan kaikkea hyvää, voimia ja armoa itseäsi kohtaan. Lähetän halauksia, olet paljon kestänyt! Tee itsesi onnelliseksi, mitä se sitten vaatiikaan. Ota elämäsi haltuusi! Toivon sydämestäni, että jaksat eteenpäin ja saat kokea paljon hyviä hetkiä perheesi parissa!
Viestisi otsikko on myös todella kaunis, mistä olet sen keksinyt? Kertoo niin myös omista kivuistani...
Lämpöisin terveisin
Kaakao
Hei Kaakao,
itkien luin tarinasi useampaan kertaan. Sinä tiedät mitä tuolla kirjoituksellani tarkoitin. Vaikka mieheni ei olekaan ollut räkäkännissä mutta jo se, että hän on juonut ja haisee kaljalle on niin ällöttävää. Juuri se tekee saman minulle kuin sinullekin on tehnyt, että minä jään toiseksi. Kuningas alkoholi on tärkeämpi kuin minä. Tunnen tuolloin suurta yksinäisyyttä.
Miten monet kerrat vietin iltoja ja viikonloppuja ulkoillen lasten kanssa kun he olivat pieniä ja heidän isänsä oli humalassa. Ei hän välittänyt vaikka viikonlopuksi oli suunniteltu jotain menoa yhdessä perheenä. Minä sain selittää lapsille jotain kun he eivät vielä ymmärtäneet miksi isä ei lähde mukaan. Inhosin häntä jo silloin niin paljon kun hän oli humalassa.
En tiedä - toisaalta en voi vieläkään ajatella eroavani hänestä. Hän kun on aivan ihana ihminen ja meillä on tosi hauskaa silloin kun alkoholi ei ole mukana kuvioissa. Mutta rajansa kaikella, tuolloin ennen joulua vaan tuntui siltä, että voimani eivät enää riitä.
Tänäänkin sanoin, että olisin niin onnellinen jos hän ei ostaisi viikonlopuksi kaljaa. Hän vitsaili minulle ja ymmärsin, ettei hän ehkä sitä hankikaan. No se jää nähtäväksi.
Onneksi minulla on terapeutti, jonka luona käyn nyt toistaiseksi viikoittain. Olen todella kiitoksen velkaa auttajilleni, jotka ovat tilanteessani hoitaneet asiansa todella hyvin. Sairaalaan hälytettiin akuuttityöryhmästä pari henkilöä, joiden kanssa keskusteltiin tilanteestani, tosin seuraavana päivänä kun olin jo hereillä. Heistä toinen soitti miehelleni ja keskusteli hänen kanssaan.
Asiantuntijat osaavat niin hyvin puhua asioista juuri niiden oikeilla nimillä. Miehelleni tämä henkilö sanoi, että: "kysymys on nyt sinun alkoholinkäytöstä ja siitä, että vaimonne ei sitä enää kestä. Vaimon jaksamisellakin on rajansa." Jne.
Kiitos Sinulle Kaakao, kun lohdutit minua. Tiedän kyllä, etten ole yksin tällaisen ongelman kanssa. Niin moni vaan luulee, ettei tuollainen tissuttelu nyt mitään pahaa ole, eri asia jos olisi väkivaltaa. Ei, asia ei todellakaan ole niin. Henkisesti tuollainen ns. salajuopottelu tekee niin kipeää ja masentaa ainakin minut täydellisesti.
Koetan mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Olenko liian konservatiivinen kun ajattelen, että elän tämän avioliiton loppuun saakka, kunnes kuolema meidät erottaa. 😭
Luen paljon runoja ja tuo otsikko on lyhennelty Pentti Saarikosken runosta. Vaikka usein itken runoja lukiessani, saan niistä lohdutusta. Toivon myös sinulle Kaakao kaikkea hyvää elämääsi.
Tässä koko runo:
Tule armaani ja kätes anna mulle.
Tule armas ja sieluni vie lämpöiseen pesään,
se on paleleva tuulien tähden,
se on pelkäävä vaarojen vuoksi,
se on lepattanut mastosta irrallaan,
riekaleina noussut pilviin ja kaivannut,
ota suuhusi minut, pane kielesi alle,
lämmitä paleleva, rauhoita pelkääväinen.