Sairas mustasukkaisuus.
Olen 21-vuotias nainen ja minulla on samanikäinen poikaystävä. Hän on silmäteräni, aarteeni ja paras ystäväni. Rakastan häntä paljon. Samoin hän minua.
Olemme seurustelleet kaksi ja puoli vuotta, ja koko tämän ajan suhteemme taakkana on ollut mustasukkaisuus ja epäluottamus. En luota poikaystävääni. Ajattelin aina että tämä helpottaisi ajan kuluessa, mutta tilanne tuntuu vain pahenevan.
Poikaystäväni ei ole tietääkseni koskaan pettänyt minua, enkä oikeastaan koskaan uskoisi hänen tekevän niin. Kun ajattelen järjellä ja rauhassa, olen oikeasti sitä mieltä että epäilyni ovat täysin turhia. Tiedän että hän rakastaa minua. Tiedän että hän haluaa olla vain minun kanssani. Silti tilanteen sattuessa en pysty ajattelemaan järkevästi vaan mustasukkaisuuden tunne jyrää kaiken. Sydän hakkaa, heikottaa, ahdistaa ja pelottaa. Pelkään että menetän hänet. Ja vielä enemmän pelkään että hän haluaa jonkun toisen enemmän kuin minut. Teen hölmöjä asioita. Sanon hölmöjä asioita. Olen idiootti.
Minua hävettää edes kertoa. Minua oksettaa puhua siitä miten naurettavia ajatuksia päässäni liikkuu. Tulen mustasukkaiseksi kun poikaystäväni edes puhuu muille naisille. Tulen mustasukkaiseksi kun telkkarissa on kaunis nainen. Jopa tyhmä tissityttö-juliste kaverini seinällä saa oloni epävarmaksi. Pelkään että mieheni kiihottuu. Minua ahdistaa kun poikaystäväni katsoo pornoa. Tai jos hän lähtee poikien kanssa baariin. Minua pelottaa että hän tapaa jonkun kivan tytön. Kivemman kuin minä.
Harvoin kuitenkaan sanon mitään. Suurimman osan asioista pidän sisälläni. Mutta ne sattuvat, ihan luvattoman paljon.
Nyt minusta tuntuu että tilanne on mennyt ihan liian pitkälle. En enää osaa olla ilman poikaystävääni. Minulla ei ole enää omaa elämää. Roikun hänen mukanaan kaikkialla ja vahdin koko ajan. En enää nauti omista jutuistani sillä epäilevät ajatukseni vievät tilan kaikelta muulta. Ennen tykkäsin tehdä asioita yksin, nyt vain lasken minuutteja että pääsisin takaisin hänen luokseen. Ja minua hävettää yli kaiken että teen niin. Vihaan itseäni sen takia. Olen muutaman kerran lukenut poikaystäväni tekstiviestejä. Samoin hänen keskustelujaan facebookissa. Kyttään häntä kun hän on tietokoneella. Ja jos hän on ollut jossain ilman minua, haluan tietää tarkalleen missä. Suunnittelen menoni niin, ettei poikaystäväni saisi olla yksin kotona, koska silloin hän voisi harrastaa itsetyydytystä. Kun hän on poissa, keksin tekosyitä miksi hänen pitäisi tulla luokseni nyt heti. Joskus en edes uskalla päästää häntä yksin suihkuun. Täysin kohtuutonta, tiedän.
Olen täysin sitä mieltä ettei poikaystäväni ansaitse tätä. Hän ei ole täydellinen, ja on jäänyt kiinni useista valheista, mutta nekään eivät anna minulle aihetta epäilyyn. Poikaystäväni ei flirttaile muille, tai tee muutakaan loukkaavaa. Hän sanoo usein että olen paras mahdollinen tyttöystävä. Ja uskonkin sen, kunnes tunteet taas vievät.
Tiedän että jokainen tarvitsee omaa tilaa, niin minäkin. Poikaystävälläni on täysi oikeus olla kavereidensa kanssa tai yksin kotona ilman minua. Hänellä on täysi oikeus katsoa pornoa ja käydä itsekseen suihkussa. Eikä kauneus maailmasta katoa vaikka hän on minun kanssani. Joku toinen tyttö voi näyttää kauniilta, eikä se horjauta minun asemaani mihinkään.
Olemme puhuneet asiasta useasti. En kuitenkaan ole koskaan kertonut hänelle miten mustasukkainen oikeasti olen. Hän on kuitenkin sanonut että tarvitsee omaa aikaa ja tilanne ahdistaa häntä. Ja minä ymmärrän sen täysin. Kaikki muu suhteessamme on loistavasti. Myös poikaystäväni on tätä mieltä.
Minusta tuntuu että tukehdun. Tukehdun näihin ajatuksiini ja itsevihaan. Tekisin ihan mitä tahansa jotta voisin luottaa häneen täysin. Haluaisin antaa hänelle kaiken mitä hän tarvitsee, sillä rakastan häntä. En jaksa enää vihata itseäni. En jaksa sitä että jokaikinen nainen saa minut epäilemään seksikkyyttäni ja kauneuttani. Kun en minä edes ole ruma! Tuntuu että koko ihmisarvoni murskaantuu. Tuntuu hirveältä että menetän itseluottamukseni niin äärettömän helposti. Niissä tilanteissa katoan, lakkaan vain olemasta. Minä en ole mitään. Minä olen aina huonompi kuin muut.
Minulla on todella huono itseluottamus, on ollut aina. Vaikka ulospäin saatan vaikuttaa hyvin itsevarmalta. Edes poikaystäväni ei taida todella tietää miten vähän arvostan itseäni. Ja on syynsä, lapsuuteni oli minulle kivulias, oikeastaan koko elämäni tähän saakka. Tämä kuulostaa pessimistiseltä, mutta ei ole sitä. Elämäni ei ole ollut huono, vaan vaikea ja hankala. Sairastin monta vuotta vakavaa masennusta ja myöhemmin minulla todettiin epävakaa persoonallisuushäiriö. Nyt käyn kahdesti viikossa terapiassa. Minun on ollut aina vaikea luottaa ihmisiin, mutta tässä suhteessa ongelma vielä korostuu. Toisaalta poikaystäväni on myös ensirakkauteni, enkä ole koskaan ollut tosissani kenenkään muun kanssa. Hän tukee minua kaikessa, ja niin tässäkin asiassa. Mutta tiedän hyvin että vaikka hän kuinka vakuuttelisi ja vannoisi, en silti luottaisi. Minun on todella muututtava, ihan itse.
Minä en jaksa enää. En halua katsoa vierestä kun ajan rakkaani pois. Näen kuinka hän kärsii mutta en osaa lopettaa. Ja kaikkein eniten haluan muuttua itseni takia, minun ei ole hyvä olla näin. Haluan eroon kaikista noista typeristä ajatuksista. Mutta en tiedä mitä tehdä. Milloin se lakkaa sattumasta?
Olen suunnitellut lähteväni opiskelemaan, jotta saisin itselleni mielekästä tekemistä ja samalla poikaystävälleni aikaa ilman minua. Yritän keksiä itselleni uusia harrastuksia. Ja olen ihan tosissani yrittänyt antaa hänelle omaa tilaa. Se vaan on niin kamalan vaikeaa. Ihan oikeasti. Ja se hävettää. Koska sen pitäisi olla ihan normaali juttu.
Onko täällä ketään toista samanlaista? En ole koskaan kertonut tästä kellekään, toki joitakin asioita mutta en kokonaan. Ja paljon on vielä kertomatta. Mutta tuntui hyvältä kirjoittaa.
Kaipaisin neuvoja tai vinkkejä, miten tästä pääsee eroon? Opinko ikinä luottamaan? Tuntuu myös että olen asian kanssa tosi yksin, kun se aiheuttaa niin voimakasta häpeää. Ja olen kamalan väsynyt.
Antaisin kaiken mitä minulla on jotta olisi helpompi hengittää.
Kiitos kun jaksoit lukea.
Täällä toinen sairaalloisen mustasukkainen.
Mulla on aina ollu ongelma yksinkertaisesti luottaa ihmiseen. Ei ole koskaan ollu kysymys siitä, etteikö tyttöystävänäni ollut henkilö ole ollut luottamuksen arvoinen. Olen mielestäni luottanu mutta jälkeen päin oon huomannu, etten ole tehny sitä kuitenkaan. Olin lapseni äidin kanssa yhdessä noin 5 ja puoli vuotta enkä koko aikana luottanut häneen. Luottamuspula ilmeni mustasukkaisuutena ja kun loppujen lopuksi pääsin siitä yli, en enää välittänyt koko henkilöstä. Muutuin välinpitämättömäksi häntä kohtaan joten ajattelin "hei, mustasukkaisuus ei ole enää mulle ongelma". Juupa juu. Kun aloitin uuden suhteen, tein tyttöystäväni melkein hulluksi vainoharhaisella ja mielettömällä mustasukkaisuudellani. Menetin hänet..
Nyt yksin ollessani olen huomannut sen, että oman mustasukkaisuuteni takana oli se, etten antanut yksinkertaisesti tilaa toiselle mennä ja tulla mielensä mukaisesti, ehkä myös siksi, ettei itselläni ollut omasta mielestäni ns. 'elämää'. Ilman omaa tilaa, ei luottamuskaan pääse syntymään. Te asutte yhdessä tällä hetkellä, ehkä teidän pitäisi olla hetki erillään. Tiedän, että erossa oleminen ajaa hulluuden partaalle ja tuntuu ettei siitä selviä mutta se tekisi sinullekin hyvää. Olet takertunut poikaystävääsi. Yksin ollessasi ja omiin asioihisi keskittyminen auttaisi sinua taas pääsemään kiinni OMAAN elämääsi.
Rakkaus ei katoa. Poikaystäväsi ei varmasti tee mitään selkäsi takana kuten et sinäkään. Olen ymmärtänyt vasta jälkeen päin itse sen, (huom. yksin ollessani) että jos toinen sanoo rakastavansa sua, se on suurin luottamuksen osoitus minkä voi toiselle osoittaa.
Siinä minun vinkkini ja tarinani.
Tunnistin ahdistuneisuudestasi itseni, vaikka itse en mustasukkainen olekaan, en ainakaan muista naisista. Tuo itsensä sättiminen, virheen tunnustaminen. Sitten, tilanteen muuttuessa, kaikki kuin poispyyhkäisty; vaikka tiedän olevani ajatuksineni lähes sairas, sitä ei vain yksinkertaisesti voi muistaa kun toinen ei teekään niinkuin toivoin. Se ahdistaa todella paljon, tiedän niin miltä se tuntuu. Näköjään osalla meistä vain on demonimme, joiden kanssa on opittava elämään.
Minulle se näköjään on se yksinoleminen. Aikaisemmin olen tänne jo kirjoitellutkin, että mieheni viihtyy paljon viikonloppuisin viihteellä, ilman minua. Mukanakaan en tosin halua aina olla, koska meillä on aika eri näkemys viinan käytöstä. Hänellä on hyvinkin suuri ystäväpiiri, minulla ei. Olen syyttänyt tähän asti aina sitä viinan käyttöä: ole kavereidesi kanssa, mutta miksi pitää aina juoda? Pohdittuani asioita usein lauantaipäivisin yksin ollessani, mieheni vielä reissuillaan perjantain jäljiltä, miettien käytökseeni ja pahaan olooni syytä itsestäni ja miehestäni, olen viimein tajunnut syyn todella olevan minussa. Minulle on jotenkin todella vaikea olla vain osa hänen elämäänsä, kun minulle hän on kaikki. Sitä ei voi uskoa, miten olenkin saanut aikaiseksi asiasta tällaisen demonin. Kyllähän se viinan käyttökin ärsyttää, mutta ei se ole todellinen syy ahdistuneisuuteeni kun hän on poissa. Hävettää.
Minä tiedän tietoisella tasolla että en todellakaan halua häntä kotiin sitoa enkä halua aina olla vain kahdestaan. Hänellä on omia ystäviä, ja niiden kanssa saa ja pitää viettää aikaa. Kuten alussa mainitsin, että muista naisista en ole mustasukkainen, mutta ehkä hänen ystävistään sitten jollain tasolla olen. Ja se ilmenee vain pahana olona sisälläni kun kuulen, että taas jäädään illanviettoon ties minne. En todellakaan haluaisi tällainen olla. Läheisriippuvaiseksikin itseäni jo epäilin, mutta määritelmä ei mitenkään muutoin minuun kyllä istunut (mm. miellyttämisenhalu, sanon kyllä kovaan äänen eriävän mielipiteeni, olen itsenäinen ja pystyn huolehtimaan itsestäni ja elämästäni).
Minulla kävi sama mielessä kuin Vangillakin, että ehkä teidän pitäisi olla vähän aikaa erillään. Meillekään se ei tekisi varmaan pahaa. Näkisit, kuinka hyvin pärjäätkin ilman kyttäämistäsi, ja miehesi voi osoittaa olevansa luottamuksesi arvoinen. Muuten epäilyksesi syö sinut sisältäpäin ja ahdistuksesi pahenee.
Minä yritän vielä itse yksinäni päästä demonini yli, tosin jos täällä terapointia ei lasketa 🙂. Täytyy vain reilusti myöntää itselleen vajavaisuutensa. Kohta on kyllä mentävä johonkin terapiaan, jos en itse saa itsessäni muutosta aikaan. Tällainen vie todella voimat.