Olen seurustellut muutaman vuoden ajan ”on off-suhteessa”, ja vaikka ihmisinä kasvua on tapahtunut tässä vuosien aikana, niin olemme huomanneet taas viime aikoina, että jotkin ikuisuusongelmamme ovat vain aina siellä pinnan alla. Suhteemme tuntuu ristiriitaiselta, kun jotkin asiat toimivat hyvin, mutta pitkässä juoksussa haluamme tältä suhteelta ja elämältä hieman erilaisia asioita. Me molemmat olemme myös aika yksinäisiä ihmisiä ja tällä hetkellä olemme oikeastaan toisillemme ainoa läheinen ihmissuhde tässä kaupungissa (omat ystäväni ovat muuttaneet muualle ja näenkin heitä nyt harvemmin). Siksikin tilanne tuntuu hankalalta, enkä aina tiedä miten tekisin 😑❓

Eli haluan pysyvyyttä ja yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia, mutta mies ei halua ottaa suhdettamme tässä mielessä yhtä vakavasti, vaan haluaa pitää sen kevyempänä ja katsoa minne elämä muutenkin kuljettaa. Olen alkanut tuntemaan surua ja ärtymystä, kun nämä tarpeet eivät ihan kohtaa. Kuitenkin myös mies tulee vihaiseksi itselleen, kun hän haluaisi minun olevan onnellinen elämässäni ja huomaa ettei voi antaa minulle näitä asioita, joita haluaisin saavuttaa – ja silti jää ”leikkiin” mukaan.

Mutta sitten meillä on asioita, jotka toimivat hyvin ja ovat meille tärkeitä. Olemme harrastus,- juttu- ja reissukumppanukset, meille kummallekin on tärkeää jakaa yhteisiä kiinnostuksia ja kokemuksia toisen kanssa. Se siis toteutuu tässä suhteessa ja meillä on aidosti hauskaa, kun on näitä yhteisiä tekemisiä ja hyviä päiviä. 🙂 Ja yleensä pystymme puhumaan toisillemme asioista.

Muutenkin pelkään kokonaan yksin jäämistä ja hylätyksi tulemista, koska olen tuntenut lähes lapsuudesta asti jonkinlaista ulkopuolisuuden, arvottomuuden ja turvattomuuden tunnetta. Mun taustalla on ollut myös koulukiusaamista ja varmasti senkin takia olen jännittänyt enemmän tai vähemmän sosiaalisia tilanteita uusien ihmisten kanssa (vaikkei se aina näykään ulospäin).
Miehen lapsuus on ollut ristiriitainen ja hänellä on ollut sellaisia elämänkokemuksia, joiden takia hänen on pitänyt vetää rajoja kokonaan uusiksi ja etääntyä huonoista ihmissuhteista. Ymmärrän, kuinka nuo kokemukset ovat jättäneet hänellekin vihan ja surun tunteita, ja pelkoa oman vapauden menettämisestä ihmissuhteissa. Mutta tuntuu, etten vain voi vaikuttaa kaikkeen.

Mietinkin, että tässä voi siis olla kyseessä jonkinlainen ”hoivasuhdekin”, joka auttaisi meitä kasvamaan ja oppimaan. Mutta jos molemmat haluavat hoivata ja tulla hoivatuksi, niin auttaako se pitkässä juoksussa kuitenkaan meitä voimaantumaan ja viemään suhdetta eteenpäin ☹️ Toista ihmistä kun ei voi ”parantaa” ehjäksi.
Meillä molemmilla on myös herkkyyspiirteitä, ja senkin takia toistemme tunnetilat vaikuttavat meihin vahvasti niin hyvässä kuin huonossa.

Ymmärrän, etten voi jäädä vuosikausiksi odottelemaan, mihin tilanne kehittyy. Pitäisi oppia voimaantumaan ihan jo omissa nahoissa ja opetella jotenkin suhtautumaan yksinäisyyteen tai sen pelkoon. En vain aina tiedä, mikä auttaisi näihin tuntemuksiin.

Tästä tuli nyt aika pitkähkö teksti, mutta minkälaisia ajatuksia tämä kaikki herättää?
Olisi mukavaa kuulla, jos jollakin on ollut vastaavanlaisia tuntemuksia ja miten on selviytynyt niiden kanssa. 🙂