Saanko avautua?
Kiitos, avaudumpa kuitenkin. En muista, olenko ennen tänne kirjoittanut, joskus olen rekisteröitynyt aiemmin. Nyt tuntuu, että halkean, jos en saa johonkin työnnettyä tätä paskaa mikä velloo sisällä. Kaikki ahdistaa. Vihaan kaikkea. Kaikkia ja kaikkea. Olen vaimo, äiti, äitipuoli. Vihaan kaikkia roolejani, vihaan itseäni ja vihaan miestäni. Vihaan koko elämääni. Olen hyvässä ammatissa. Olen ”terveiden kirjoissa”, en ole koskaan pyytänyt ulkopuolista apua, en ole halunnut. En ole tarvinnut. Enkä aiokkaan. Ympärilllä olevat ihmiset pitävät minua positiivisena, ulospäinhän olen yhtä hymyä aina. Mutta se on suurta näytelmää. On helpompi esittää että kaikki menee hyvin. Ei tarvitse vastailla, keskustella. Todellisuudessa vihaan tätä irrallista leijailemista päivästä toiseen. Haluaisin erota miehestä, joka ei ikinä keskustele mistään- ei edellytä lapsilta mitään, ei osallistumista kotitöihin, ei myöskään ole kiinnostunut perheestämme. Vain omista harrastuksistaan. Yhteiselomme (10v) alusta ensimmäiset vuodet menivät hänen exänsä ongelmien ratkomiseen. Oma elämä on jäänyt kokonaan elämättä. Nyt tunnen vain vihaa ja katkeruutta. En näe enää mitään muuta ratkaisua kuin erota, mutta en uskalla tehdä sitäkään. En halua keskustella ystävieni kanssa aiheesta, koska vastaukseksi saan aina kaikenmaailman viisauksia joista en halua lähteä väittelemään. Olen ihan loppu ja rikki.
Että näin. Siinä tärkeimmät.
hei,
Tuota noin... toivottavasti tässä ei tule noita "kaikenmaailmanviisauksia"... pahoittelen, jos näin on.
Fakta 1: SINÄ ET VOI HYVIN
Fakta 2: JOTAIN PITÄISI TEHDÄ
Tekstistäsi paistoi läpi suorastaan räjähdysvaara - sitäkö odotat? Olin nimittäin ymmärtävinäni, ettet juurikaan näe ympärilläsi ihmisiä, joiden kanssa voisit asiasta puhua. Oletko pikemminkin tekojen kuin puheiden kannalla tässä vaiheessa?
Millon huomasit tuon kaiken vihan värittävän olemmassaoloasi?
Huh!
Siis täällähän jos jossain saa avautua!!😀 Ja sit ihan satavarmasti parempi paikka räjähtää täällä kuin jossain "ihmisten ilmoilla." Moon ainakin sitä mieltä.
Aikas lailla tuota tukahdutettua vihaa? Ennemmin tai myöhemmin se jotenkin ulos tulee. Et varmasti pysy viilipyttynä noiden kanssa kovin kauaa. Ei muuta ku anna tulla kaikki vaan, kyllä me yritetään auttaa tai ainakin "kuunnellla." Kuka tyylillään, mutta jos et aio noita ongelmiasi jonkun ihmisen kanssa jakaa niin jälki ei oo kaunista...
Olihan tohon pakko tarttua. Itsellä tilanne oli pitkälti tuota samaa, joskin ilman lapsia. Loppujen lopuksi kun en enää jaksanut tilannetta otin ratkaisun omiin käsiini ja yritin itsemurhaa. Siitä on nyt reilut puoli vuotta ja vasta silloin ympärillä olevat ihmiset tajusivat että olen ollut mesentunut jo vuosikausia, mutta samaten kuin sinä osasin peittää kaiken hyvin enkä koskaan pyytänyt apua.
Kannattaa vain miettiä onko fiksua päästää tilanne samaan jamaan kuin minulla, vaikkakaan en ole paras ihminen siinä neuvomaan, kun en itse ole kuolemanhalustani päässyt eroon. Sen verran vain että itse kannattaa yrittää poistaa ns. häiriötekijät (mies, yms.) ensin jos ei halua ammattiapua hakea. Olen itsekin tajunnut nyt vasta jälkeenpäin kuinka paljon muutamat asiat kuormittivat minua nyt kun olen päässyt niistä eroon tai saanut välimatkaa ko. asioihin. En kehota eroamaan välittömästi, mutta jos voitte olla asumuserossa jonkin aikaa tai sinulla olisi joku paikka johon pääsisit tuulettamaan ajatuksiasi, niin sekin saattaisi auttaa?