Seurusteltiin ex-mieheni kanssa 13 vuotta, suhteesta 7v poika. Aloimme seurustella vain 16-vuotiaina, omat vanhempani ovat alkoholisteja, joten ex-miehestäni tuli minulle ainut perhe mitä minulla on. Erottiin n. 3 vuotta sitten. Eronkin jälkeen olemme paljon tehneet asioita yhdessä, perheenä ja kahdestaan. Suhteessa jätin miehen parikin kertaa toisen miehen takia, tulin katumapäälle aina parin kk jälkeen ja hän otti minut joka kerta takaisin. Suhdetta varjosti omat mielenterveysongelmani (paniikkihäiriö, ahdistus, OCD mm.), miehen voimat olivat välillä todella loppu ja minä hoidin usein ongelmiani alkoholilla. Viimeisimmällä kerralla luvattiin toisillemme, että nyt yritetään tosissaan, mutta eihän ongelmat mihinkään hävinneet pelkällä tahdonvoimalla. Niinpä ex jätti minut ja sanoi, että tämä oli viimeinen kerta. Otin eron todella vahvasti, hankkiuduin terapiaan ja muihin tutkimuksiin. Vuosi erosta olin edelleenkin todella maassa, oli päiviä etten päässyt edes sängystä ylös. Päätin, että muutan hetkeksi lapsuuteni paikkakunnalle 100km päähän haukkaamaan happea ja ottamaan aikalisää tästä kaikesta. Nopeasti pääsinkin siellä taas jaloilleni, minulla oli hyvä työ ja tuntui, että elän taas omaa elämääni. Kuitenkin lapsemme jäi isänsä luokse ja syyllisyys painoi koko ajan siitä, etten ole lapsen jokapäiväisessä elämässä niin paljoa mukana. Olo oli sen verran hyvä, että päätin muuttaa takaisin lapseni lähelle. Harkitsin asiaa puolen vuoden ajan, koska muistin kuinka syvissä vesissä lähtiessäni olin. Ex-mieheni ei ole koskaan seurustellut kenenkään muun kuin minun kanssani, ei edes tapaillut muita. Hän käsitteli eroamme monta vuotta ja vasta viime syyskuussa hän tapasi ensimmäistä kertaa uuden ihmisen, joka herätti hänen kiinnostuksensa. Hän kertoi minulle tästä ja samantien hälytyskelloni alkoivat soida ja siitä lähti taas sama vanha kierre, jossa anelen häntä antamaan minulle vielä yhden tilaisuuden. Olen paljon käsitellyt omia ongelmiani, myöntänyt niistä jokaisen, hakenut apua ja jättänyt myös alkoholin kokonaan. Hän ei ole minua ikävöinyt eromme aikana, enkä häntä siitä syytä, olin todella surkea puoliso. Hän on tämän 4kk aikana sanonut, että kiinnostus minua kohtaan voi palata vaan niin, että hoidan työni, en juo, olen lapsellemme äiti ja annan hänelle tilaa hengittää. Kaikki muu on onnistunut paitsi tuo viimeinen. En ole pystynyt antamaan hänelle minkään sortin rauhaa. Jatkuvaa pommitusta, mahdollisuuden anelua ja hätäilyä. Ja samaan aikaan hän on tapaillut tätä toista naista, joka asuu n. 4h välimatkan päässä. Pari viikkoa sitten hän kertoi minulle, että on nyt todella ihastunut ja kaikki toivo meistä on pois. Olen elänyt sen pienen toivon varassa tämän syksyn ja tuntuu kuin matto olisi kokonaan vedetty jalkojen alta pois ja nyt se surutyö vasta oikeasti alkaa. Olen aivan poikki ja avuton.