Vasta kirjauduin tänne. Tarvitsin ulkopuolisen kanavan kommentoimaan ja auttamaan päätöksissä, sillä tällä hetkellä en tiedä ollenkaan, mitä mun pitäisi tehdä.

Olen ollut ikäni todella brutaalisti henkisesti koulukiusattu. Siinä oli mukana pari ikärymää ja muutamia opettajiakin. 15 vuotiaana olin ensimmäisen kerran siinä pisteessä että täältä on pakko päästä pois. Perhettä ei kiinnostanut, mistään en saanut apua. Ei ollut ketään, kenen puoleen kääntyä. Olen nyt 21 ja sama olo edelleen. Kiusaamisen ja syrjinnän sekä myös vanhempien sanojen (sä olet ollut syntymästäs saakka piikki mun lihassa!) En osaa enää luottaa kehenkään. Yritin opetella, mutta ei se vaan onnistunut. Muutin maalta kaupunkiin, jossa pääsinkin kohtaamaan muutaman stalkkauksen ( autolla kierrettiin mun perässä ja tööttäiltiin, kiersi aina korttelin että pysy mukana. ) ja tilanteen, jossa kaksi isokokoista miestä poistui ravintolasta ja lähtivät ehdottelemaan, lääppimään ja muuten lähentelemään. Onneksi pääsin pakoon kauppaan, jonne epäonnekseni hekin seurasivat. Pakoilin hyllyjen välissä ja äkkiä kotiin itken. Pelkään edelleen ihmisiä ja saatan alkaa itkemään ahdistuksesta, jos esim kauppa on liian täys tai jos joku tulee liian lähelle. Kaupungilla käveleminen on tuskaa.

Melkeen vuosi sitten asiat alkoivat parantua, sain pari ystävää ja oli matkaan tarttunut poikaystäväkin. Mutta nyt taas jo kaks kuukautta olen itkenyt joka ilta itseni uneen kun kävi ilmi, että hän henkisellä tasolla pettää. Olemme keskustelleet, ja mies sanoo että asia on vain hänen asiansa ja hän voi tehdä mitä hän tahtoo. Eikä asia kuulemma ole vakava tai häna, miten saan sen naisen hengiltä ei ikinä menisi puhetta pidemmälle. MUTTA, voinko luottaa siihen? Joka yö näen unta, kuinka saisin poistettua tämän naisen maan päältä. En halua laskea irti, sillä rakastan miestä ja sydämeen sattuu ajatus että en riitä hänelle. Mitä mun pitäisi tehdä? Onko edes mitenkään järjellistä, että koen hänen puheet pettämisenä? Olenko mä hullu ja psyykkisesti sairas, kuten hän sen ilmoittaa? Jos en puhu asiasta, meillä menee hyvin. Hän huomioi ja ottaa syliin nukkumaan. Mutta onko se vain tapa? Justiin tuli 2.5 vuotta siitä kun muutettiin yhteen.

En tahtoisi enää kärsiä. Lähes jokainen ihminen, jonka on ollut mun elämässä, on puukottanut selkään. En enää tiedä mitä mun pitäisi tehdä toisin. Olen muuttanut asennettani ja opetellut uuden minän. Eikä sekään riitä, että edes YKSI ihminen arvostaisi. Tunnen olevani yksin maailmassa ja ainoa asia joka pitää mut elämänsyrjässä kiinni on se säälittävä usko, että ehkä se mies lopettaa sen, eikuistuu ja alkaa arvostamaan minua. Olen kuitenkin kaikkeni tehnyt hänen hyväksi.

Onko kellään ideoita, mitä te tekisitte mun paikalla? Olen etsinyt omaa asuntoa, mutta aina kun näen ukon, joka kerta kun se halaa, sulan taas ja uskon että kyllä tämä tästä. Pitääkö mun tuhota oma onneni, jotta mies saa pervoilla toisen kanssa ja on mulle kotona mukava? Tähänkö on mun tyydyttävä?

Pahoittelut kirjoitusvirheistä tai epäselvyyksistä, kyynelten takaa on vaikeaa kirjoittaa.😭