Romuttunut unelma onnesta
Tämä tarina voi olla hyvinkin yleinen eikä mitään uutta auringon alla. Omalla kohdallani se kuitenkin on tähän astisen elämäni suurin kriisi ja tuntuu että on saatava sylkäistä näitä ajatuksia johonkin.
Tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin unelma onnesta. Niin lauleli aikoinaan Kolmas Nainen.
Vielä pari vuotta sitten luulin sen saaneeni, saavuttaneeni täydellisen onnen elämän joka osa-alueella. Työskentelin omassa yrityksessäni ja ammatissa josta nautin. Harrastin, urheilin ja olin fyysisesti hyvässä kunnossa. Olin tavannut aivan ihanan miehen oltuani pitkään yksin. Elämä hymyili. Minä hymyilin.
Suhde vahvistui ja muutimme yhteen. Tuntui ihanalta, oma yhteinen koti. Olin löytänyt sielunkumppanini ja elin rakkaan ihmisen kanssa. Maalailin vaalenapunaisia kuvia siitä, mitä kaikkea tulisimme yhdessä tekemään, kokemaan ja miten vanhoinakin vielä pitäisimme toisistamme huolta.
Elämä on kuitenkin arvaamaton. Se lyö kapuloita rattaisiin silloin, kun sitä vähiten odottaa. Haavekuvat yhteisestä tulevaisuudesta alkoivat pikkuhiljaa haalistua, jokin ei enää suhteessamme ollut niin kuin ennen. Hellyys ja kosketus sekä yhteinen tekeminen alkoi hiipua. Aloin havaita miehessäni piirteitä joita en aiemmin ollut nähnyt. Moni varmasti ajattelee tässä kohtaa, että tuohan nyt on normaalia. Eihän toista voi täysin tuntea ennen kuin on asunut saman katon alla. Näin ajattelin itsekin. Ajattelin, että arki vain astuu elämäämme ja pienistä kuopista yhdessä kyllä selvitään. Yritin puhua. Yritin, yritin ja yritin. Yritin hyvällä ja sitten myös pahalla. Tuntui, että en saanut mitään kontaktia ja vastakaikua. Tuntui kuin olisin lasiseinän takana jonka läpi toinen ei kuule. Tämä lasiseinä erotti meitä sekä henkisesti kuin myös fyysisesti. Ei kosketusta, ei hellyyttä, ei toisen huomioonottamista, ei arvostusta, ei kommunikointia. Ei mitään, mikä hyvään parisuhteeseen mielestäni kuuluu. Ajattelin vielä kuitenkin, toivoin, että kyllä tästä selvitään.
Samaan aikaan terveyteni reistaili. Jatkuva kipu ja särky sekä paineet siitä miten kykenisin hoitamaan työni ja pyörittämään yritystäni, alkoi viedä voimiani ja vaikuttaa uniini. Söin särkylääkkeitä ja nukuin huonosti. Väsymys kasvoi ja kasvoi. Aluksi koetin vain kestää, en halunnut valittaa miehelleni. Lopulta en enää jaksanut, rohkaistuin ja kerroin pahasta olostani. Jossain kohtaa tein sen jo melko kipakkaan sävyyn, koska en kokenut tulleeni kuulluksi. Ehkä hän yritti, omalla tavallaan. Sisimmässäni kuitenkin huusi ääni, että mieheni kuuluisi olla tukenani, ymmärtää, lohduttaa, halata ja sanoa että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Mietin miksi rakastamani ihminen ei tätä halunnut tehdä, ei pystynyt, ei viitsinyt? Vaadinko toiselta liikaa? Tunsin olevani yksin, itkin yksin.
Aikaa kului ja asiat menivät huonompaan suuntaan. Leikkaus ja pitkä sairausloma katkaisi yritystoimintani. Rahaa ei ollut, elin mieheni asunnossa mieheni rahoilla. Yritin taistella, olla reipas ja ajatella, että eihän tätä loputtomiin jatku. Sairausloman jatkuessa alkoi kuitenkin näyttää siltä, että en ehkä enää koskaan pystyisi jatkamaan yritykseni toimintaa. Olin lohduton, mieli maassa ja ahdistunut. Koetin puhua tästä kotona. Kyllä minua kuunneltiin, luulisin. Vastauksina sain usein kuitenkin vain lyhyitä tokaisuja, murahduksia muun tekemisen ohella. Kaipasin lohdutusta, syliä ja olkapäätä. Olo oli yksinäisempi kuin koskaan.
Ongelmat repivät minua hiljaa hajalle. Purin pahaa oloani nalkuttamalla kotitöistä, milloin mistäkin. Aloin vaatia ääneen huomiota ja valittaa miksi aina jään toiseksi. Miksi minua ei rakasteta, huomioida?! Mitä enemmän puhuin ja huusin, sitä vähemmän sain mieheltäni mitään vastauksia, huomiota. En enää pitänyt itsestäni, siitä miten käyttäydyin. Olin toivoton. Tilanne oli toivoton.
Herään tänä aamuna, venyttelen ja kuulen ulkona linnun laulun. Ihana kevät, ajattelen. Pian kuitenkin muistan, tajuan kuinka pirstaleina elämäni on. Samalla kurkkuani kuristaa, tuntuu etten saa henkeä. Sydän hakkaa ja tuntuu kuin rintani päälle olisi laskettu betonia. Yhtäkkiä olen tilanteessa jossa minulla ei ole enää työtä, ei miestä eikä kotia. Makaan vanhempieni vierashuoneessa, ympärilläni laukkuja ja laatikoita joihin lähtiessäni yritin pakata elämääni. Tuntuu kuin olisin herännyt painajaiseeni. Vai olinko sittenkin vain haaveillut, nähnyt unta täydellisestä onnesta joka minulla joskus oli? Tunnen surua, katkeruutta, pettymystä, jopa vihaa. Olisin halunnut taistella, taistella yhdessä ja yhteisen tulevaisuuden eteen, selvittää asiat. Toinen ei halunnut, ei kyennyt, ei viitsinyt. En ollut riittävän tärkeä.
Itkettää mutta en jaksa enää itkeä. Lähellä ihmiset koettaa lohduttaa, kannustaa ja ymmärtää. Silti tuntuu, että huudan apua mutta kukaan ei kuule. Elämä jatkuu ja aika parantaa sanotaan. Niinhän se menee. Jään henkiin, selviän tästä kaikesta joskus ja unohdan. Tai ehkä en unohda mutta muistot eivät enää satuta, paina alas tai ahdista. Kunpa vain saisin jostain voimia herätä taas elämään. Haluan nähdä jälleen kaiken olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin vain unelman onnesta.
En tiedä mitä täältä haen. Lohdutusta, vertaistukea? Jotain kuitenkin mitä en läheisiltäni saa vaikka he yrittävät auttaa. Ehkäpä vieraille on helpompaa puhua ja kasvottomana pystyy avaamaan itseään enemmän…
Otan kiitollisena vastaan kommentit ja omakohtaiset kokemukse mikäli tarina kuulostaa tutulta.
Surullinen tarina sinulla 😞. Itselläni kävi niin, että mieheni oli jo vuosia miettinyt eroa ja oli tyytymätön suhteeseemme. Olimme yhdessä 20 vuotta, avoparina, yksi lapsi nyt teini-ikäinen. Minulle ero tuli yllätyksenä ja luhistuin henkisesti täysin.
Kaikki yhteiset suunnitelmat, unelmat, koko yhteinen tulevaisuus vietiin minulta kysymättä, keskustelematta, yrittämättä korjata mitään yhdessä. Mieheni teki aivan yksin päätöksen erostamme. Minulle jäi valtava tuskan tunne ja suru. En ymmärrä miten minun pitäisi tästä eteenpäin mennä.
Olemme paljon tekemisissä edelleen (mieheni muutti vuodenvaihteessa pois). Huolimatta lukuisista neuvoista, että yhteiset tekemiset ja näkemiset pitäisi minimoida, haluan hänen kanssaan viettää aikaa. Surullista siinä on se, että huomaan kyllä ettei hänellä ole rakkauden tunteita minua kohtaan, minä rakastan edelleen...
Hänelle kaikki tekemiset ja yhdessä olemiset ovat hyvin helppoja. Hän kohtelee minua todella kiltisti ja on todella vapautuneen oloinen kun "pääsi meistä eroon". Hyvä asia on se, että sain jäädä tyttäremme kanssa asumaan hänen omistamaan asuntoon. Eli mikään muu ei elämässäni muuttunut kuin se ettei puolisoa enää ole.
Illat ja yöt sekä aamut ovat vaikeita. Nukahtaessa kaipaa toista vierelleen, kaipaa läheisyyttä, toista aikuista, juttukaveria. Soittelen ja viestittelen vähän väliä miehelleni, keksin tikusta asiaa. Eipä se kuulemma häntä haittaa...
Kesä tekee tuloaan ja yritän etsiä jonkin narun pään jota pitkin jaksaisin eteenpäin. Tuntuu vain että ajan myötä olo pahenee, saan edelleen hillittömiä tuska/itkukohtauksia. Juuri äskenkin viestitin hänelle, että haluan puhua. Mielestäni meidän pitää ehdottomasti ruotia suhteemme läpikotaisin läpi, tehdä ns. ruumiinavaus, kuten joku sanoi. Tämä ehkä helpottaisi ja auttaisi minua edes jotenkin ymmärtämään tilanteemme.
Onneksi sain luvan käydä vapaasti hänen omistamallaan mökillä. Siellä on niin paljon tekemistä, että hetken voi "hyvin", mutta se ahdistaa, että olen sielläkin yksin.
Eroryhmään ilmoittauduin, mutta se ei alkanutkaan😑❓
Toivon myös kovasti muiden kokemuksia ja kertomuksia vastaavista tilanteista, KUINKA SELVITÄ edes jotenkin järjissään.
Moi Suza77!
Ensinnäkin, kiitos kun kerroit tarinasi.
Tunnistin kirjoittamissasi tunteissa paljon samaa, mitä itsekin tunnen. Oliin ollut sinkkuna ja rakastuin mieheen, jonka kanssa aloin uskoa voivani rakentaa hyvän, kestävän suhteen. Olin kiitollinen, että elämä toi minulle vielä sellaisen mahdollisuuden.
Toisin kävi. Suhde on ohi ja tavallaan hyvä niin, mutta menetykset, joita tähän liittyy, eivät jätä minua rauhaan. Lyhyessä ajassa mennyt niin paljon. Olen ennenkin kokenut eron, enää en jaksaisi tätä. Olen hakenut apuakin, silti tuntuu kuten sanoit, että kukaan ei kuule. Tai on vaikea avautua kaikista kipeimmistä asioista. Jonkinlaista vertaistukea minäkin kaipaan mutta en ole oikein löytänyt oikeaa paikkaa, oikeaa kanavaa. Olen juuri nyt niin allapäin etten jaksa tai osaa kertoa enempää omasta tarinastani. Voimia, ei anneta periksi!
Hei Ansku72 ja Muutoksen pyörteessä!
Kiitokset myös teille kun kerroitte oman tarinanne.
Ansku72: olen samaa mieltä että jos suhde päättyy, sille pitää saada jonkinlainen järkeenkäyvä päätös ja piste jotta uutta elämää voisi edes jotenkin alkaa suunnittelemaan. Jos asiat jäävät leijumaan epäselvinä, on eteenpäin todella vaikea jatkaa. Jokainen on sen ansainnut. Teillä on ollut todella pitkä suhde omaani verrattuna ja voin vain kuvitella miten vaikeaa on päästää irti kun vielä rakastaa. Itsellekin iskee noita heikkoja hetkiä monta kertaa päivässä. Ja vaikka itse olin se joka lähti kun en enää tilannetta kestänyt, niin silti erossa oleminen on sydäntä raastavaa ja koetan pitää jotain yhteyttä yllä. Joskus viestit ovat vihaisia ja toisinaan taas niistä paistaa luovuttaminen ja tilanteen hyväkstminen vaikka en todellakaan ole sinut asian kanssa. Minun kohdallani tilannetta vaikeuttaa vielä se, että mieheni sanoo että ei olisi tätä eroa halunnut mutta ei myöskään halua tehdä asialle mitään. Hän on jättänyt kaiken vastuun minulle ja siksi roikun löysässä hirressä ja pidän jotain toivoa yllä, että jos tästä sittenkin vielä selvitään. Mutta yksin ei voi mitään korjata jos toinen ei tule vastaan. Järki sen kyllä sanoo, tunteet vaan ei vielä voi ymmärtää. Sinunkin kohdalla ajateltuna eihän sellaisen ihmisen kanssa olisi hyvä elää joka ei voi vastarakkautta tarjota. Kiduttaisit itseäsi jos joutuisit elämään ilman läheisyyttä ja välittämistä. Jokainen on ansainnut tulla rakastetuksi ja vähempään ei pitäisi tyytyä. Tätä lausetta hoen itsellenikin jotta muistaisin miksi lähdin. Toisen tunteettomuus repii sydämen rinnasta ja polkee sen palasiksi.
Muutoksen pyörteessä: kuulostaa niin tutulle tuo pettymys. Itse olen miettinyt päivittäin, että olenko itse aiheuttanut ne pettymyksen tunteet kuvittelemalla miten yhteinen tulevaisuus tulisi menemään? Enkä ikinä ollut ajatuksissani varautunut siihen, että suhteesta ei mitään tulisikaan. En edes alussa, koska olin niin korviani myöten rakastanut. Veikkaan että irtipäästämisen vaikeuteen liittyy sekin, että pelkää ettei löydä enää ihmistä kehen rakastua. Itse olin vuosia yksin juuri siksi kun en löytänyt ketään joka olisi sellaisia tunteita minussa herättänyt ja kun vihdoin löysin, ei siitä haluaisi mitenkään päästää irti vaikka homma ei toimisikaan. Uskon että irtipäästäminen helpottaa, kun rakkauden tunteet alkaa haihtua mutta kuinka kauan se sitten viekään, sitä ei voi tietää. Elämän uudelleen aloittaminen on tuskallista ja tiedän miltä tuo voimattomuus tuntuu. Itsellä mennyt päiviä, etten ole jaksanut sängystä nousta tai syödä.
Mutta pakkohan tästä jotenkin on selvitä, meidän kaikkien! Puhuminen helpottaa, sen olen huomannut. Ja aion puhua asian puhki ja niin monta kertaa kun se ei enää aiheuta kyynelvirtaa poskille. Tehkää te samoin <3
Hei,
On äärimäisen lohduttavaa lukea teidän tarinoita. Mieheni päätti jättää minut yllättäen reilu viikko sitten. Tässä on viikko mennyt itkien ja sumussa. Kerron aluksi hieman taustaa suhteesta. Olimme yhdessä 5 vuotta ja koko tuon ajan elimme etäsuhteessa. Toki olin katsonut töitä mieheni paikkakunnalta, mutta hän oli ilmoittanut, että on tietyllä tapaa yksinäinen sielu. Hänellä siis takana yksi ero ja ehkä tuolta juontaa juurensa tuollaiset ajatukset. Kun tapasimme, mietin aluksi voiko tästä tulla mitään, meillä oli 10 vuotta ikäeroa, siten että minä olen nyt 39 ja mieheni on siis se nuorempi. Eroon ei liittynyt kolmatta osapuolta eikä ikäasiaa.
Mieheni ilmoitti tylysti, että haluaa romanttisen tyttöystävän lisäksi naisen, joka asuu samalla paikkakunnalla. Asioita, joista hän ei ole koskaan puhunut minulle Lisäksi hän sanoi, että kokee juomattomuuteni eli hillityn alkoholin käytön ongelmaksi. Kanssani ei oikein tee mieli lähetä minnekään! Romanttisuudesta on puhuttu ja olen harjoitellut antamaan suukon tavatessa ja erotessa, romanttisuus asia juontaa juonensa aikaisemmasta suhteesta, jossa minut jätettiin tylysti ja olen tuon takia työstänyt itseäni ia ja omia käyttäytymismalleja. Tuosta asiasta on puhuttu heti suhteen alussa, mutta se, että juomattomuuteni olisi ongelma tuli esille jättöhetkelllä ensimmäisen kerran. Sanottakoon, että mieheni ei osaa käsitellä konflikteja .
Kunnioitan, että toinen haluaa muuta, mutta asia on äärimmäisen vaikea minulle, koska nyt on tullut esille, ettei hän ole koskaan ajattelut asuvansa kanssani. Ei ole kokenut minua sopivaksi, mutta on ollut kanssani 5 vuotta! Mua surettaa se, että miten 39 v mimmi löytää enää ketään eli samalla saan haudata mahdolliset haaveet perheestä. Itkettää siis myös menetetyt unelmat 😭
Tässä sitä on liikunnan avulla pyritty menemään eteenpäin ja töissä olen lähimmille työkavereille kertonut asian ja parkunut ihan avoimesti, illat mennyt puhelimessa ystävien kanssa, mutta tiedän, että en voi ikuisuuksia velloa itsesäälissä. Mieheni sanat satuttivat syvältä ja itsetunto on aivan poljettu maahan, on täysin epäonnistunut olo ja hylätty fiilis ja pelko olenko ikuisesti yksin. 😭
Harmittaa myös se, että itse osoitin romanttisuutta ja välittämistä myös arjen teoilla. Huomioin hänen ystäviään ja perhettä, tavalla, jota hän ei koskaan osoittanut minun perheelle/ystäville. Ja osittain jopa naurattaa puheet romanttisuuden puutteesta, koska 5 vuoden aikana olin aina se , joka tuli häntä vastaan vei asemalle, ei toiminut ihan vastavuoroisesti. Järjestin meille yhteistä tekemistä, hieroin, opettelin tekemään aloitteita seksiin jne.. Hän puolestaan jätti minut joka tilaisuudessa, jossa olin avecina yksin, jopa niin että hänen omat kaverinsa ihmettelivät asiaa. Olen itse sosiaalisesti lahjakas ja pystyn höpöttämään ihmisen kuin ihmisen kanssa, mutta olihan tuollainen käytös loukkaavaa, kun kuuli jättämisen syitä.
Kaikesta huolimatta rakastuin todellakin johonkin hänessä ja hyväksyin huonot tavat/puutteet, koska kukaan meistä ei ole täydellinen. Siksi erossa oman itseni kritisointi satuttikin todella, sydän särkyi ja ikijää hiipi sisimpään.
Täytyisi vain jotenkin jaksaa uskoa, että aika auttaa kaikkia meitä selviytymään tästä!