Ihan pakko kertoa jollekin…
Olen ollut kihlattuni kanssa yli kolme vuotta. Tänä aikana on tapahtunut paljon hyvää, kuten oman urani eteneminen ja talouden vakiintuminen. Kaikki siis näyttää ulkopuolelta hyvältä… Mutta jokin tuntuu pahalta. Kihlattuni on todella omistushaluinen, hän haluaa olla todella suuri osa elämääni ja sitä hän onkin. Hän osaa olla hurmaava, kohtelias ja avulias. Hänen kannustuksesta ansiosta olen saavuttanut paljon ja tunnen, että hänen apuunsa voin luottaa. On kuitenkin aikoja, jolloin hän sulkeutuu niin täysin omaan maailmaansa (asumme eri paikkakunnilla väliaikaisesti työn vuoksi) ettei hän edes halua puhua puhelimessa kanssani. Suhteemme siis vaihtele todella tiiviistä yhteiselosta viikkopuheluihin, jotka menevät tasolla: ”Mitä kuuluu?”. Olen jo pitkään pyytänyt, että sitoutuisimme… Jostain syystä hän ei kuitenkaan halua sitä tehdä, vaikka kovasti puhuukin siitä. En rehellisesti sanottuna tiedä, minkä vuoksi hän haluaa viivytellä. Olen sitä myös suoraan kysynyt, enkä ole saanut vastausta. (Hän on eronnut kahdesti. Pelko?) Hän myös viettää paljon aikaa lähetellen sähköpostia ystävilleen eripuolille maailmaa. Heille tuntuu olevan paljon asiaa, mutta minun kanssani hän ei ole jutellut pitkään aikaan (kuukausiin) kunnolla. Hän on kova vaatimaan ja tahtomaan sen mitä tarvitsee ja haluaa, ja saa tahtonsa läpi, kun en jaksa sanoa vastaan. Minun haluni ja läheisyyden tarpeeni… Hän ei reagoi mitenkään niihin, mikä on todella raastavaa. Hän ei halaa tai suukota, jos en itse sitä tee. Välillä kysyn, että rakastaako hän minua enää. Ja vastaus on, että kyllä. Olen myös ehdottanut kihlauksen purkausta, koska minulla on vanha tunne, että jotakin on olemassa, mistä en tiedä. On kai sanomattakin selvä, että suhde on edennyt täysin hänen ehdoillaan. Riitelemme paljon. Riitojen ja ero-pohdintojen jälkeen hän kuitenkin haluaa pysyä yhdessä. Minulle tämä tilanne alkaa muodostua aika hankalaksi elää ja vie voimia. Hänellä on myös lapsi aikaisemmasta liitosta, lapsen läheisyyden kanssa hänellä ei ole mitään ongelmia. Olisiko joku ihana ihminen halukas auttamaan minua, jotta saan selvyyttä ajatuksiini…
Hei! Viestisi lähettämisestä on kulunut jo aikaa, mutta haluan kuitenkin sanoa tähän muutaman asian mitkä tulivat mieleen. Olen seuraillut vähän samanlaisia tilanteita parin ystäväni kohdalla. Kummallakin on käytännössä ongelmana puhumattomuus ja toisella lisäksi se, että miesystävä vetäytyy välillä omiin oloihinsa. Lieneekö syynä se, että he haluavat välillä omaa tilaa ja aikaa. Ehkä he pelkäävät sitä sitoutumista. Kerroit, että kihlattusi on eronnut kerran ja varmasti se on jättänyt jonkinlaisia pelkotiloja sitoutumi-sesta. Ehkä hän pelkää, että teidänkin suhde päättyy samalla tavalla. Voisko hän myös pakoilla sillä vetäytymisellään omia virheitään. Jos hän ajattelee, että on tehnyt aiem-missa suhteessaan jotain väärin ja sillä vetäytymisellä yrittää pakoilla niitä virheitään. Tämähän on vain tällaista arvailua ja nämä asiat teidän pitäisi saada puhuttua. Avioliit-toa ei kuitenkaan voi perustaa sellaiselle pohjalle jossa molemmilla ei ole hyvä olla. Vaikuttaisi siltä, että miehelläsi on suomalaisen miehen ominaisuudet. Ei puhu eikä pussaa. Ilmeisesti hän osaa ilmaista itseään paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla. Eikä hän varmasti ole ainut. Itsekin osaan paljon paremmin ilmaista ajatukseni kirjoit-tamalla kuin puhumalla. Mitäs jos lähettäisit hänelle sähköpostin ja sitä kautta yrittäisit saada hänet puhumaan kanssasi. Kirjoitithan, että asutte nyt eri paikkakunnilla, joten sähköpostilla voisit ehkä saada miehesi avautumaan. Tämä samanlainen ongelma on myös ystävälläni. Mies ei puhu ja he ovat sitten kirjeiden kanssa välillä saaneet asioita selvitettyä. Sellaisessa suhteessa ei kuitenkaan pysty elämään ja sellaista suhdetta ei pysty avioliittoon viemään jossa ei olo asiat selvitetty.
Kiitos viestistäsi! Oli kiva saada asiaan ulkopuolisen mielipide, itse on niin lähellä ettei aina osaa ajatella kaikkea, eikä näe tilannetta. Olen yrittänyt tuota kirjoittelua, hän ei vastaa kirjeisiini. Jonkin verran olemme saaneet puhuttua, suhde ei kuitenkaan ole niin avoin, kuin haluaisin sen olevan. Luulen, ettei hän uskalla itselleenkään myöntää, mikä on ongelmana... Mieheni ei ole suomalainen, joten kai tuo puhumattomuus ja pussaamattomuus on luonteesta kiinni, tai naisesta 😉. Alan olla kiikun kaakun luotanko vaiko enkö mieheeni enää tämän kaiken jahkailun jälkeen. Ja toisaalta tuntuisi helpottavalta erotakin jo.
Kirjoitustasi lukiessani tuli intuitiivisesti mieleeni, että ovatko kuvaamasi asiat kenties olleet niitä samoja syitä, joiden vuoksi miehesi on aiemmin jo kahdesti eronnut? Oletko tavannut entisiä puolisoita? Mikä on heidän näkemys?
Minäkin kannustan sinua selvittämään perinpohjin suhteenne kiemurat ennenkuin mahdollisesti päätätte vakiintua. Jos niitä ei pysty selvittämään, niin kannattanee harkita yhteistä tulevaisuutta tarkkaan. Jos ja kun sitoudutte pysyvästi ja ehkä haluatte ja saattekin lapsia, tulee eteen todella monta keskustelukohtaa. Silloin on tärkeää, ettei alla ole painamassa entisiä käsittelemättömiä asioita. Arki alkaa suhteessa viimeistään sitten, kun lapsi syntyy perheeseen ja kaikki arvot menevät suurennuslasin alle ja arjen hommat uusjakoon.
Hyvää kevättä🙂🌻