Sadan vuoden yksinäisyys
Olen nelikymppinen vastaeronnut kahden teini-ikäisen lapsen äiti. Kerron nyt tänne tarinani joka varmaan saa aikaan monenlaisia tuntemuksia; vihaa ja syytöksiä mutta toivottavasti myös hieman myötätuntoa.
Olimme mieheni kanssa yhdessä 20 vuotta josta naimisissa 9 vuotta. Olin jo pitkään yksinäinen ja onneton suhteessamme ja jossain vaiheessa minulle koitti jonkinlainen ikäkriisi ja sitä kautta ajauduin väärälle tielle. Minulla oli lyhytaikainen suhde toiseen mieheen joka selvisi omalle miehelleni jotakin kautta. Suhde tähän toiseen mieheen jatkui vielä eromme jälkeen mutta on nyt katkennut tämän miehen johdosta. Nyt olen viimeisen kuukauden ajan ollut yksin ja miettinyt paljon asioita ja omaa itseäni. Tehnyt itsetutkiskelua enemmän kuin koskaan. Asun siis yksin, lapsemme jäivät erossa isälleen.
Kadun syvästi sitä mitä tein miehelleni ja samalla lapsilleni. Olen niin pettynyt itseeni ja vihainen itselleni siitä mitä tein enkä voi sitä ikinä antaa itselleni anteeksi. Olen oikein ruoskinut itseäni ajatuksella miten tyhmä olen ollut. Ja miettinyt miten pahasti ihmisen pitää elämässään eksyä ennenkuin tajuaa miten väärin on toiminut ja mitä arvokasta on toiminnallaan menettänyt.
Olen paljon miettiny sitä, että miten minä olin monta vuotta yksinäinen ja koin että elämäni on tyhjää ja tylsää. Syytin siitä osittain miestänikin mutta nyt olen ymmärtänyt ettei onni ole pelkästään toisesta ihmisestä lähtöisin. Ei siihen voi vaikuttaa kukaan muu kuin ihminen itse. Miksi en panostanut itseeni enemmän vaan jäin rypemään siihen ajatukseen että minulla on kaikki huonosti. Syytin siitä ympäristöä vaikka omasta itsestähän kaikki on lähtöisin. Miksi en pitänyt itsestäni parempaa huolta…? Ja miksi en pitänyt parempaa huolta aviomiehestäni ja omista lapsistani, niistä kolmesta jotka ovat elämässäni kaikkein tärkeimmät. Pidin sitä kaikkea itsestäänselvyytenä. Ajattelin että siinä he ovat vaikka minä en nyt täysillä tähän juttuun panostakaan. Sanoihan miehenikin lapsillemme aina ettei isä ja äiti ikinä eroa.
Jossain vaiheessa minulle iski se ikäkriisi. Tuli semmonen uusi menovaihe. Tuntui siltä ettei minusta ole enää mihinkään, etten merkitse mitään kenellekään. Ettei minua ole olemassa kenellekään. Ryvin siinä ajatuksessa enkä osannut ajatella mitään muuta. Välillä tuntui etten ole enää edes nainen. Kunnes sitten hairahduin. Olin se Erinin biisin vanha nainen hunningolla. Imarteli kun huomasin että vielä joku on kiinnostunut minustakin. Valitettavasti olin liian heikko ja lähdin liian helposti mukaan tuohon. Olin tyhmä ja moraaliton enkä sillä hetkellä yhtään ajatellut seurauksia. Miksi, sitä minä edelleenkin kysyn itseltäni. Miksi sen tajuaa ihan liian myöhään, sitten kun kaikki on jo tehty. Miksi ihmisen pitää tehdä jotain noin pahaa ja tajuta se vasta sitten kun kaikki hyvä on jo menetetty. Minulla oli hyvä elämä perheeni kanssa, miksi minä tahallani hajotin sen.
Se suhde mikä minulla tämän toisen miehen kanssa oli, oli elämäni suurin virhe. Nyt olen ymmärtänyt ettei se mitään rakkautta ollut. Tykkäsin hänestä kovasti mutta en minä häntä rakastanut. Pakenin jotain siihen suhteeseen. Elin kai jotain ”uutta nuoruutta”… Sain mieheltä sitä mitä en meidän suhteessa enää saanut, huomiota ja hellyyttä. Ja annoin tälle miehelle sitä mitä en omalleni enää osannut antaa. Oltiinhan me jo vieraannuttu toisistamme. Ja olen nyt tajunnut että olin niin hukassa itseni kanssa, rakastuin ehkä siihen rakkauden tunteeseen. Siinä suhteessa oli niin paljon sellaisia piirteitä ettei meistä olis voinu ikinä tulla yhtään mitään.
Elin tuon ajan jonkinlaisessa hurmoksessa, en nähnyt ketään muuta kuin tämän miehen. Olin muka niin rakastunut että unohdin kaiken muun ympärillä olevan. Unohdin ne kaksi kaikkein rakkainta, omat lapseni. Laiminlöin heitä. Elin kai tosiaan sitä jotain uutta menovaihetta… Silti ikävöin lapsiani kuitenkin koko ajan. Välillä oli päiviä että tiedostin sen ettei tämä ole oikein. Alitajunnassa tiesin ettei suhde tämän miehen kanssa onnistu ikinä, en vaan sitä halunnut myöntää itselleni.
Minä joudun nyt kulkemaan se pettäjän leima otsassa koko loppuelämäni, mutta olen valmis ottamaan kaiken paskan niskaani. Olenhan sen ansainnut.
Miehelläni on nyt uusi suhde. Tämä nainen on nyt muuttanut jo asumaan mieheni ja lasteni luo. Asia on todella raskas minulle.
Olen kyllä onnellinen mieheni puolesta, siitä että hänellä on nyt uusi onni ja hyvä elämä. En ikinä aio tulla heidän väliinsä enkä kai voikaan. Olen vaan nyt viimeisen kuukauden aikana huomannut ettei minulle merkitse kukaan muu niin paljon kuin mieheni. Häntä minä rakastan ja tulen aina rakastamaan. Minä en enää pysty asioihin vaikuttamaan millään tavalla mutta yhä edelleen minä olisin valmis yrittämään. En mitään muuta haluais niin paljon kuin että voisimme aloittaa alusta. Olisin valmis tekemään kaikkeni että voisimme olla taas pariskunta. Voisimme olla taas perhe. Mutta tiedän ettei se ole enää mahdollista. Olen syvästi pahoillani kaikesta. En enää ikinä voisi tehdä miehelleni toistamiseen näin.
Siitä minä olen kiitollinen että meillä on mieheni kanssa hyvät välit kaikesta huolimatta. Pystymme puhumaan kaikesta eikä meidän tarvitse riidellä mistään. Eikähän me liittommekaan aikana koskaan riidelty. Kadun niin sitä, että minä mokasin kaiken ja menetin sen arvokkaan mitä minulla elämässä oli. Kaipaan miestäni niin paljon, kaipaan sitä mitä meillä oli. Minulle hän on aina se rakas mieheni, se maailman paras mies mikä minulla oli. Eikä koskaan tule ketään toista joka voisi hänet korvata. Itse olen vaan aiheuttanut suuren luottamuspulan joten kaikki on senkin puolesta menetetty.
Suotta sinä itseäsi ruoskit. Tehty mikä tehty. Sait joka tapauksessa kallisarvoista oppia, sellaista mitä ei rahalla saa eikä kouluissa opeteta. Nyt tunnet itsesi paremmin ja voit olla varmempi itsestäsi.
Etkä sinä ole ansainnut paskaa niskaasi millään tavalla ja pyyhi se kuvittelemasi pettäjän leima pois otsaltasi.
🌻🙂🌻
Hei! Tuo toisen pettäminen on kyllä todella kamalaa. Pitäisi osata puhua asioista ja ymmärtää omat vikansakin. Mutta toisaalta ymmärrän pettäjiä... Varmaan kun en ole tullut petetyksi... Ehkä... Minulla on myös aviomies ja olen joskus ajatellut pettämistä koska hän on paljon töissä ja harvoin minun ja lasten kanssa. Mutta olen huomannut että pettäminen ja ero kummatkaan eivät ole ratkaisuja ongelmiimme, päinvastoin. Ongelma on minussa. Kyllähän se pettäminen on houkutteleva ajatus mutta vain fantasioissamme. Muuten kaikki on harhaa. Olen alkanut aika-ajoin tutkiskelemaan itseäni syvemmin ja mietiskelemään. Huomasin että minulla on jopa paremmin asiat kun saan olla rauhassa ja ajatella. En tarvitse siihen koko ajan muita. Ja ainahan olen ollut "yksinäinen", mutta rakastan olla omissa ajatuksissa. Minä olen tullut sellaiseen tulokseen että pettäminen on vain mielen heikkous ja loukkaa jokaikistä. Haluan olla mieheni ainoa ja mies varmasti haluaa olla minulle ainut. Ja tosiaan: vaihtaminen ei ole ratkaisu, nimittäin kaikissa on vikansa ja kannattaa miettiä että onko valmis hyväksymään toisen miehen jolla voi olla vielä pahemmat vikansa kun sitten vertaa oman miehen vikoihin. Minä petin joskus entistä poikaystävää, mutta se onkin jo sitten eri asia. Meillä ei ollut mitään yhteyttä ja oli aikamoinen sika. Minusta kans tuntuis ihan kamalalle jos mieheni alkaisi srirustelemaan toisen kanssa. 😭
Kiitos Apolloperhonen! 🙂🌻
Onhan se ihan totta, että tehtyä ei enää tekemättömäksi saa ja minun pitäisi sen kans nyt vaan koettaa elää. Näin sanoi miehenikin. Tai ex-mieheni siis. En vaan edelleenkään jotenkin ole mielessäni luovuttanut, koetan itseäni kannustaa ajatuksella että ehkä vielä koittaa päivä että voimme olla taas yhdessä. Mutta voihan se olla vaan omaa kuvitelmaani ja toteutumaton toive. Olen vaan miettinyt tätä mieheni uutta suhdettakin... Ovat tunteneet vasta parisen kuukautta ja nyt jo tämä nainen on lapsineen muuttanut mieheni luo.
Mieheni on aina ollut älyttömän hyvä tyyppi. Ja vasta nyt olen huomannut miten mahtava luonne hänellä on. On antanut minullekin tekoni anteeksi (vaikkakin alkuun oli tosi vihainen ja pettynyt, ymmärrettävistä syistä) ja on jopa antanut anteeksi tälle miehellekin kenen kanssa häntä petin. He ovat siis tuttavia keskenään ja pitävät edelleen yhteyttä. Mieheni on jopa auttanut minua muutossa uuteen "kotiini" ja on jatkossakin luvannut auttaa. Ei siihen varmaan ihan kuka tahansa pystyisi.
Olen vaan niin surullinen kaikesta tapahtuneesta. Elämänilo on hukassa ja ehkä olen jollain tapaa masentunut. Jokainen päivä on raskas ja aamuisin on vaikea herätä. Joka ilta itken ikävääni, tuntuu ettei tästä pääse ylös mitenkään. Olenkin hakenut itselleni ammattiapua. Yksi kerta psykologin juttusilla on nyt takana ja seuraava aika on ensi viikolla.
Nyt olen tämänkin tien nähnyt. Olenkin sanonut kaikille että koettakaa löytää aina ongelmiin jokin aivan toisenlainen tie kuin pettäminen. Se ei johda mihinkään hyvään, päinvastoin. Pelkkää tuhoa vaan saa aikaan jokaiselle, niin petetylle kuin pettäjällekin. Puhumattakaan lapsista tai muista perheenjäsenistä.
Hei SärkynytEnkeli76!
Tarinasi kuulostaa jossain määrin tutulta, ex-mieheni toi esiin hieman vastaavia asioita joita sinä nyt käyt läpi. (Hän tosin tuskin minua noin kovasti nykyään kaipaa eikä myöskään oppinut virheestään kerralla.) Hyvä, että olet oivaltanut asioita itsestäsi. Ja harmi, että oppirahat ovat niin kovat. 😞
Meillä meni kuvio niin, että muutimme asumuseroon, jonka jälkeen yritimme vielä kerran. Mieheni (nyt siis ex) kaipasi minua kovin ja sanoi ymmärtäneensä virheensä suuruuden. Valitettavasti kävi niin, että sama virhe toistui. Ja minä mokoma olin "mahdollisuudenantoautomaatti" ja halusin vieläkin yrittää... vähän aikaa. Kunnes tajusin, etten voi, vaikka jollain lailla olisin halunnutkin.
Voimia sinulle, ja toivottavasti ammattiavusta on apua. 🙂🌻
Tuska ei hellitä.
Jokainen aamuherääminen on vaikea. Ensimmäinen ajatus on se, että olen yksin. Läheltäni puuttuu se kaikkein tärkein kolmikko. Ja joka ilta ennen nukkumaanmenoa rukoilen, että tämä painajainen loppuisi ja pääsisin takaisin kotiin.
Äitienpäiväviikonloppuna lapseni olivat luonani. Oli ihana viettää heidän kanssaan aikaa mutta siitä huolimatta sisälläni vallitsi paha olo koko ajan. En osaa kuvailla sitä tunnetta. Jonkinlaista levottomuutta ja ahdistusta. En ollut oma itseni.
Kun vein lapset takaisin kotiin jäin sinne itsekin heidän kanssaan. Mieheni oli töissä, samoin tämä mieheni uusi nainen joten halusin vielä olla hetken lasteni kanssa "omassa kodissani". Kaikki se paha olo hävisi hetkessä kun menin tuohon taloon. Kuin olisin tullut kotiin. Oli niin levollinen olo ja kaikki oli sen lyhyen hetken ajan kuin ennenkin. En muuten vieläkään osaa ajatella miehestäni että hän on ex. Kai minun pitäisi opetella päästämään hänestä irti. Tosin onhan hän vielä mieheni heinäkuuhun saakka kunnes harkinta-aika päättyy.
Olen kertonut miehelleni tunteistani häntä kohtaan, halusta aloittaa kaikki alusta, toiveista päästä takaisin kotiin. Mieheni on antanut minulle tekoni anteeksi ja kertonut luottamuksenkin pikkuhiljaa palaavan mutta siltikään ei halua enää antaa uutta mahdollisuutta eikä halua yrittää. En tiedä olisiko tilanne toinen ellei tätä uutta naista olisi.
Kaksi kertaa olen nyt käynyt juttelemassa tuon ammattilaisen luona mutta en koe saavani siitä mitään apua. Samoja asioita käyn siellä läpi mitä käyn ystävienikin kanssa. Ehkä tuollaiset terapiat on enemmän heitä varten joilla ei ole elämässä ketään kenelle jutella.
Ja tällä hetkellä tuntuu siltä että ainut "apuni" olisi se, että mieheni pyörtäisi kaikki ja kertoisi minulle että haluaa yrittää vielä ja voisin palata takaisin kotiin.
En tiedä kuinka selviän tästä kaikesta. Elämästä on kadonnut kaikki ilo. Minä vain olen. En osaa nauttia edes lasteni seurasta täydellä sydämellä. Kamalaa sanoa näin mutta välillä tuntuu että haluan nähdä heitä vain "velvollisuuden" takia. En tiedä ymmärtääkö tuota tunnetta kukaan. Ikävöin lapsiani koko ajan, rakastan heitä yli kaiken ja he ovat tällä hetkellä kaikkeni mutta kuitenkin he tuntuvat niin vierailta. Ehkä jopa lapsistani tuntuu samalta kun emme enää ole fyysisesti päivittäin läsnä. Monta kertaa huomaan ajatuksissani palaavani menneisyyteen. Huomaan usein ajattelevani niin että "kunpa vielä olisi se hetki kun lapset olivat pieniä." Kaipaan aikoja jolloin kaikki oli hyvin. Vihaan tätä hetkeä. Pelkään tulevaisuutta kun ei tiedä mitä se tuo mukanaan.
Hei Särkynyt enkeli76! Olen jo useamman kerran lukenut tätä ketjua ja olen itse hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä. En täysin kylläkään, erojakin löytyy mutta olotilasi ja miten kuvailet tuskaasi kuulostaa enemmän kuin tutulta. Olen suunnilleen samanikäinen nainen ja käyn todella vaikeaa, tuskaista eroa läpi josta en meinaa selvitä millään. Olisipa kyllä kiva vaihtaa ajatuksia ja saada vertaistukea mutta täällähän ei voi vaihtaa mitään yhteystietoja, mutta mitenkähän se onnistuisi? Oisiko sinulla ehdotuksia tai koetko edes haluavasi tämän kummempaa tukea. Mutta joka tapauksessa voimia ja jaksamista juuri tähän päivään, tähän hetkeen. Päivä ja hetki, joskus minuuttikin kerrallaan. Tsemppiä kovasti täältä lähetän sinulle kohtalotoveri! ☺️❤️
Kun vertaa aloitusviestiäsi ja viimeisintä viestiäsi, jää sellainen vaikutelma, että onnesi on yhä kuitenkin riippuvainen siitä, mitä miehesi tekee - vaikka kirjoitatkin ymmärtäneesi, että onni ei muista ihmisistä riipu kuin sinusta itsestäsi. Kun olit naimisissa, olit onneton, koska odotit/toivoit miehesi tekevän sinusta onnellisen. Nyt toivot samaa, että miehesi ottaisi sinut takaisin ja tekisi sinusta onnellisen. Kirjoitit, että jäit avioliitossa rypemään ajatukseen siitä, että kaikki on huonosti - ja nyt teet sitä samaa, ryvet ajatuksessa, että kaikki asiasi ovat huonosti.
Mitä luulet, että olisi tapahtunut, jos sinulla ei olisi ollut suhdetta tähän toiseen mieheen ja olisit yhä naimisissa aviomiehesi kanssa? Olisitko jossain kohtaa yhtäkkiä oivaltanut, että hei, elämä tässä ja nyt onkin hienoa, aviomies on rakas, onni on itsessä ja nyt ruvetaan pitämään huolta itsestä ja perheestä? Eihän se mahdotonta ole, mutta suhteellisen harvinaista. Klassinen viisaus pitää paikkansa, yleensä asioiden arvon ymmärtää vasta, kun ne menettää.
En vähättele tunnemyrskyä, jonka olet käynyt läpi ja erosi on vielä varsin tuore, joten ei se nyt ihme ole, että vielä sattuu. Mutta jos tosiaan olet oivaltanut, että onni on kiinni sinusta eikä miehestäsi, jossain vaiheessa kannattaa tehdä asioita sen eteen, että päästät irti. Kieltämättä tapasi elämänmuutokseen ei ollut siistein mahdollinen, mutta miehesi ei voi antaa sinulle anteeksi sinun puolestasi eikä perheesi hyödy sinun itserangaistuksestasi mitään.
Hei SärkynytEnkeli76!
Kuinka sinulle kävi? Kirjoituksestasi kulunut kohta 6 vuotta aikaa. Löysitkö uuden kumppanin, jäitkö yksin tai palasitteko yhteen ex-miehesi ja lastesi isän kanssa? Entä mitä ex-puolisollesi ja lapsillesi nykyään kuuluu?
Vähän outoa että puolisollasi oli heti uusi nainen kun muutit pois. Ja vielä muutti heti asumaan miehesi luokse. Lapsia ei kannattaisi heti tutustuttaa uusiin isä- tai äitipuoliin jos ei ole varmuutta suhteen pysyvyydestä.
T: Kylmatkasvot
<3 itku tuli..
Samaa olisin kysellyt. Että mitä nyt kuuluu?