Se tunne kun tuntuu ettei jaksa mitään enään
Esittelenpä itseni näin aluksi, olen kesällä 24v täyttävä vielä 2 lapsen äiti (huomenna rv 34+0), naimisissa 1v8kk ollut jo. Mieheni on 26v, lapset on meidän yhteisiä. Parisuhteessamme ei ole enään sitä kipinää mitä on ollut ennen lapsia, tuntuu ettei mies arvosta minua muuten kuin että olen lapsiemme äiti. Kahdenkeskinen aika miehen kanssa on loppunut jo kauan sitten, jos ehdottelen jotain vkl lomaa kahdestaan miehen kans että lapset menisi yökylään ennen vauvan syntymää niin mies ei ota mitään kantaa.. En pysty puhumaan miehen kanssa omista tunteista ja siitä mikä oloni tekee surulliseksi ja itkuisaksi, yleensä jos mies huomaa että itken niin hän vain saattaa kysyä että mikä mulla on ja sitten siihen perään että hormoonit sulla taitaa vissiin heitellä.
EI tää mun itkuisa ja surullinen olotila aina hormoonin heittelyistä johdu vaan siitä että mies ei auta kotitöissä pahemmin, minä teen kaikki yksinäni, olen todella väsynyt muutenkin, varmaan 4v univelat kertyny jo (esikoinen on siis 4v), johon mies vain nauraa ja sanoo että muka 4v univelkaa.. Kuopus kun syntyi marraskuussa 2011, siitä meni n. 1kk, uskoisin että mulle iski synnytyksen jälkeinen masennus kun istuin vain sohvalla, itkin, syöminen väheni ja en puhunut pahemmin mitään. Pelkään että tämän kolmannen lapsen synnyttyä käy samoin. Tuntuu että oon ihan yksinäni, sukulaiset ei auta, mietin väsymyksessäni kaikenlaisia ja silmäni täyttyy sitten aina kyynelistä. Olen meinannut muutaman kerran ottaa yhteyttä ihan ammattilaiseen jonka kans voisin jutella omasta olotilasta ja purkaa surua sinne, mutta en vain ole halunnut etten saa leimausta masennuksesta..
Yleensä jos tunnen oloni juurikin siltä etten jaksa enään, hyppään auton rattiin, ajelen autolla läpi kaupunkien ja sivuteiden, itken, kuuntelen surullisia ja koskettavia musiikkeja ja olen vain siinä, tuijotan ajamaani tietä samalla ja pää täynnä ajatuksia.. Mies ei reagoi edes siihen kun tulen takaisin kotiin vaikka tietää että itkiessä olen lähtenyt kotoa ja on nähnyt että mulla on paha olla. Eilen jopa kun mies ei tehnyt mitään vaikka olin pyytänyt ja meni sohvalle istumaan telkkarin ääreen, minä syötin sit illalla iltapalaa kuopukselle ja samalla aloin itkemään, sen jälkeen kun sain kuopuksen syötettyä, nousin ja menin pukemaan vaatteet päälle, sitten kengät, takin, nappasin laukun ja purskahdin itkuun enemmän vielä eteisessä, esikoinen ja mies sitten kysyivät molemmat minne menen, en vastannut mitään. Kävelin vain ulos ovesta ja itkin, tunne oli etten jaksa. En edes tiedä miltä tuntuu kun joku arvostaa tai antaa hellyyttä ja hemmottelee.. Mun sukulaisetkaan ei auta. 😭
Tässä nyt tämmönen romaani, toivottavasti jaksoitte lukea mutta pakko johonkin oli purkaa tätä pahaa oloa mikä jatkuu edelleen. 😭
Se ei ole heikkoutta, kun hakee apua omaan jaksamiseen, vaan vahvuutta. Kynnys ulkopuolisen avun hakemiseen voi olla suuri, mutta usein pelot ovat aiheettomia. Se voi olla todella vapauttavaa ja helpottavaa, kun lähtee avaamaan tilannetta jollekin ulkopuoliselle. Mitä sinä uskot, että masentuneeksi leimaaminen tulisi tarkoittamaan? Miten se vaikuttaisi sinun elämään? Jos olet masentunut, niin pitääkö sitä hävetä ja peitellä? Eikö se ole raskasta, esittää jotain mitä ei ole ja piilottaa se todellisuus? Mitä jos tilanne vain pahenee ja pahenee ja sitten on entistä vaikeampi saada itsensä kuntoon? Onko masentuneeksi leimautuminen pahempaa kuin se, että sinä romahdat etkä pysty kunnolla enää huolehtimaan lapsistasi? Sinä olet äiti, sinun hyvinvointisi on koko perheelle tärkeää. Kyllä lapsetkin varmasti mieluummin muistaisivat äidin iloisena ja levänneenä kuin masentuneena ja itkuisena. Elämä on valintoja, mitä sinä valitset? Jos mies ei sinua auta, sinun on turvauduttava muuhun apuun. Et voi roikkua ikuisuuksia sen varassa, että ehkä jos sitten kun se mies heräisi ja tajuaisi ja auttaisi.
Jos mies ei osallistu kodin ja lasten hoitoon, on hänen vaikea ehkä käsittää miten paljon se vaatii. Hänet pitäisi jättää muutamaksi päiväksi yksin selviämään kaiken kanssa, niin ehkä ne silmät avautuisivat 😉
Hei äiti 23. Ei ole mikään häpeä hakea apua jos tuntuu ette jaksa.
Sinähän romahdat täysin muuten. Toivotan sinulle paljon voiimia
ja jaksamista🙂👍